SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Humanismin paheet, osa 7: Hyvän ja pahan aviokriisi

TENHO KIISKINEN

Oletko koskaan yrittänyt lopettaa tupakointia, alkoholinkäyttöä tai roskaruoan syömistä? Ehkä olet päättänyt muutakin. Et ainoastaan tapa pieniä ilojasi, vaan ryhdyt muutenkin esimerkilliseksi. Jos olet epäonnistunut tavoitteissasi, selityksesi kuuluu todennäköisesti: Tarvitsen vain lisää aikaa. Kärsin mielelläni, mutta vähän myöhemmin Jos taas seisot lihansa voittaneiden harvalukuisessa joukossa, edessäsi on onnen sijaan auttamaton tunne kyllästymisestä. Elämässä on valittava kärsimyksen ja tylsyyden välillä, kuten Anatole France totesi. Huomaat ennen pitkää, ettei voima tunnu miltään.

Me emme ymmärtäisi nykyisestä politiikasta ja mediasta mitään, mikäli kehitys ja ihmisenä kasvaminen olisivat jääneet yksityisen piiriin. Elämme koheltajien aikakautta. Katsoimmepa mihin tahansa valtavirtapoliittiseen ohjelmaan, sen hengestä ei ole epäilystä. Aivan pian, aivan näillä hetkillä me muutumme paremmiksi ihmisiksi, kun vain ensin teemme näin. Tulevaisuus on nurkan takana, kun vain opimme muuttumaan sen arvoisiksi. Humanismia ajaa kuvitelma tilasta, jossa ihminen toteuttaa todellista olemustaan hyveessä ilman pahetta.

Puutteensa tuntevat tai riittävän kauan eläneet ihmiset tietävät, ettei kukaan voi itselleen mitään. Aika ei paranna meitä. Elämä parempana ihmisenä on kaunis ihanne, mutta todellisuudessa päämäärä voi tarkoittaa vain toimintaa, arjen hyviä tekoja. Me emme voi tulla ”valmiiksi”. Aikamme poliittis-humanistinen käsitys on täysin päinvastainen. Sen mukaan pysyvä muutos ihmisluonnossa on mahdollinen. Se on unelma stabiilista uudesta ihmisestä. Keskityn tässä esseessä tämän ajattelutavan vähemmän analysoituun teoreettiseen puoleen. Humanistisesta ihmiskäsityksestä on kirjoitettu paljon, mutta sen sisältämät moraalikäsitykset ovat jääneet vähälle huomiolle. Tämä voi johtua siitä, ettei totuus ihmiselämästä ole koskaan kiinnostanut moraalifilosofeja. Aikamme synti ei ole tiedon puutteessa vaan sen kieltämisessä. Suvaitsevaisuudellaan ylpeilevän humanismin suurimpia paradokseja on, että sen moraalikäsitykset perustuvat relativismin kieltämiselle.

Arvokkaiden rouvien rumat aviomiehet

Uljaan uuden ihmisen hahmo iskostetaan meihin jo äidinmaidossa, tässä mielessä me kaikki jaamme sen. Kollektiivinen metamorfoosi näyttelee edelleen suurta osaa länsimaisessa kulttuuriperinnössä, vaikka luonnontieteet ovat horjuttaneet sen ylivaltaa Darwinista lähtien. Ironista kyllä, kristilliset teologit ymmärtävät moraalifilosofiaa huomattavasti sekulaareja humanisteja paremmin ja ovat siten lähempänä luonnontieteilijöitä kuin osaavat arvata. Humanistisen ihmiskäsityksen moraalinen tukijalka nojaa käsitykseen, jonka mukaan hyvä elämä ja moraali kuuluvat yhteen. Toisin sanoen: elämä on hyvää ollessaan moraalista. Yhtäläisyysmerkkien vetäminen näiden kahden välille olettaa, että on kannattavampaa olla moraalinen kuin moraaliton. Tämä on kai kaikille selvää. Käsitys sisältää kuitenkin myös toisen ei niin selvän oletuksen, jonka mukaan hyvä ja paha, hyve ja pahe ovat erotettavissa toisistaan jopa siinä määrin, että kehitys ja inhimillinen kasvu muuttuvat psyykkisistä toiminnoista saavutetuiksi ominaisuuksiksi. Ei tarvitse olla nero havaitakseen, että tämä on puhdasta fantasiaa. Jo lyhyt silmäys tosielämään osoittaa, että me elämme moraalisen kaaoksen keskellä, jossa pahe on hyveen ehto ja toisinpäin. Paheen keinot pukeutua hyveen vaatteisiin ovat lukemattomat.

