Awakening-haastattelu 3: Olena Semenyaka (osa 2)

Olena Semenyaka on ukrainalaisen Kansalliset joukot -puolueen kansainvälisten asioiden sihteeri. Puolue on osa laajaa kansalaisliikettä, jonka perustana on Ukrainan kansalliskaartiin kuuluva ja sisäministeriön alaisuudessa toimiva Azov-vapaaehtoisrykmentti. Semenyaka toimii myös aktiivisesti kansainvälisessä Intermarium-projektissa. Intermariumista voi lukea lisää Timo Hännikäisen Sarastus-artikkelista ”Intermarium ja toinen Eurooppa” sekä M. A. Meretvuon geopoliittisiin kysymyksiin keskittyvästä blogista, jota hän pitää verkkolehti Kansalaisessa. Semenyaka on puhujana 6.4.2019 järjestettävässä Awakening-konferenssissa. Kahdessa osassa julkaistavan haastattelun on tehnyt ja suomeksi tulkinnut Timo Hännikäinen. Haastattelun ensimmäinen osa löytyy täältä.

–

Joillakin Keski- ja Itä-Euroopan kansoilla on hankalat historialliset suhteet. Esimerkiksi puolalaisilla ja ukrainalaisilla nationalisteilla oli yhteenottoja ennen toista maailmansotaa ja sen aikana. Herättävätkö nämä asiat edelleen epäluottamusta ja tekevätkö ne yhteistyöstä vaikeaa?

–

Sanoisin, että kaikilla Euroopan kansoilla on samantyyppinen historiallinen tausta. Siksi kehotamme katsomaan tulevaisuuteen eikä menneisyyteen, ja vaalimaan Euroopan kansojen ”futurologiaa” eikä historiaa. On totta, että ukrainalaiset kävivät vapaustaistelua Puolan liittovaltiota vastaan ja että 1900-luvun veriset etniset konfliktit langettavat edelleen varjonsa ukrainalais-puolalaisten suhteiden ylle. Mutta puolalais-ukrainalaisella yhteistyöllä Intermariumin puitteissa on myös eräs tärkeä edeltäjä. Vuonna 1920 Jozéf Pilsudskin johtamat puolalaisjoukot ja Symon Petljuran johtamat ukrainalaisjoukot suorittivat onnistuneen yhteisoperaation bolshevikkien miehittämän Kiovan valtaamiseksi. Operaation virallinen nimi oli ”Meidän vapautemme ja teidän vapautenne puolesta”. Valitettavasti jo vuonna 1921 Puola joutui solmimaan Neuvosto-Venäjän kanssa rauhansopimuksen, joka päätti Ukrainan kansantasavallan itsenäisyystaistelun. Tätä seurasi toinen, tällä kertaa negatiivinen, historiallinen oppitunti: sen jälkeen kun Ukraina oli jaettu Puolan ja Neuvostoliiton kesken vuonna 1921, Puola itse jaettiin kolmannen valtakunnan ja Neuvostoliiton kesken vuonna 1939.

Ukrainan ja Puolan välinen konflikti käynnistyi 1940-luvulla itäisen Galitsian alueella, jossa Puola ei onnistunut antamaan kulttuurista autonomiaa jäljellä olevalle ukrainalaisväestölle. Se oli tyypillinen talonpoikaiston yhteenotto, mutta konfliktin myöhemmässä vaiheessa siihen liittyivät Puolan Kotiarmeija ja Ukrainan Vastarinta-armeija eli nationalistijärjestö OUN:n aseellinen siipi. Puolan hallinnollisen paineen radikalisoima OUN otti tavoitteekseen itsenäisen Ukrainan valtion ja vastusti kaikkea ulkomaista valtaa Ukrainan alueella.

Tuohon aikaan neuvostovastainen Vastarinta-armeija otti vastaan aseita saksalaisilta toivoen, että saisi kolmannen valtakunnan tunnustamaan Ukrainan itsenäisyyden. Mutta ukrainalaisten ja puolalaisten välisen konfliktin verisimmässä vaiheessa vuonna 1943 Stepan Bandera oli jo vangittu saksalaiselle keskitysleirille. Myöhemmin, vuoteen 1955 saakka, Vastarinta-armeija kävi tehokasta sissisotaa neuvostojoukkoja vastaan, minkä vuoksi Maidanin vallankumouksessa nähtiin usein Vastarinta-armeijan punamustia lippuja Ukrainan virallisen sinikeltaisen lipun rinnalla. Jos puolalaiset ja ukrainalaiset olisivat kyenneet sopimaan keskinäiset riitansa 40-luvulla (tuolloin nähtiin myös Puolan Kotiarmeijan ja Ukrainan Vastarinta-armeijan yhteisoperaatioita neuvostojoukkoja vastaan), Vastarinta-armeijaan nykyisin liitettyjä puolalaisvastaisia mielikuvia ei olisi. Joka tapauksessa, näistä historian episodeista huolimatta Kansallisten joukkojen ja Puolan välinen geopoliittinen ja puolustusyhteistyö kukoistaa.

