SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ihmiskasvoinen yksinvaltias

LAURI STARK

1900-luvun diktaattoreista puhuttaessa on eräs, joka jää rikollisen vähälle huomiolle. Hän on António de Oliveira Salazar (28 huhtikuuta 1889 – 27. heinäkuuta 1970), Portugalin pääministeri vuosien 1932 ja 1968 välillä. Hänen hallituskautensa ei ollut erityisen dramaattinen saatikka verinen, eikä luonnollisesti herätä kiinnostusta astetta värikkäämpien kollegoidensa rinnalla. Tätä ei kuitenkaan tule ymmärtää moitteena, sillä kansakunta epäilemättä kiitti johtajaansa rauhasta; vuonna 2007 väki valitsi hänet äänivyöryllä suurimmaksi portugalilaiseksi kautta aikojen. Millainen mies oli siis kyseessä, mitä hän sai aikaiseksi?

António Salazar syntyi viisilapsisen maatalousperheen kuopuksena. Jo varhain hänen lahjakkuutensa huomattiin ja hän pääsi parempiin kouluihin. Suunnitelmissa siinsi papin ura, mutta tämä ajatus sai väistää yliopistollisten lakiopintojen sekä taloustieteen edestä. Hän valmistui poikkeuksellisen korkein arvosanoin ja yleni alle kolmenkymmenen ikäisenä tohtoriksi.

Salazar oli nuori mies, kun Portugalin monarkia syrjäytettiin vallankumouksessa 1910. Ensimmäinen tasavalta perustettiin, ja seurasi vajaan parinkymmenen vuoden hillitön anarkia. Korruptio kukoisti ja talous sakkasi, terrorismi oli arkipäivää pommi-iskujen muodossa. Hallitsijat ja hallitukset seurasivat toisiaan tiheästi, erillisiä vallankumouksia on laskettu tapahtuneen 21 kertaa. Ajautuminen ensimmäiseen maailmansotaan ei helpottanut tilannetta, ja sodanjälkeisen Portugalin köyhyydestä tuli käsite. Vuonna 1926 sotilaat kaappasivat vallan ja väestö otti tilanteen helpotuksena. Demokratia nähtiin täydellisenä epäonnistumisena.

Sillä välin Salazar oli seurannut maansa rappeutumista tyytymättömänä. Katolisissa piireissä vaikuttanut ja sen opeista poliittista ajatteluaan ammentanut mies ei hyväksynyt tuolloin vallinnutta kirkovastaista ilmapiiriä, mutta vierasti hän myös sosiaalisia ongelmakohtia ylenkatsoneita rojalisteja. Vastahakoisesti hän lähti politiikkaan 20-luvun alussa ja vain korjatakseen sieltä luunsa, tyrmistyneenä demokratian ja liberalismin kyvyttömyydestä. Lupaavana kirjoittajanalkuna pidetty ajattelija ei ollut vallanhimoinen, eikä parlamentti hänelle luontainen toimintaympäristö. Vasta vuoden 1926 sotilasvallankaappaus muuttaisi kurssia pysyvästi.

Nousu valtaan

Sotilaskaappausta seuranneina vuosina Salazar pakkasi alkuun kapsäkkinsä kuten edelliselläkin kerralla, hän ei tyytynyt kompromisseihin. Hän kieltäytyi useaan kertaan tarjotusta valtiovarainministerin paikasta, sillä akateemiset haasteet kiinnostivat enemmän. Vasta saatuaan vakuutuksen, että voisi määrätä talousasioista vapaalla kädellä ja myös estää muiden ministeriöiden aloitteita niin halutessaan, hän suostui. Varmistettuaan lujan otteen hän saattoi aloittaa toimenpiteensä, joihin kuului budjetin sekä inflaation syömän valuutan tasapainotus. Ei aikaakaan, kun Portugalin budjetti oli vuosikausien kurimuksen jälkeen ylijäämäinen.