Esimerkiksi iloa, joka ei perustu ajattelemattomuudelle tai typeryydelle näkee äärimmäisen harvoin aikuisissa ihmisissä, aivan kuin kadottaisimme peruuttamattomasti jotakin hyvin olennaista lapsuuden myötä. Vilpittömän elämänilon tunteminen on useimmille sula mahdottomuus. Ehkä tätäkin surullisempaa on ajatella, kuinka hartaasti koko psykofyysinen tomumajamme hylkii kaikkia moraalisia tuntemuksia. Vääryydestä syntyvä oikeutettu viha on ihmisen jaloimpia tunteita, mutta kehomme kostaa sen välittömästi kohonneena verenpaineena ja leposykkeenä, se rakastaa huoletonta mieltä vihan lyhyistä endorfiinipaukuista huolimatta. Välinpitämätön sielu terveessä ruumissa. Hyvinvointi on sekä yksilöllisellä että yhteisöllisellä tasolla seurausta moraalisesta välinpitämättömyydestä. Luonto suosii moraalinvartijoiden kuolemaa.

Kaikkien materiaalisesti yltäkylläisten yhteiskuntien poliittinen strategia on alemmuudentunteen kollektiivisessa tuottamisessa. Itseään kunnioittavat kansalaiset eivät suostuisi mihin vain, eikä heidän sitomisensa pakkosuoritustiloihin onnistuisi ilman vastavuoroisuutta eli kunnon korvausta. On sanomattakin selvää, että miesten krooninen seksinpuute on kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän kulmakivi. Pelko on suuri hyve. Raamatullinen käsitys jumalanpelosta viisauden alkuna viittasi suojaan ylpeydeltä ja tiedolta, jota ihminen ei voi tuhoutumatta kestää. Ne huono-onniset, joiden sukurasituksena on alttius mielisairauksiin, tietävät muita paremmin kuinka tärkeää on muistaa pelätä. Kuten sanonta kuuluu, vain terveet voivat pelätä, hullut voivat erinomaisesti.

Materiaalisen hyvinvoinnin kannalta juuri pelko on tunteista ylivertaisin. Moderni maailma ei pyörisi päivääkään ilman kaikkivaltiastaan. Pelko on ehtymätön luonnonvara, joka voitelee yhteiskunnan kaikki rattaat. Sosiaalisen putoamisen pelko hallitsee keskiluokan koko olemassaoloa. Se saa ihmiset haaskaamaan elämänsä töissä, joita kohtaan koetun vihan ylittää vain pakonomainen tarve kieltää tämä luonnollinen tunne. Todellinen kysymys ei kuulu, miksi me olemme masentuneita, vaan kuinka me edes voisimme olla onnellisia. Kulutamme suunnattomasti aikaa ja energiaa uskotellessamme itsellemme, etteivät tekemämme asiat ole niin rumia, ankeita ja turhia, vaikka lapsikin tietää totuuden. Itsepetoksesta on tullut valtava teollisuudenala. Me luemme mieluummin rekkalasteittain elämäntapaoppaita kuin myönnämme, että työelämä on helvetti, jossa ei ole mitään hyvää. Me syömme uusien suositusten mukaisesti ja hikoilemme kuntosaleilla pysyäksemme terveinä ja hyväkuntoisina vain siksi, että saisimme herätä jälleen uuteen päivään, jonka ainoa elämisen arvoinen hetki on illalla vietetty tuokio television tai kirjan ääressä, parhaassa tapauksessa yhdynnässä. Saatamme kieltäytyä tupakan ja alkoholin kaltaisista nautinnoista, mutta suurin osa meistä ei tee niin siksi, että uskoisi elämän olevan parempaa ilman niitä. Me vain pelkäämme terveytemme ja elinaikamme puolesta, vaikka itsekurin mahdollisesti tuoma ”palkinto” ei sekään tunnu houkuttelevalta. Kuntojumppaajan palkkio on tulla ulosteissa käännellyksi vanhainkodissa. Joku voisi kutsua pyrkimystä tällaiseen päämäärään hulluudeksi.