Välien paraneminenkin alkoi itse asiassa historialliselta pohjalta. Vuonna 2016 Kansalliset joukot tuki puolalaisten patrioottien laatimaa adressia, joka vastusti Lvivin kaupungista käydyissä taisteluissa kaatuneiden puolalaisten muistopatsaiden poistamista. Kun Puolan hallitseva Laki ja oikeus -puolue aloitti ”historiasotansa” Ukrainan kanssa yhdistääkseen äänestäjäkuntaansa ulkoisen vihollisen mielikuvan avulla (tässä auttoi Petro Poroshenkon myötämielisyys Angela Merkelin linjalle), Ukrainan ja Puolan nationalistijärjestöjen välit kiristyivät jälleen, mutta yhteistyö Intermarium Support Groupin sisällä ei häiriytynyt. Tällä hetkellä valmistelemme käytännön työpajaa historiallisen sovinnon rakentamiseksi ukrainalaisten ja puolalaisten välille, ja haluamme tehdä projektista esikuvan muillekin Euroopan kansoille: serbeille ja kroaateille, kreikkalaisille ja bulgarialaisille, puolalaisille ja liettualaisille, suomalaisille ja ruotsalaisille, slovakeille ja unkarilaisille, ja niin edelleen.

Tämän vuoden huhtikuussa järjestettävä Lublinin turvallisuusfoorumi, johon osallistuvat LITPOLUKRBRIG:in (Liettualais-puolalais-ukrainalainen prikaati) upseerit sekä meidän edustajamme, ja jota isännöi Puolan puolustusministeriö, kruunaa Intermarium Support Groupin kolmivuotisen työn tällä alueella. Toisen strategisen ratkaisun Intermariumin kehittämiseksi julkisti puolalaisen Roman Rybarski -instituutin johtaja Mariusz Patey Intermarium Support Groupin kolmannessa konferenssissa. Hän esitteli Intermariumin taloudellisen infrastruktuurin, joka koostuisi kolmesta avainelementistä: Intermariumin pankista, Intermariumin investointirahastosta ja Intermariumin solidaarisuusrahastosta.

Tarpeetonta sanoakaan, että uusi nationalismi sekä Ernst Jüngerin, Julius Evolan, Oswald Mosleyn, Pierre Drieu la Rochellen, Dominique Vennerin ja muiden kolmannen tien ajattelijoiden mallit Euroopan yhtenäisyydestä esittävät johtavaa roolia alueen valtioiden välisten siteiden lujittamisessa. Pidämme tätä reiluna vaihtokauppana: omaksumme länsieurooppalaiset lähestymistavat, jotka syntyivät toisen maailmansodan myrskyssä haaksirikkoutuneen Euroopan raunioilla, ja tarjoamme Intermariumin geopoliittista alustaa Euroopan elvyttämiseksi.

–

Olet sanonut, että Venäjän ulkopolitiikka on vain heidän versionsa globalismista. Mitä tarkoitat tällä?

–

Venäjän federaatio on itsessään monietninen valtio, jolla on ankara “ääriliikkeiden vastainen” lainsäädäntö, aivan niin kuin länsimaissakin. Se edistää monikulttuurisuutta etnisten, uskonnollisten ja rodullisten konfliktien ehkäisemisen varjolla. Muuttoliike federaation ei-venäläisistä osista sekä Uzbekistanin ja Kazakstanin kaltaisista naapurivaltioista on aktiivista ja viranomaiset edistävät sitä taloudellisista syistä. Toisin kuin Ukraina, Venäjän federaatio allekirjoitti YK:n pakolaissopimuksen. Vuonna 2011 Venäjän maahanmuuttoviraston puhemies Konstantin Poltoranin erotettiin hänen arvosteltuaan EU:n maahanmuuttopolitiikkaa ja vaadittuaan viranomaisia ottamaan Venäjälle slaavilaisperäisiä maahanmuuttajia aasialaisten sijaan. Suuri yllätys odottaa niitä länsimaisia Putinin sympatisoijia, jotka uskovat nauttivansa suurempaa poliittista vapautta Venäjällä kuin kotimaissaan.