Salazar, joka katsoi tehtävänsä täytetyksi, oli jälleen valmis eroamaan. Mutta suostuttelun ja erinäisten parlamentaaristen kuohuntojen jälkeen hän myöntyi jatkamaan – lisävaltuuksilla. Oli pian ilmeistä, että alati vaihtuvien sotilasjohtajien sijasta hän olisi pätevin näyttämään tietä ja tuomaan vakautta. Heinäkuussä 1932 presidentti ja kenraali Óscar Carmona nimitti Salazarin pääministeriksi, mikä sinetöi hänen asemansa.

Estado Novo

Uusi pääministeri sai tukea laajalla rintamalla, kaikkein lujimmin omalta viiteryhmältään, konservatiivisilta katolisilta. Hänen onnistui yhdistää eri osapuolten maltillisia yhden lipun alle, jopa rojalistit tukivat häntä huolimatta siitä, ettei Salazarin aikomuksena ollut palauttaa kuningasvaltaa. Vastustus tuli pääosin vasemmalta, mutta löytyi vihollisia myös oikealta: tietyt konservatiiviset tahot juonivat jopa kaappauksia, minkä lisäksi fasistit karsastivat liian porvarillisena pitämäänsä hallintoa. Salaisen poliisin ja sensuurin turvin Salazar vaiensi niin kommunisteja kuin radikaalioikeistoa. Fasisteilta hän kielsi Kansallissyndikaatteina tunnetun järjestön ja salli lopulta vain oman synkretistisen yleispuoleensa, Kansallisen liiton olemassaolon.

Vuonna 1933 valmistui uusi perustuslaki, joka valoi aatteellisen pohjan Portugalin tulevaisuudelle. Katolisen kirkon sosiaaliopetuksien perustalta rakennettiin Estado Novo (Uusi Valtio), jonka yhtenä keskeisenä kulmakivenä toimi korporatismi. Parlamentarismiin pettynyt pääministeri tahtoi politiikkaa tehtävän selkeiden intressiryhmien ehdoilla, ei yksilön taikka puolueiden ehdoilla. Korporatismi kokoaisi niin työväestön kuin omistavan luokan yhden pöydän ääreen, ja kuitenkin niin että kansallinen etu kävisi aina luokkaetujen edellä.

Varsinaisen puolueen, Kansallisen liiton merkitys jäi vähäpätöiseksi. Valta pysyi tiukasti pääministerin ja hänen lähipiirinsä käsissä, vaikkakin on mainittava että vuoden 1933 perustuslaki hyväksytettiin kansanäänestyksellä. Puolueen sivurooli ja karismaattisen massaliikkeen puuttuminen on yksi seikka, joka erottaa Salazarin hallinnon fasistisista vastineistaan. Toisin kuin Italiassa tai Saksassa, ei hänellä ollut kiinostusta militarisoida yhteiskuntaa. Hän oli ehkä yksinvaltias, mutta ei tyranni eikä totalitaristi. Yhtäläisyydet sitten löytyvät niin aiemmin mainitusta korporatismista kuin valtiokeskeisyydestä, viimeksi mainittu korostuu jo vallanpitäjien sloganissa Estado Novo. Tiivistetysti oli Uusi Valtio nationalismia ja katolisia oppeja konservatiivisuuteen yhdistänyt kansallinen projekti, joka vierasti niin kapitalismia, kommunisia kuin fasismia. Siihen aikaan köyhän ja agraarisen Portugalin arvot ilmaistiin kolmella, myös vanhan ajan suomalaisille tutunomaisella sanalla: Deus, Pátria e Familia (Jumala, isänmaa ja perhe).

Espanja, Franco ja toinen maailmansota

Sisäpoliittisten paineiden lisäksi hallinnon päänsärkyä lisäsi vuonna 1936 alkanut Espanjan sisällissota. Salazarin Portugali asettui Francon edustamien nationalistien puolelle tasavaltalaisia vastaan. Valtaa keskitettiin entisestään ja kommunismin vastaisia tukahduttamistoimenpiteitä lisättiin; asiaan vaikuttivat myös epäonnistunut murhayritys sekä lyhyehkö laivastokapina. Franco oli joka tapauksessa kiitollinen saamastaan avusta, materiaalituki ja pääsy satamiin kriittisillä hetkillä helpottivat taistelua. Syntynyt luottamus vaikutti osaltaan siihen, että maat solmivat hyökkäämättömyyssopimuksen uuden maailmansodan kynnyksellä 1939. Tämän ansiosta niin Espanja kuin Portugali saattoivat pysyä konfliktin ulkopuolella ja säästää kansansa ylimääräiseltä verenvuodatukselta.