On sykähdyttävää ajatella, kuinka loputtomiin näitä esimerkkejä voisi jatkaa. Kiusaaminen on lauman tapa hakea nokkimisjärjestystä. Mikään ei ole helpompaa kuin olla pyhimys tilanteessa, jossa ei ole mitään hävittävää. Yhden iän hyve on toisen iän pahe. Millainen maailma olisikaan, jos nuoret miehet olisivat aina kuunnelleet vanhojen ämmien neuvoja… Ja niin edelleen. Onpa eräs irvileuka rohjennut väittää, että seitsemän kuolemansyntiä ovat tosiasiassa seitsemän suurta hyvettä. Eivätkä edes Timur Lenkin ja Maria Verisen kaltaiset hirmuhallitsijat olleet yksipuolisesti pahoja, tekiväthän he myös hyvää ja ainakin uskoivat asiaansa. Edellä kuvatut esimerkit valaisevat yleisluontoisesti hyveen ja paheen avioliittoa, mutta tarkastellaan sitä seuraavaksi hieman arkisemmalla tasolla.

Arkipäivän sietämätön penseys

Arvotutkimukset ovat nykyajan todellisia vitsikirjoja. Niihin vastaavat joko munkit tai valehtelijat. He ilmoittavat silmää räpäyttämättä, että moraalilla on heille suuri merkitys. Tosielämässä mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. On tietysti totta, että moraali on ylellisyyttä, joka voi kukoistaa vain taloudellisesti turvatuissa olosuhteissa, mutta on väärä johtopäätös kuvitella että me välittäisimme moraalista edes silloin. Jokapäiväisessä aherruksessa me olemme aivan liian väsyneitä kiinnittämään huomiota muihin kuin omiin välittömiin tarpeisiimme ja vaikka me saisimme taikaiskusta lisävoimia, moraali ei oikeastaan kiinnosta meitä. Näennäisen sivistyksen ja barbarian erottaa parhaassakin tapauksessa kaksi ateriaa. Pohjimmiltaan koko hallitsematon elämämme kuluu pelkkien sekavien mielentilojen sarjana, jonka biologiset puitteet määrittävät – etupäässä ravinto, lepo ja terveys. Kuten sanottua, me emme välitä eikä meitä kiinnosta.

Ruokaostoksilla moraalisia ovat vain kettutytöt. Kyse ei ole meidän muiden kohdalla siitä, ettemmekö muka tietäisi, mutta meillä on nälkä. Haalimme vesi kielellä tuotteita, joiden alkuperästä ei ole epäselvyyttä. Sydänkohtauksiin kuolleet hormonikalat ja jättibroilerit löytävät tunnontuskitta tiensä kärryihin, elämä ilman tonnikalaa olisi sietämätöntä, vaikka tiedämme sen loppuvan pian. Teurassikojen vinkuminen on kärpästen surinaa korvissa leikkeletiskillä käydessä. Pekoni on hyvää. Ahdamme itsemme täyteen lihajalosteita, makeisia ja leivonnaisia. Kuolettava määrä on uusi normaali. Ellottavimmat syöpöt ovat amerikkalihavia rapamahoja, joille kuluttaminen on harrastus. Kulttuurimme rappiosta kertoo paljon, että keskuudessamme todella elää ihmisiä, jotka asettavat määrän laadun edelle jossakin niin olennaisessa kuin ravinto.