Venäjän rikoslain pahamaineisen “ekstremisminvastaisen” artikla 282:n perusteella kiellettiin vuonna 2015 maan viimeinen nationalistinen puolue (“Venäläiset”), ja valtaosa monikulttuurisuuspolitiikkaa ja Ukrainan sotaa vastustavista venäläisistä nationalisteista on paennut meidän maahamme. Ne ukrainanvenäläiset oikeistolaiset, jotka pelasivat hallinnon pussiin levittämällä myyttiä Ukrainan venäjänkielisen väestön sorrosta ja Itä-Ukrainassa käytävästä “sisällissodasta”, kokivat jokseenkin samanlaisen kohtalon palattuaan Venäjälle. Tällä hetkellä heitä vangitaan naurettavien syytteiden nojalla tai lähetetään Syyriaan. Venäjän hallitus tekee selväksi, ettei se kaipaa marttyyrikansalaisia, joilla on kokemusta oikeasta poliittisesta kamppailusta ja aseiden käytöstä.

Entinen FSB-eversti Igor “Strelkov” Girkin, joka palasi takaisin Donbassista ja pitää nyt luultavasti yhden miehen mielenosoituksia Kuriilien saarten palauttamista vastaan, myi tämän vuoden maaliskuussa “Krimin ja Venäjän yhdistämisestä” saamansa kultamitalin rahapulan takia ja halveksunnasta Putinia kohtaan. Lisäksi hän myöntää, että tällä hetkellä Donbassissa on vain palkkasotureita, ei vapaaehtoisia. On selvempää kuin koskaan, että koko “Novorossijan” hanke oli kansanliike vain aivan konfliktin alkuvaiheessa ja että se päättyy heti kun Putin vetää joukkonsa pois Itä-Ukrainasta.

Jotkut oikeistolaiset vapaaehtoispataljoonat poistuivat Donbassin alueelta kauan ennen kuin “Novorossijan” luhistuminen oli selvää, koska he “eivät enää ymmärtäneet minkä vuoksi he taistelivat”. Tämä ei johtunut vain siitä, että venäläiset valvontaviranomaiset alkoivat eliminoida “kapinallisten” johtajia. Venäläisen Maidanin estääkseen Putin teki kaikkensa kanavoidakseen kansan tyytymättömyyden Ukrainaa ja länttä vastaan. Kremlin tähän tarkoitukseen käyttämä keskeinen myytti oli “natsismin” ja “amerikkalaisuuden” yhdistäminen. Ensiksikin, kaikki mikä ei ole venäläismyönteistä leimataan automaattisesti “venäläisvastaiseksi”. Lisäksi se rinnastetaan “natsismiin” ja esitetään amerikkalaisen imperialismin työkaluna. Venäjän nykyisen kollektiivisen identiteetin perustana on toisessa maailmansodassa saatu voitto, ja voitonpäivän juhlinta on saanut todella irvokkaita muotoja miehitetyllä Krimillä ja “Sevastopolin sankarikaupungissa”.

Venäjä ei ole pelkästään säätänyt ankaria “ääriliikkeiden vastaisia” lakeja. Siellä on myös ankarasti kiellettyä “uudelleenarvioida toisen maailmansodan lopputulosta” ja Venäjän roolia siinä, sekä “ylistää kolmannen valtakunnan kanssa yhteistyössä olleita”. Onko ihme, että oikeistolaiset tuntevat olonsa epämukavaksi maassa, jossa Stalin-kultti kasvaa koko ajan?

Neuvostomytologian nivoutuminen Venäjän uusliberaaliin politiikkaan on helppo havaita Donbassissa: radikaalivasemmistolaisia järjestöjä Italiasta ja Espanjasta, kommareita Brasiliasta ja Teksasista, huvittavia latvialaisia kansallisbolshevikkeja, burjaatteja Venäjän federaation kaukaisista tasavalloista ja Ramzan Kadyrovin lähettämiä satoja tshetsheenitaistelijoita. Monet uskovat, että Kadyrovista voi jossakin vaiheessa tulle Venäjän seuraava presidentti, sillä hänen asemansa Venäjällä on vahva (hänellä on myös oma yksityisarmeija), ja koska nyky-Venäjällä kaikki on lopulta vain valtiomahtia.