Jo sodan alussa Salazar osasi ennustaa akselivaltain häviön, mutta ei kuitenkaan halunnut sitoa käsiään toiseenkaan osapuoleen. Diplomatian turvin hän piti maansa poissa sotanäyttämöltä Espanjan rinnalla. Vaikka tunnusti natsi-Saksan arvon kommunismin vastaisessa taistelussa, ei hän tuntenut sympatiaa kansallissosialismia taikka fasismia kohtaan; hän ei hyväksynyt natsismin rotuoppeja eikä fasistien voiman- ja nuoruudenpalvontaa. Katolisena hän piti molempia liikkeitä uudelleenheränneenä pakanuutena ja siis vihollisinaan siinä missä kommunismiakin: ”Vastustamme internationalismia kaikissa sen muodoissaan, oli se sitten kommunismia, sosialismia, syndikalismia tai mitään mikä vähättelisi tai rikkoisi perhettä. Vastustamme luokkasotaa, uskonnottomuutta ja epälojaaliutta isänmaalle. Vastustamme orjuutta, materialistista elämänkäsitystä tai voimankäyttöä oikeuden yli.”

Puolueettomana rannikkomaana Portugalista muodostui merkittävä kauttakulkumaa sotapakolaisille. On arvioitu, että vähintään satojatuhansia ellei jopa miljoona henkeä kulki maan lävitse. Vahvan antisemitismin puuttuminen veti maahan lukuisia juutalaispakolaisia, ja toisaalta vuoden 1944 Saksassa tapahtuneen vallankaappausyrityksen jälkeen saapui maahan myös saksalaista sotilastiedustelun henkilöstöä. Erikoisuutena mainittakoon Unkarin valtionhoitaja Miklós Horthy, joka myös päätyi Portugaliin pakolaisena ja asui siellä viimeiset vuotensa.

Uskonto

Vaikka oli harras katolilainen, Salazar piti aina kirkon erillään valtionhallinnosta; hän näki, että kirkon rooli oli sosiaalinen eikä poliittinen. Siksikään silloiselle katoliselle puolueelle ei annettu valtaannousun jälkeen erityisvapauksia, vaan sen jäsenien tuli liittyä Kansalliseen liittoon. Pääministeri salli jopa täyden uskonnonvapauden vallitsevien lakien puitteissa.

Estado Novon periaatteet perustuivat katolisen kirkon ja paavien sosiaalisille opetuksille. Kirkon asema elämän keskeisenä tekijänä sementoitiin ja kirkonvastaisuutta tukahdutettiin; katolinen uskonnonopetus oli oletusarvo, eikä avioeroja sallittu (poislukien siviilivihkimykset). Hallinnolla oli läheiset suhteet Vatikaaniin ja Salazar sai tunnustusta katolisessa maailmassa. Kuitenkaan hän ei koskaan lakannut varoittamasta kirkkoa sekaantumasta valtion asioihin: ”Valtio pidättäytyy sekaantumasta kirkon sisäiseen politiikkaan ja luottaa siihen, että kirkko pidättäytyy politiikasta.”

Jyrkkä erotus valtiollisten ja kirkollisten asioiden välillä, sekä riittävien uudistusten puute herättivät myös vastarintaa. Koettiin, ettei köyhyyden vähentämiseksi tehty tarpeeksi ja kritiikki kasvatti volyymiaan. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen kasvoi juopa myös kirkon sisällä vasemmistolaisten korottaessa ääntään. Samoihin aikoihin käynnistyneet siirtomaasodat lisäsivät ristiriitoja entisestään.