Tätäkin vastenmielisempää on katsoa, kuinka moraaliset tähtihetket järjestetään laiskuuden ehdoilla. Pahe on mukana etenkin silloin, kun tarkoitusperät ovat sinänsä hyväntahtoiset. Tästä käy hyvänä esimerkkinä tapa, jolla me valkoiset länsimaalaiset katsomme kotisohvilla löhöillen television hyväntekeväisyyskonsertteja kehitysmaalaisten hyväksi. Suosikkiartistien esitysten välissä meille näytetään tarkoin annosteltuja kuvauksia hirvittävästä kurjuudesta, jota tasapainotetaan lohduttavilla kertomuksilla elämän parantumisesta länsimaisella rahalla. Ensin mainitut pätkät kärpästen peittämistä suurista silmistä ja lasten kaljamahoista ovat klassikoita, joiden kammottavuutta en halua mitenkään vähätellä. Jälkimmäiset onnistumistarinat ovat kuitenkin huomattavasti kiinnostavampia oman ajattelutapamme peileinä. Jalkapalloilevia lapsia katsoessamme me emme nimittäin näe jalkapalloilevia lapsia. Me näemme jalkapalloilevia neekereitä, palloa potkivia pikku lakupekkoja. Heidän hymyillessään ja tanssiessaan me katsomme vartaloita ravitsemustasoa arvioiden. Tuntuu hykerryttävältä nähdä, kuinka ne syövät, kasvavat ja ”nauttivat olostaan”. Me emme näe ihmisiä vaan pelkkiä elukoita – ja tunnemme itsemme pyhimyksiksi.

Moni humanisti ajattelee myös neekeripoikien kasvavia lihaksia ja jalkoväleissä heiluvia patukoita. Niiden on saatava ravinnokseen kunnon ruokaa, paljon punaista lihaa. Ensin punaista, jotta voi sitten nauttia valkoista. Luvan kanssa tai ilman, mieluiten ilman. Tuntuu ihanalta ajatella neekerin kasvavan viidakossa todelliseksi uhkaksi valkoiselle miehelle. Häntä on ruokittava kunnolla, jotta hän jaksaa nousta laivaan tunkeutuakseen pyhälle maalle. Myös neekereiden lisääntyminen tuntuu hyvältä. Maailmassa voi olla liikaa ihmisiä, mutta ei koskaan liikaa neekereitä. Jokainen hyvin syönyt mutakuono on lupaus väestöräjähdyksen varmasta toteuttajasta. Olisi rasismia edellyttää vastuullisuutta eläimeltä, joka osaa vain syödä ja naida ja ehkä kunnostautua jossakin yleisinhimillisesti alhaisessa toiminnassa. Mustan afrikkalaisen kohdalla paras ja pahin ovat synonyymeja, joten häneltä ei voida odottaa mitään. Olisi rasismia lähettää vaikkapa Teuvo Hakkaraisen kaltainen juntti selittämään kansanomaisesti nekruille, että ”Sinä käyttä ehkäsy, masu olla täynnä. Sinä ei käyttä, masu olla tyhjä.” Ehkä vatsaansa hierovan Hakkaraisen lähettäminen Afrikkaan ei olisi sittenkään niin huono ajatus. Ehkä viesti menisi viimein perille tällä tavoin, kaikki muut keinot on taidettu kokeilla.

Eikä tämäkään riitä, moraalisäteilyä tungetaan sinnekin missä moraalilla ei ole osaa eikä arpaa. Suurinta rakkautta ei ole kuolla toisen puolesta. Tosielämässä harva uhraus käy yhä luontevasti ja tarpeen vaatiessa ilman pienintäkään harkintaa. Käytännössä katsoen kaikki aikuiset ovat milloin tahansa valmiita heittämään henkensä myös vieraiden lasten puolesta esimerkiksi onnettomuustilanteissa, joissa ihminen ei yksinkertaisesti ehdi ajattelemaan omaa selviytymistään. Ja vaikka voisimmekin kuvitella ajan pysähtyvän lyhyeksi tuokioksi katastrofin keskellä, ei filosofinen pohdinta hyödyistä ja haitoista muuttaisi mitään muiden kuin sosiopaattien kohdalla. Nopeiden ratkaisujen edessä ihminen unohtaa kaiken, koko ajattelumaailmansa sisältämän hyvän ja pahan. Toisen puolesta kuoleminen ei ole osoitus rakkaudesta. Yksilöpsykologisella tasolla se on kirjaimellinen osoitus ei mistään. Hukkuvaa lasta pelastaessa me vain toimimme. Jos tästä vaistomaisesta liikkeestä tulisi löytää jokin ”ajatus”, se ei voisi olla muu kuin lajinsäilytys. Sillä ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa, vielä vähemmän rakkauden. Minäkin kuolisin sinun lastesi vuoksi milloin tahansa ja uskon edustavani – olen itse asiassa varma tästä – ihmisten valtaisaa enemmistöä.