Tästä pääsemme toiseen ongelmalliseen seikkaan nyky-Venäjän poliittisella kentällä: islamiin. Venäjällä on Euroopan suurin muslimivähemmistö ja siellä sijaitsee myös Euroopan suurin moskeija, joka avattiin juhlallisin menoin Kadyrovin ja Turkin presidentti Erdoganin läsnäollessa. Neuvostoajan jälkeen Venäjä ei ole enää kyennyt hallitsemaan Kaukasukselta tulevaa maahanmuuttoa, ja etniset konfliktit ratkeavat usein ei-venäläisten eduksi, jotka ovat yhä enemmän edustettuina valtarakenteissa. Samaan aikaan autonomiapyrkimykset Tatarstanin kaltaisissa osatasavalloissa ovat yleisiä. Nämä ovat Venäjän monikulttuurisuuspolitiikan hedelmiä, ja monet venäläiset nationalistit myöntävät tukeneensa Putinin sotaa Ukrainassa siksi, että toivoivat sen vahvistavan venäläisten asemia federaatiossa. Mutta jälleen osoittautui, että vallanpitäjät vain käyttivät idealisteja ja seikkailijoita hyväkseen.

“Venäläisestä keväästä” näkyvästi intoillut Aleksandr Dugin teki äskettäin saman johtopäätöksen. Hän myönsi, että Venäjän ulkopoliittiset saavutukset Ukrainassa (jos Ukrainan menettämistä Krimin takia voi pitää “saavutuksena”) ja Syyriassa eivät lujittaneet venäläistä identiteettiä. Päinvastoin: julkista keskustelua Venäjällä hallitsevat liberaalit, eikä konservatiivisen politiikan toteuttamiselle ole edellytyksiä. On sanomattakin selvää, että huhut Duginin toimimisesta Putinin poliittisena neuvonantajana ovat perusteettomia. Hänen mielestään venäläisten olisi nyt parasta keskittyä säilyttämään venäläinen historiallinen identiteetti ja odottaa suotuisampia oloja tulevaisuudessa. Dugin kehottaa yhä tukemaan Venäjän ja Kiinan ulkopolitiikkaa “länttä vastaan”, mutta on selvää ettei hänen käsityksensä “moninapaisesta maailmasta” täytä tärkeintä identitaarista tarkoitustaan. Kremlille väliä on vain sillä, onko tämä tai tuo hallitus Kremlille myötämielinen vai ei. Identiteetit tunnustetaan vain laajemman monikulttuurisen agendan osana, ja vain niin kauan kuin muut suostuvat tinkimään itsenäisyydestään.

Tämän takia pidän Kremlin politiikkaa vain yhtenä globalisaation muotona ja tarjoan vaihtoehdoksi Intermarium-liittoa ja paneurooppalaista yhdistymistä, jonka puitteissa orgaaniset identitaariset periaatteet turvataan ulkopoliittisella solidaarisuudella.

Yhdet samaistuvat Ydysvaltojen sotilasmahtiin ja ovat ylpeitä kuulumisestaan länteen, toiset innostuvat Venäjän yrityksistä haastaa länsi. Mutta molemmat ovat vain passiivista yleisöä, jonka mielipiteellä maailman poliittisista muutoksista ei ole merkitystä.

–

Viimeisten parin vuoden aikana nationalistiset puolueet ovat saavuttaneet merkittäviä voittoja lännessä. Joillain näistä puolueista ja niiden edustajista on Venäjä-sympatioita, kun taas toiset, kuten Puolan Laki ja oikeus -puolue, ovat tiukan Venäjä-vastaisia. Uskotko tämän kaksijakoisuuden tuottavan vakavia ongelmia tulevaisuudessa?

–

Viime vuosina useimmat eurooppalaiset nationalistivoimat (sekä ne, jotka kytkeytyvät amerikkalaiseen Alt-Rightiin), jotka ovat aiemmin olleet myötämielisiä Venäjää kohtaan, ovat joko omaksuneet neutraalin kannan tai aloittaneet dialogin tai peräti yhteistyön ukrainalaisten kanssa. Olemme lähestyneet Ranskan Front Nationalia, koska Marine Le Penillä ja Kremlillä on selviä taloudellisia kytköksiä, mutta olemme myös käyneet aktiivista ajatustenvaihtoa Ranskan nouvelle droiten ja vastaavien virtausten kanssa.