Siirtomaasodat

Portugali oli yksi ensimmäisiä ja siis vanhimpia siirtomaavaltoja maailmassa. 1900-luvulle tultaessa sen vaikutuspiiriin kuuluivat tärkeimpänä Angola ja Mosambik Afrikassa sekä Goa Intiassa. Lisäksi valtapiiriin kuului afrikkalainen Guinea ja erinäisiä Atlantin saaria. Portugalin vaikutukseen kuuluneet alueet muodostivat lusosfäärin, viitaten maan latinankieliseen nimeen, Lusitania. Vanhastaan ollut käsitys oli, että etelän asukkeina ja pitkän kokemuksen omaavina portugalilaiset olivat muita kansoja etevämpiä siirtomaaherroina. Syntyi aivan oma teoriansa, lusotropikalismi, jolla oikeutettiin kolonisaatio sivistymättömien kansojen valistamiseksi. Ajatus siirtomaasuhteen erityisyydestä oli tuskin vain portugalilaisille tyypillinen, joskin sille saattoi olla vuosisatojen mukanaan tuomaa katetta.

Todellisuudessa sivistämisprojekti ei juuri edennyt ja kolonioiden alkuperäisväestöt elivät toisen luokan kansalaisina. Lainsäädännössä olleet porsaanreiät mahdollistivat heidän käyttönsä orjatyövoimana, mikä yllätyksettömästi johti kasvavaan tyytymättömyyteen. Useiden siirtomaiden käymä menestyksekäs itsenäisyystaistelu ja Intian suorittama Goan valtaus vuonna 1961 rohkaisivat myös Portugalin alusmaita nousemaan sissisotaan isäntäänsä vastaan. Alkuun kapinointi nujerrettiin helposti, mutta pysyvää sotilaallista ratkaisua ei kyetty saavuttamaan. Alkoivat yli kymmenen vuotta (1961-1974) kestäneet sodat, joiden uhrit laskettiin kymmenissä tuhansissa. Tosin verrattuna Ranskan Algeriassa käymään siirtomaasotaan, joka verotti satoja tuhansia kuolleina, eivät Portugalin Angolassa, Guineassa ja Mosambikissa käymät vastaavat olleet aivan yhtä verisestä päästä.

Siirtomaaherruus oli osa kansallista identiteettiä ja sydämenasia myös Salazarille. Kasvava kansainvälinen paine eristi Portugalia ulkopoliittisesti. Kolonialismista muodostui hänen akilleen kantapäänsä, pakkomielle josta hän ei kyennyt päästämään irti enää elinaikanaan. Sotiin haaskatut resurssit ja turhautuminen olivat osasyy sille, miksi Salazarin hallinto kaatui sotilasvallankaappauksessa 1974, vain muutama vuosi itse pääministerin kuoleman jälkeen.

Menestys?

Arvioitaessa Salazarin hallinnon saldoa lienee syytä aloittaa talousasioista. Maa, joka oli ollut jatkuvassa kaaoksessa vuodesta 1910 asti, sai miehestä pelastajan. Hän ensimmäisenä kykeni tasapainottamaan budjetin, ja vaikka hallituskautta leimasi kasvun hitaus, se oli kasvua yhtä kaikki. Maa oli alkujaan köyhä ja ensimmäiset kaksi vuosikymmentä 1930-luvulta alkaen olivat vaikeita. Mutta varsinkin 50-luvulta eteenpäin kasvu oli ripeämpää, puhutaan 5,7 prosentin BKT-noususta asukasta kohden aina Salazarin kuolemaan asti. Teollisuus kehittyi ja investoinnit lisääntyivät, tuonti ja vienti kasvoivat. Lisäksi Portugali oli ensimmäisten joukossa perustamassa Euroopan vapaakauppajärjestöä EFTA:aa sekä maailmanlaajuista OECD:tä.

Koulutuksen osalta Portugali oli pitkään Euroopan takapajuisimpia maita, mutta tässäkin tapahtui uudistumista: lukutaitoisuus nousi vuoden 1930 33%:sta 97%:iin vuoteen 1960 mennessä. Samaiseen vuosikymmeneen mennessä myös ilmainen peruskoulutus tuli mahdolliseksi kaikille kuusivuotiaille lapsille. Yliopistoja perustettiin ja toisen asteen koulutus kehittyi.