Vaistomainen valmius kuolla lauman nuorempien jäsenten puolesta ei tee kenestäkään ”hyvää” ihmistä, se vain osoittaa meidän olevan eläimiä. Olla hyvä ihminen on yhtä kuin olla hyvä eläin. Leijonanpennut on pelastettava, jotta laumalla olisi tulevaisuus. Onko mitään typerämpää kuin puhua ”moraalista” tai ”rakkaudesta” sellaisen uhrauksen kohdalla, joka ei ole kuullut kummastakaan? Ikivanha valhe suurimmasta rakkaudesta on nykytermein ilmaistuna sosiaalisesti ymmärtämätön, eikä kerro muusta kuin joillekin ihmistyypeille ominaisesta sairaalloisesta takertumisesta elämään hinnalla millä hyvänsä. On tosin oletettava, ettei sen ensimmäinen esittäjä ollut täysin ymmärrystä vailla sukupolvien välisestä luonnollisesta velvoittavuudesta ja ihmisuhrin aina ikäsidonnaisesta ja siksi suhteellisesta merkityksestä. Elämästään luopuva vanhus ei ole minkään arvoinen nuoren sankarivainajan rinnalla.

Moraalittomuus hyvän elämän edellytyksenä

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että jotkut ihmiset elävät osan elämästään niin moraalittomasti, että moraalin puuttuminen määrittää myös heidän kaikki ihmissuhteensa. Ihmiselämä on sitä parempaa, mitä vähemmän siihen liittyy moraalisia valintoja. Näemme harvojen ihmisryhmien kohdalla tämän säännön toteutumisen yhtä kirkkaasti kuin nuorten naisten, jotka voivat järjestää koko elämänsä biologisen lisääntymistarpeensa ehdoin. Heidän on nimenomaan kannattavaa elää täysin vaistonvaraisesti ja itsekkäästi, sillä omien toimintatapojen tiedostaminen ei luultavasti tuottaisi minkäänlaista hyötyä. Katsotaan vaikka heidän parisuhteitaan:

Jos nuorilla naisilla on tapana noudattaa rakkauselämässään jonkinlaista moraalisäännöstöä, minä en ole koskaan kuullut sellaisesta. Filosofia ja maailmankirjallisuus ovat täynnä enemmän tai vähemmän misogyynisiä huomioita naisen luonnosta, joiden paikkansapitävyydestä voi olla montaa mieltä, mutta yksi ehdottomasti osuvimmista tulee Aristoteleeltä: ”Joka luottaa naisiin, luottaa varkaisiin ja murhamiehiin.” Nuorten naisten kohdalla voisi sanoa, ettei heillä ole syytä luottaa edes itseensä, sillä pää on luotu kääntymään tuuliviirin tavoin siihen suuntaan, mistä komein kukko kiekaisee. Nuoren naisen koko rakkauselämä on aina vain paremman siementäjän etsimistä. Hän rakastaa vilpittömästi jokaista miestään (tai ainakin ajatusta tämän rakastamisesta), kunnes löytää paremman. Nainen ei kestäisi itseään, ellei hän olisi mestari sepittämään erotilanteissa aina uusia syitä ”teiden erkanemisesta” sekä itselleen että puolisolleen. Psykologisesti tavattoman moniulotteiset ihmissuhdetarinat ovat harlekiinikirjojen tavoin omalla tavallaan ihailtavia taidonnäytteitä ihmisen ehtymättömästä kyvystä valehdella itselleen, mutta viesti vastaanottajalle on pohjimmiltaan aina sama. Minä en halua sinua enää ja jos aivan rehellisiä ollaan, en oikeastaan välitä. Jos tapat itsesi, entinen rakkaani, pyydän ettet tee sitä täällä, en millään jaksaisi nyt siivota. Tytöt odottavat parille drinkille ja yksi tosi mielenkiintoinen tyyppi lähetti juuri tekstarin. Näin se menee.

Ei ole mitenkään harvinaista, että mies huomaa töistä saapuessaan naisen muuttaneen edes muistilappua jättämättä. Tiedän tapauksen, jossa nuoripari on mennyt keväällä kihloihin ja kesällä morsian on ilmoittanut rakkauden päättyneen. Samana syksynä mies on saanut viimeisenä kaikista kuulla, että uusi siementäjä oli katsottu valmiiksi ennen kevään kihloja. Eikä tulevaa talvea ehtinyt kulua kauan, kun mies sai jälleen viimeisenä tietää, että vieraan miehen pulla paisui uunissa. Morsian oli tuttavien mukaan onnellisempi kuin koskaan. Varmasti, mutta mitä tuon ihmisen täytyi kertoa itselleen yön pimeydessä voidakseen nukkua? Todennäköisin vastaus on, ettei mitään. Hän vain kuunteli sydäntään. Tarina on kaikkea muuta kuin epätavanomainen, näin nuoret naiset kohtelevat miehiä, jotka ovat antaneet heille kaikkensa. En silti näe syytä sen suurempaan kritiikkiin, mitä jo faktat itsessään edustavat (ks. kuudes osa.). Tällaisia monet naiset ovat. Miehet eivät toimisi vastaavassa tilanteessa yhtään kunnollisemmin.

Suuri tarina ja odottamisen psykologia

Moraalittoman elämän ylivertaisuus on kiistämätöntä, mutta pelkkä tietoisuus siitä ei ole saanut humanisteja myöntämään mitään. Päinvastoin. He pelaavat tietämättömyydellä sitä röyhkeämmin, mitä enemmän he alkavat aavistella olevansa väärässä. Humanistit antavat meidän vähemmän sivistyneiden ihmisraakileiden ymmärtää, että heillä on hallussaan jotakin kätkettyä. He tuntevat suuren tarinan ja oikean tiedon. Kummallista kyllä, he eivät koskaan vaivaudu kertomaan niistä mitään, vaikka se palvelisi kaikkien etua. Olisi valtava inhimillinen uroteko, mikäli humanistit opettaisivat meitä, sillä eihän kukaan halua jäädä ahdasmielisyytensä vangiksi pelkän tietämättömyytensä vuoksi. Väärälle puolelle voivat jäädä vain vihkiytymättömät. Mutta ei. Humanistit vaikenevat kuin muuri.

Kun humanisti reagoi vastapuolen julkilausumaan, hän ei koskaan välitä siitä, mikä sisällössä on faktuaalisesti totta ja mikä ei. Hän ei välitä johtopäätösten sosiaalisista tai teoreettista perusteluista, hän näkee vain sen, mistä ei pidä ja mitä ei voi hyväksyä. Näin ollen hän tyytyy parhaimmillaankin vain myöntämään, että vastustajalla ”on yritystä” tai ”muutama oikea huomio” tai että ”eihän se nyt noin ole”, mutta mitään muuta hän ei suostu sanomaan. Hänen ei tarvitse. Hänellä on suuri tarina, maailman hienoin kertomus. Rohkenen epäillä, etteivät hyvät ihmiset ole meihin muihin nähden aivan niin ylivertaisia kuin haluavat itse uskoa. Rohkenen jopa epäillä itse tarinan olemassaoloa. Olisi ihmisluonnolle hyvin tyypillistä salata, ettei esiripun takaa löydy muuta kuin nukkavieru kokoelma ristiriitaisia ihanteita ja toiveita, joiden keskellä seisoo pelokas ja hyvin epävarma ihminen.