Reconquista-liike sai alkunsa Kiovassa vuonna 2015, kun maamme sai valtavasti tukea länsieurooppalaisilta vapaaehtoisilta Kremlin hybridisotaa vastaan. Azov-rykmentin innokkaimpien vapaaehtoisten joukossa oli myös suomalaisia. Alun perin yleiseurooppalaisen Reconquista-liikkeen eri haarat (espanjalainen, ranskalainen, saksalainen, kreikkalainen ja muut) antoivat informaatiotukea Azoville ja Ukrainan itsenäisyystaistelulle. Tämän hajautetun verkoston koordinaattorina tarjosin teoreettista pohjaa yhteistyölle, ja ulkomaiset liittolaisemme ottivat sen innolla vastaan. Paneurooppalaisuus ja geopoliittinen kolmas tie rakentuivat lujalle historialliselle ja käsitteelliselle perustalle.

Niinpä Reconquista-liike antoi näköalat Kansallisten joukkojen toiselle, puoliviralliselle geopoliittiselle strategialle, josta tuli osa puolueohjelmaamme vuonna 2016. Se on määritelty ohjelmassa näin:

2.3.1. Tunnemme kuuluvamme eurooppalaiseen sivilisaatioon, emme Brysselin byrokratiaan, joten Ukrainan ulkopolitiikan ensisijainen tehtävä on rakentaa uusi eurooppalaisten kansojen yhteisö, jonka perustana on perinteisten arvojen ja innovatiivisten ideoiden tasapainoinen yhdistelmä.

2.3.2. Euroopan uuden yhtenäisyyden ytimen tulee rakentua kansainyhteisöstä, joka yhdistää geopoliittisesti Itämeren ja Mustanmeren. Näiden maiden kanssa Ukrainan hallitus rakentaa lujat ja kokonaisvaltaiset (sotilaalliset, poliittiset, taloudelliset, energiapoliittiset jne.) suhteet.

2.3.3. Erityistä huomiota tulee kiinnittää suorien puolustuksellisten, taloudellisten ja kulttuuristen suhteiden luomiseen, jotka ylittävät historialliset kiistat alueen valtioiden välillä.

Intermarium on uuden paneurooppalaisen yhtenäisyyden alusta, ei vain siksi että siihen kuuluvilla mailla on samankaltaiset arvot ja hyvin säilyneet etnis-kulttuuriset identiteetit, vaan myös siksi että sen jäsenvaltiot tukevat vaihtoehtoista kansainvälistä yhteistyötä. Toisin sanoen, Intermariumin maantiede laajenee kohti paneurooppalaista yhtenäisyyttä muodostamalla kumppanuussuhteita länsieurooppalaisten poliittisten puolueiden ja hallinnollisten rakenteiden kanssa.

Heti kun Intermarium Support Group oli perustettu heinäkuussa 2016, Reconquista-liike alkoi kutsua olemassaolevia ja potentiaalisia länsiliittolaisia Intermarium-konferensseihin keskustelemaan vaihtoehtoisesta eurooppalaisesta integraatiosta. Kiovassa järjestetyssä Reconquistan ensimmäisessä konferenssissa päätettiin, että tämäntyyppisen integraation perimmäisenä päämääränä on Itsenäisten eurooppalaisten valtioiden paneurooppalainen konfederaatio, lyhennettynä Paneuropa. Konferenssiin osallistuivat Ruotsin Nordisk Ungdom, Italian CasaPound, Ranskan GUD, nykyiseltä nimeltään Bastion Social, ja lisäksi ukrainalaisia, puolalaisia, kroatialaisia, latvialaisia, liettualaisia ja venäläisiä nationalistijärjestöjä sekä Saksan Neue Rechten ja Ranskan nouvelle droiten edustajia.

Ranskalainen uuden oikeiston intellektuelli Pascal Lassalle luki Ukrainan Reconquistalle julistuksen, jonka oli kirjoittanut paneurooppalaisen Landsknecht-liikkeen kuuluisa johtaja ja Ukrainan Maidan-vallankumouksen tukija Gabriele Adinolfi. Reconquista-liikkeen paneurooppalaista ohjelmaa käsittelevän oman puheeni ohella se muodosti konferenssin metapoliittisen ytimen.

Toinen Paneuropa-konferenssi rakentui saman vaihtoehtoisen yhdentymisen idean ympärille. Siihen osallistui poliittisia puolueita (Saksan Der Dritte Weg ja NPD, Norjan Alliansen, Ukrainan Kansalliset joukot ja Svoboda), metapoliittisia toimijoita (ruotsalainen videobloggari The Golden One, yhdysvaltalainen Greg Johnson), saksalais-ukrainalais-norjalaisen Kraftquell-projektin alullepanija Thomas Rackow ja maanpaossa olevien venäläisnationalistien yhteistyökeskus Russian Center. Greg Johnson, joka ensimmäisenä toi mannertenvälisen ulottuvuuden Reconquista-liikkeeseen, oli erityisen vaikuttunut liikkeen edellisestä konferenssista.