Autoritaarisuudestaan huolimatta hallinto oli verrattain helläkätinen. Sensuuria harjoitettiin ja salainen poliisi oli hereillä, mutta massiivisia vainoja ei ollut. Poliittisia vankeja oli ja osa heistä ”hitaan kuoleman leiriksi” nimetyllä karulla saarella. Hallinnon kontolla on yksi vahvistettu salamurha. Mikään tästä ei ole reaalipoliittisessa tarkastelussa kovin ihmeellistä verrattuna siihen, mitä monet demokraattisetkin valtiot ovat tehneet kansalaisilleen tai muille. Salazarilla oli vihollisensa ja varsinkaan vasemmisto ei häntä ikävöi, mutta minkään sortin tyranniksi miestä ei voi kutsua. Nimesipä Time-lehti hänet ”hyväntahtoiseksi valtiaaksi” vuonna 1940 ja ohessa myös erään vasustajan ja kommunistin luonnehdinta:

Salazar oli – epäilemättä – yksi Portugalin historian merkittävimmistä hahmoista ja hänellä oli piirre, jota suurilta ihmisiltä ei aina löydy: oikeat tarkoitusperät.

Luonnehdinnat kuvaavat hänet poikkeuksetta vaatimattomaksi ja askeettiseksi, miltei puritaaniseksi mieheksi. Hän oli lukenut ja sivistynyt, kuin kreikkalaisten idealisoima filosofikuningas tai valistunut itsevaltias. Hänellä ei ollut lapsia tai perhettä, eikä hän sitä myötä sairastunut niin monen diktaattorin ammattitautiin, nepotismiin. Salazar oli aidosti maalleen omistautunut, mutta samalla vastahakoinen hallitsija. Hän ei etsinyt valtaa, ei loistoa; hän vain katsoi, ettei kukaan muu kyennyt hoitamaan asioita oikein: ”Ikävä kyllä on koko joukko asioita, johin vain minä näytän pystyvän.” Tämän voi nähdä vallastaan sokeutuneen hybriksen ilmauksena tai sitten murheellisena tunnustuksena, ettei peräsintä ole varaa jättää kenellekään muulle. Oliko hän oikeassa, sitä emme saa koskaan tietää.

Jotain Salazarin luomasta vakaudesta kertoo, ettei maa suistunut väkivaltaan taikka kaaokseen miehen kuoltua. Hallituskauden loppua seurasi melko veretön sotilasvallankaappaus ja sitä tähän saakka jatkunut demokratian kausi. Hän rauhoitti maansa sisäisesti ja piti sen poissa toisesta maailmansodasta. Hän oli kenties 1900-luvun poliitikko, mutta jätti sellaiseksi yllättävän pienen ruumisvanan jälkeensä. Hän kestää vertailussa, marssitamme viereen sitten muita diktaattoreita taikka demokraattisia puoluepamppuja. Hän ei ollut palavan aatteen mies vaan teknokraatti. Mutta teknokraatti, jolla oli sielu.

Uusi oikeisto ei rakasta demokratiaa, eikä sitä rakasta allekirjoittanutkaan. António de Oliveira Salazar oli ideaali itsevaltias, ainakin niin ideaali kuin on tässä langenneesa maailmassa mahdollista olla. Mutta sellaisena hän oli poikkeus, joka vahvistaa säännön. Diktaattorit ovat järjestään luonnehäiriöisiä sosiopaatteja, jotka päätyvät suosimaan vain sukuaan ja ystäviään. Sikäli kuin he ovat aatteen miehiä, he ovat vaarassa päätyä nitistämään hengiltä jokaisen. Siispä niiden, jotka haaveilevat suuresta johtajasta, kannattaa miettiä melkoisen tarkkaan kenet siihen tehtävään haluavat. Tästäkin syystä allekirjoittanut on vain demokratian skeptikko antidemokraatin sijasta. Reilu yksinvaltius voi olla läpimätää demokratiaa parempi, mutta kannattaa silti harkita kahdesti.

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.

%d bloggers like this: