Taiteilijoita oikealta, osa 2: Filippo Marinetti

M. A. MERETVUO

–

Taiteen kenttää on totuttu pitämään vasemmistoliberaalin hegemonian alueena koko sotien jälkeisen ajan. Katsottaessa ajassa kauemmas taaksepäin, 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuvuosikymmeniin, huomataan tilanteen olleen päinvastainen. Siinä missä kotimaamme kansallisromantiikkaa edustaneet taiteilijat ovat hyvin tunnettuja, on harvempi suomalainen kuullut vaikkapa Filippo Marinettista tai Knut Hamsunista. Tämän kirjoitussarjan tarkoitus on esitellä taiteilijoita, jotka nykyajan kulttuurisen establishmentin näkökulmasta ovat edustaneet väärää poliittista näkökulmaa. Siitä syystä heidän taiteensa, ja pahimmillaan koko olemassaolonsa on haluttu unohtaa. Kirjoitussarja perustuu Kerry Boltonin kirjaan Artists of the Right, minkä lisäksi olen käyttänyt monia verkkosivuja lähdeaineistona.

–

***

–

Filippo Tommaso Marinetti on poikkeuksellinen niiden 1900-luvun alun taiteilijoiden joukossa, jotka nousivat kapinaan liberalismia, rationalismia ja demokraattista massavaltaa vastaan. Hän ei nimittäin W.B. Yeatsin tai Julius Evolan tapaan katsonut taaksepäin menneisyyden ”kulta-aikaan” eikä Henry Williamsonin tai Knut Hamsunin tapaan haikaillut takaisin agraariyhteiskunnan yksinkertaiseen elämäntapaan. Sen sijaan Marinetti ylisti uutta teknologiaa, koneita, sotaa, nopeutta ja dynaamista energiaa. Nämä elementit muodostivat pohjan futurismiksi kutsutulle taidesuunnalle.

Marinetti syntyi Aleksandriassa vuonna 1876. Hän opiskeli oikeustieteitä mutta oli jo tuohon aikaan kiinnostunut aikansa avant-garde -taiteista ja kritisoi voimakkaasti Italian perinteisen runouden konservatiivista lähestymistapaa. Vuonna 1907 kuolleen isänsä perinnön mahdollistamana hän alkoi matkustaa laajasti ympäri Eurooppaa ja hänestä tuli pian tunnettu kulttuuripersoona. Kollegansa Gabriele D’Annunzion tapaan hän luki Nietzscheä sekä tutki ranskalaisen syndikalistin Georges Sorelin talousteorioita. Sorel hylkäsi teorioissaan marxilaisuuden ja ehdotti yhteiskuntarakennetta, joka muodostuisi pienistä, syndikaateiksi kutsuttavista tuotantoyksiköistä. Lisäksi Sorel torjui pasifismin ja näki sodan olevan keino yhteiskunnan uudistamiseen ja vahvistamiseen. Hänen näkemyksensä olivat suosittuja Ranskassa ja Italiassa sekä vasemmistolaisten syndikalistien että radikaalien nationalistien keskuudessa. Jälkimmäisistä tuli myöhemmin muodostumaan Italian fasistinen liike.

Vuonna 1909 Marinetti julkaisi Futurismin manifestina tunnetun kirjoituksen, joka antoi viitekehyksen uudelle taidesuuntaukselle. Manifestin pohjalla olevat ajatukset olivat osittain muovautuneet Abbaye de Créteil -nimisessä taiteilijakommuunissa, jossa Marinetti vieraili aiempina vuosina monien muiden taiteilijoiden tapaan. Kommuuni oli saanut inspiraationsa Francois Rabelais’n Gargantua-kirjassa esiintyneen Theleman luostarin pohjalta. Manifesti herätti keskustelua ja ihailua ympäri Eurooppaa. Sen sijaan samoihin aikoihin esitetty Marinettin näytelmä Le Roi bombance herätti kritiikkiä ja ajoi hänet selvittämään riitoja kriitikoiden kanssa jopa perinteisen kaksintaistelun muodossa. Myös hänen vuonna 1910 ilmestynyt kirjansa Mafarka il futurista sai ristiriitaisen vastaanoton ja kirjaa vastaan nostetuista hävyyttömyyssyytöksistä riideltiin oikeudessa. Kuten kaikkien aikansa kuvainraastajien, myös Marinettin kohtalo oli olla samaan aikaan paitsi ihailtu, myös vihattu ja parjattu. Lisää futurismista voi lukea Sarastuksen artikkelista.

–

Poliittinen ura

–

Marinettin poliittiset näkemykset olivat alkujaan enemmänkin vasemmistolaisia ja anarkistisia, mutta muovautuivat pian kohti nationalismia ja italialaisen imperialismin ihannetta. Tämä oli tyypillistä tuon ajan ideologisella kentällä, sillä politiikassa näytti olevan vain kaksi vaihtoehtoa: vasemmistolainen sosialismi tai oikeistolainen porvarillisuus. Juuri tämän polarisoitumisen vastavoimana sai alkunsa fasismi: kolmas tie, joka ei ollut sen paremmin sosialistinen kuin porvarillinenkaan. Mussolini ja muut fasisti-ideologit olivat nimittäin ymmärtäneet jotakin hyvin oleellista: sekä vasemmiston että oikeiston ideologiassa ihmisen ja kansan sijaan oleellista oli raha. Toisessa tuotannontekijöitä ohjasivat työläiset, toisessa omistava luokka. Siten kumpikaan näistä ideologioista ei voisi koskaan synnyttää todellista kansan yhtenäisyyttä, vaan ne päinvastoin toimisivat kansaa jakavana ja hajottavana voimana.

Marinetti astui vuonna 1909 vaaliehdokkaaksi poliittisen manifestin myötä. Siinä hän vaati kansallista ylpeyttä ja vanhan vallan edustajien eliminoimista. Hän ilmoitti kampanjoivansa itseään sekä syndikalistina että nationalistina, minkä voi nähdä enteilleen vuonna 1914 syntyneen fasistipuolueen ideologiaa. Ensimmäisen maailmansodan aikana Marinetti näki Mussolinin tapaan Italialla mahdollisuuden ottaa paikkansa suurten kansakuntien joukossa, ja vaati maan osallistumista sotaan. Lisäksi hän näki maailmansodan olevan futurismin ilmentymä käytännön tasolla, “kaikkein kauneinta futuristista runoutta, mitä koskaan oli ollut”. Futuristisen liikkeen kannattajat olivatkin ensimmäisiä vapaaehtoisia värväytyjiä sotaan. Mussolini ja Marinetti toimivat noina vuosina aktiivisesti, ja heidät mm. pidätettiin Roomassa 1915 mielenosoituksen järjestämiseen liittyen. Sodan jälkimainingeissa Marinetti lähti aktiivisesti tukemaan Mussolinin ja runoilija Giuseppe Ungarettin perustamaa Fasci di Combatimento -liikettä. Levottomuuksien aikana Marinetti mm. johdatti kannattajansa hyökkäämään sosialistien mielenosoitusta vastaan sekä valtaamaan ja polttamaan sosialistisen Avanti! -lehden toimiston.

Marinettin vuonna 1918 perustama futuristipuolue sulautui heti seuraavana vuonna Mussolinin puolueeseen. Kuitenkin vuonna 1920 Marinetti ja muut futuristit erosivat puolueesta kun fasistinen kongressi oli kieltäytynyt kannattamasta futuristien vaatimusta ajaa kuningas ja Paavi maanpakoon Italiasta. Marinettin mielestä Mussolini oli tehnyt liikaa myönnytyksiä vanhaa valtaa kohtaan, ja hän suhtautui negatiivisesti fasistien ehdotuksiin kieltää työläisten lakko-oikeus. Osa futuristeista kääntyi tuolloin jopa kommunisteiksi. Ristiriita suhtautumisessa porvaristoon ja toisaalta sosialismiin tuli siirtymään liikkeen syntyajoista aina maailmansodan jälkeiseen uusfasismin aikaa, kuten Italian lyijyn vuosista kertova artikkeli osoittaa.

–

Myöhemmät vuodet

–

Fasistien tullessa valtaan Italiassa vuonna 1922, Marinetti suhtautui liikkeeseen kriittisen myönteisesti. Hän alkoi lähentyä Mussolinin kanssa uudelleen, ja halusi estää tätä liittoutumasta konservatiivien ja monarkistien kanssa. Gabriele D’Annunzion ja Julius Evolan tapaan hänellä oli oma näkemyksensä siitä, millainen fasistisen yhteiskunnan tuli olla, ja hän halusi ohjata liikettä haluamaansa suuntaan. Hän halusi tuoda esiin taidetta ja kulttuuria osana yhteiskunnallista vaikuttamista, ja hänet nimitettiinkin vuonna 1929 Italian Akatemiaan. Marinettin vaikutus kulttuuriin on selvästi nähtävissä 1930-luvulla, kun fasistinen taide alkoi siirtyä yhä enemmän perinteisestä suuntauksesta futurismiin. Jo vuonna 1926 Mussolini oli julistanut fasistisen taiteen olevan synteesi uuden ja vanhan, traditionalismin ja modernismin välillä.

Kun Toisen maailmansodan lopulla liittoutuneiden joukot miehittivät Italian, perustivat fasistit Pohjois-Italiaan Salòn tasavallan viimeiseksi linnakkeesi plutokratian voittokulkua vastaan. Tasavalta veti fasistien lisäksi puoleensa myös entisiä kommunisteja ja liberaaleja. He kaikki haaveilivat Euroopasta, joka olisi vapaa niin sosialistien kuin kapitalistienkin harjoittamasta rahavallan orjuudesta. Marinetti oli suuresti ylistetty henkilö tasavallassa. Hän pysyi fasismin kannattajana vuonna 1944 tapahtuneeseen kuolemaansa asti.

–

–

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).