Tällä hetkellä sanoisin, että Reconquista on kasvanut ulos alkuperäisistä puitteistaan. Tämä ei tarkoita, että se olisi muuttunut tarpeettomaksi: Reconquistan brändi ja sen kansainväliset haarat ovat jäljellä, mutta itse projekti on muuttanut muotoaan. Liikkeen geopoliittinen ulottuvuus ulottuu Paneuropa-konferensseja laajemmalle, koska Kansallisten joukkojen kontaktit ulkomaille lisääntyvät päivittäin. Nyt on sovittu tapaamisia myös Italian Pohjoisen liiton, Saksan AfD:n ja Kreikan Kultaisen aamunkoiton kanssa. Viikkoa ennen tulevaa Awakening-konferenssia puhun Scandza-foorumissa Ruotsissa.

Kasvavat geopoliittiset jännitteet Keski- ja Itä-Euroopan sekä EU:n välillä helpottavat nekin geopoliittisen ohjelmamme kehittämistä. Vuodenvaihteen jälkeen Matteo Salvini ilmaisi kiinnostuksensa yhteistyöhön Puolan kanssa, ja hänen mukaansa se saattaisi käynnistää ”eurooppalaisen kevään” ja auttaa ”rakentamaan uuden Euroopan”. Lisäksi Kreml-myönteisen toimittaja Manuel Ochsenreiterin, joka toimii AfD:n nuorisojärjestön johtaja Markus Frohmaierin avustajana, mahdollinen seaantuminen Unkarilaisen kulttuurikeskuksen tuhopolttoon Ukrainan Transkarpatiassa (tarkoituksena oli lavastaa tuhotyö ukrainalaisten nationalistien tekemäksi ja vahingoittaa siten maiden välisiä suhteita) heikensi merkittävästi Venäjän lobbausta AfD:ssä.

Kaikki tämä tuo lähemmäs Reconquista-liikkeen strategisen päämäärän: osoittaa potentiaalisille liittolaisille Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, ettei Venäjän puolelle asettuminen johda mihinkään, ja siirtää yhteistyön painopiste Intermariumiin.

Reconquista-liikkeen metapoliittisesta puolesta huolehtivat nyt lähinnä Plominin klubi ja Interregnum-Intermariumin kaltaiset verkkoalustat. Eurooppalaisen Reconquistan taiteellista, mytologista ja filosofista perustaa tutkitaan vuosittain kansainvälisessä Pact of Steel -konferenssissa, joka järjestetään samaan aikaan Asgardsrei-musiikkifestivaalin kanssa.

Lopuksi, Ukrainaan kohdistuvalla sotilaallisella solidaarisuudella, joka antoi lähtölaukauksen Reconquista-liikkeelle, on nyt virallinen asema Kansallisten joukkojen puolueohjelmassa. Ohjelma sisältää suunnitelman Ukrainan muukalaislegioonan perustamiseksi. Vaikka Petro Poroshenko petti ulkomaalaiset vapaaehtoiset eväämällä heiltä lupaamansa lain suojan, ja jouduimme siksi keskeyttämään ulkomaalaisten värväämisen, kansainvälinen yhteistyö alueellisten puolustusjoukkojen rakentamiseksi on käynnissä.

–

Venäjä on historian aikana useita kertoja yrittänyt sekaantua Euroopan politiikkaan ja saavuttaa siinä johtavan roolin. Napoleonin tappion jälkeen Venäjä esiintyi ancien régimen suojelijana, ja Hitlerin tappion jälkeen se toi sosialismin itäiseen Eurooppaan. Yrittääkö Putin nyt samaa tukemalla joitakin EU-vastaisia ja nationalistisia voimia, ja uskotko hänen voivan onnistua siinä?

–

Ilmaisit asian selkeästi. Venäjälle on tärkeää saada Kremlille kuuliaisia liittolaisia, ei luoda ideologisia tai kulttuurisia yhteenliittymiä. Esimerkiksi aiempi panslavismi tähtäsi Venäjän johtoasemaan Balkanilla ja Itä-Euroopassa. Mielenkiintoinen on Friedrich Naumannin kehittämä ”Mitteleuropan” (Keski-Euroopan) käsite. Naumann ja muut halusivat suojella ”nuoria” itäisen Euroopan kansoja Venäjän valtapyrkimyksiltä, jotka oli naamioitu panslavismiksi. Kyseessä oli tietenkin saksalaiskeskeinen hanke, muttei pangermaaninen, ja sitä voi pitää EU:n kansallisvaltiomyönteisen version esiasteena. Tämä ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen aikoihin kehitetty doktriini asetti vastakkain ”Rooman” ja ”Bysantin” haastaen näin Venäjän vaaliman kuvan itsestään ”kolmantena Roomana”. Ruotsalainen tiedemies Rudolf Kjellen, joka keksi geopolitiikan käsitteen, piti myös tärkeänä suojella itäeurooppalaisia ja suomalais-ugrilaisia kansoja Venäjältä, jonka hän näki tsarismin ja mongolien vallantahdon mutaationa.

Toisin sanoen, on aika outoa että on olemassa vain yksi kansainvälinen rakenne, ”kulttuurimarxilainen” EU, joka edustaa eurooppalaisia intressejä Yhdysvaltojen ja Venäjän kaltaisten suurvaltojen kilpailussa, ja tekee sen vieläpä perin tehottomasti. Ei ole yllätys, että omilleen jätetyt Keski- ja Itä-Euroopan maat liittyvät mielellään alueelliseen puolustusliittoon venäläisten hybridisodankäyntiä vastaan ja yrittävät samalla luoda geopoliittisen vastapainon EU:n kulttuurisesti itsetuhoiselle politiikalle. Loppujen lopuksi aggressiivinen globalisaatio ja kyvyttömyys suojella Euroopan maita suurvaltojen sekaantumisyrityksiltä ovat vain saman kolikon kaksi eri puolta. Ennemmin tai myöhemmin uusi eurooppalainen eliitti omaksuu Kansallisten joukkojen ehdottamien kaltaiset geopoliittiset suunnitelmat, kun EU:n kriisi kärjistyy.

Tässä mielessä Venäjä ei enää yritä pakkosyöttää jotakin oppia Itä- tai Länsi-Euroopan maille. Ei nimittäin ole ainuttakaan maata, joka olisi tehnyt yhtä paljon vahinkoa “slaavilaiselle yhtenäisyydelle” kuin Venäjä itse miehittäessään Krimin ja hyökätessään Donbassiin. Itse asiassa Venäjä pyrkii estämään paneurooppalaisen yhdentymisen, mikä olisi ainoa keino palauttaa Euroopan mahti. Venäjän federaatio ei tarvitse suvereenia Eurooppaa, vaan “pikkuveljen” joka toimii leikkikenttänä Kremlin vaihtoehtoiselle globalisaatiolle. Tämän takia Venäjä esimerkiksi “tuki” ensin oikeistolaista Kultaista aamunkoittoa ja sitten vasemmistolaista Syrizaa. Ja samasta syystä Aleksandr Dugin väittää Intermariumia amerikkalaiseksi hämäysyritykseksi, vaikka amerikkalaiset itsekin myöntävät Kansallisten joukkojen kannattaman suunnitelman olevan aivan erilainen kuin transatlanttiset mallit.

Nykyistä Venäjää voi verrata Roomaan ainoastaan valtakunnan myöhäisessä rappiovaiheessa. Venäjän toimet Syyriassa ja Putinin neuvostotyylinen autoritaarinen pullistelu kuitenkin vetoavat yhä niihin naiiveihin länsimaalaisiin, jotka seuraavat neuvostomielisten Ernst Niekischin ja Jean Thiriartin jalanjälkiä. Guillaume Faye, joka kerran sanoi Putinia ”Venäjän de Gaulleksi”, ja Duginin neljättä poliittista teoriaa kannattava Alain de Benoist ovat hekin saaneet monet eurooppalaiset hylkäämään Carl Schmittin ”poliittisen olemassaolon taakan” löytääkseen kuvitteellisen kaikkivoivan liittolaisen.

Mutta EU:n ja sitä arvostelevien Venäjä-mielisten puolueiden vastakkainsasettelua on hiukan liioiteltu. Ensinnäkin, me pidämme Minskin sopimusta vahingollisena Ukrainan valtiolle, ja Kansalliset joukot osoitti mieltään Morelin suunnitelmaa koskevien neuvottelujen yhteydessä. Toiseksi, talouspakotteista huolimatta EU käy kauppaa Venäjän kanssa. Kolmanneksi, Angela Merkel sanoi Kolmen meren vaihtoehtoa Troijan hevoseksi EU:n sisällä, katsoi sormien läpi Nord Stream 2:n rakentamista Ukrainan alueen läpi, eikä tukenut Intermarium-alueen maiden vaatimuksia uusista Venäjä-pakotteista Asovanmeren välikohtauksen jälkeen. Tämä tarkoittaa, että olemme tyytymättömiä status quoon ja uskomme, että ainoastaan tulevaisuuden suvereeni Eurooppa voi täyttää vaatimuksemme ja turvata koko Euroopan geopoliittiset edut.

Ristiriita Neuvostoliiton entisten alusmaiden ja länsieurooppalaisten maiden ulkopoliittisten linjojen välillä voi kuitenkin muodostua esteeksi vaihtoehtoiselle Euroopan yhdentymiselle. Mutta lähitulevaisuudessa Yhdysvaltojen suhtautuminen ja itäisen Euroopan menestyksekäs ”euroskeptisyys” tekevät Putinille myötämielisestä linjasta kallista lystiä länsieurooppalaisille oikeistopopulisteille. Heidän tietoisuutensa Intermarium-suuntautumisen tarjoamista eduista alkaa jo näkyä.

–

Krimin ja Itä-Ukrainan tilanne on viime aikoina osoittanut kiristymisen merkkejä. Kertshinsalmella oli yhteenotto viime marraskuussa. Onko täysimittainen yhteenotto Venäjän kanssa mahdollinen, vai onko pitkä matalan intensiteetin konflikti todennäköisempi vaihtoehto?

–

Monien mielestä Kertshinsalmen yhteenotto oli poliittisesti motivoitu molemmin puolin, ja he odottavat saman toistuvan Ukrainan presidentinvaalien kahden kierroksen aikana tänä keväänä. Vaikka tämä saattaa pitää paikkansa, Venäjä kuitenkin vahvistaa läsnäoloaan Mustallamerellä ja jopa Asovanmerellä, mikä muistuttaa jälleen siitä suuresta vahingosta, jonka Krimin anastaminen aiheutti Ukrainan geopoliittiselle asemalle. Tämän takia Kansallisten joukkojen johtaja Andrij Biletsky kannattaa itse ”Kroatian mallia” Donbassissa, eli nopeaa offensiivia joka maksaisi Ukrainalle vähemmän verta kuin vuosia kestävä asemasota, jossa meillä ei ole oikeutta ampua takaisin.

Olena Semenyaka, kiitos haastattelusta. Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa suomalaisille lukijoille?

Kiitos sinulle punnituista kysymyksistä ja vakaasta kiinnostuksesta Ukrainan asioihin! Kokemus Venäjän kanssa käydyistä sodista saa varmasti suomalaiset ymmärtämään Ukrainan tilannetta. Meidän mentaliteetissamme ja tahdossamme tehdä vastarintaa on epäilemättä paljon yhteistä. Ei ole sattumaa, että Azov-rykmentin tämänhetkinen komentaja ”Radis” pitää taistelua paitsi isänmaallisena, myös henkilökohtaisena velvollisuutenaan, sillä hänen isoisänsä joutui lapsena pakenemaan Itä-Karjalasta Neuvostoliiton hyökkäyksen tieltä ja kaikki hänen perheenjäsenensä kuolivat. Hänen isoisänsä isä osallistui myös talvisotaan. Esimerkiksi kroaatit voivat samaistua taisteluumme Jugoslavian hajoamissodan kokemusten perusteella, mutta suomalaiset kohtasivat samanlaisen uhan läheisessä kansallisessa historiassaan.

Ulkoapäin pakotetun globalisaation tuhoisat vaikutukset ovat kuitenkin jo vahingoittaneet Suomea, ja vaikka Suomessa on yleinen asevelvollisuus ja suomalaisia vapaaehtoisia on ukrainalaisissa sotilasyksiköissä, Suomen väestön mobilisoiminen konfliktin puhjetessa olisi nykyään paljon hankalampaa. Tarvitaan kokonaisvaltaista vallankumousta arvojen, talousjärjestelmän ja geopoliittisen itseymmärryksen alueella. Meidän on reagoitava tilanteeseen solidaarisesti ja strategisesti, organisoitava yhteistyötä eri alueilla koulutuksesta sotilaallisiin hankkeisiin ja geopoliittisiin suunnitelmiin. Odotan innolla tulevaa Awakening-konferenssia, jossa yritän parhaani mukaan oppia suomalaisilta kollegoilta ja rakentaa perustaa tulevaisuuden kestävälle yhteistyölle.