Miksi me kuitenkin ”uskomme” humanistien unelmaan pysyvästä muutoksesta? Vastaus löytyy odottamisen psykologiasta ja alkukantaisesta maagisesta ajattelusta. Uuden ihmisen unelma ei ole mitään muuta kuin mukaelma ikivanhasta toiveesta nähdä Jumalan kasvot. Ei enempää eikä vähempää. Tämä toive on mahdollisesti uskonnollinen perustarve. Me kaikki olemme odottajia – ja odotamme elämältä aivan liikaa. Taipumus on luultavasti universaali, sillä se pyrkii pakkomielteisesti kiertämään nykyhetkeä. Modernin ihmisen elämässä odottaminen liittyy parhaimmillaan arkisiin asioihin, joihin hän voi itse vaikuttaa. Koulutuksen päättymiseen, ylenemiseen työpaikalla, uuden perheenjäsenen saamiseen ja niin edelleen. Tällainen odottaminen on kohtuullisessa määrin suotavaa, koska se on sidottu reaalimaailmaan ja siinä aktiiviseen toimimiseen. Tämä tervehenkinen odottamisenlaji ei ole kuitenkaan se, mistä puhun tässä.

Pienen ihmisen pienet unelmat ovat Luojan kiitos yleisiä, mutta maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä. He itse asiassa pyörittävät koko maailmaa. Ymmärrys hyvästä elämästä ohimenevine voittoineen on vain pieni osa siitä, mitä me todella olemme odottajina. Vähään tyytyväiset ja paljoon tyytymättömät ihmiset jakavat psyykkisen rakenteen, joka ei saa ainoastaan odottamaan elämältä liikaa, vaan joka saa meidät rukoilemaan konkreettista ulkopuolista väliintuloa, jotakin joka kirkastaa mielemme hetkessä, antaa tarkoituksen olemassaololle ja muuttaa ympäröivän maailman mieleiseksemme. Voit kutsua tätä miksi haluat. Useimmat ihmiset ovat kautta aikojen käsittäneet tämän psykologisen pohjavirtauksen, alitajuisen toiveen vain kääntämällä sen itselleen ymmärrettävään muotoon ulkopuolisena voimana tai tapahtumana.

Me odotamme kiihkomielisesti maailmanloppua tai Jeesuksen uutta tulemista, koska me emme kestä ajatusta kuolemasta esi-isiemme tapaan pelkkinä aikalaisina, jotka eivät saaneet nähdä viimeistä auringonlaskua. Unelmat vallankumouksesta ja rajattoman maailman veljeydestä ovat saman toiveajattelun maallisempia ja hieman vaatimattomimpia versioita. Odottaminen on jo itsessään kiistämätön osoitus ihmisen suunnattomasta itsekkyydestä, sillä odottaja asettaa itsensä myyttisen viimeisen ihmisen asemaan ja tulee samalla kieltäneeksi arvon niin edeltäjiltään kuin seuraajiltaan, jotka ovat näin ollen tuomittuja jäämään syntymättömiksi. Järkevinä ihmisinä meidän ei tietenkään tule soimata tästä itseämme – ajattelivathan vanhempamme aikoinaan samoin ja niin tulevat myös lapsemme tekemään. Eikö olekin outoa, kuinka kaikkein hulluimmat ajatukset elävät aina sitkeimmin? Haluan kuitenkin vielä palata odottamisen psykologiaan. Olen tässä kirjoitussarjassa kritisoinut useita ajatusmalleja siitä, ettei niitä ole ajateltu loppuun saakka. Odottaminen ei tee tässä poikkeusta. Jumalallinen ilmestys on aina ollut yleisin alitajunnasta tietoisuuteen mielikuvina karannut suuri toive, joten se ansaitsee muutaman sanan. Mitä siis kosminen lottovoitto vastoin kaikkia todennäköisyyksiä käytännöllisesti ottaen tarkoittaisi?

Jos Jumala laskeutuisi maan päälle puhumaan ihmisille samanaikaisesti kaikilla aikavyöhykkeillä ja kielillä ja vieläpä siten, että viheliäisinkin matonen ymmärtäisi hänen sanojensa merkityksen, olisimme takaisin lähtöruudussa ennen kuin ehtisimme kissaa sanoa. Kahden viikon kuluttua ilmestyksestä kukaan ei enää muistaisi mistä oli kyse. Jumalallinen väliintulo itse asiassa vain pahentaisi asioita. Tulisi uusia vääriä profeettoja, ja vanhat maailmanuskonnot ajautuisivat verisiin yhteenottoihin kiistäessään toistensa tulkinnat tapahtuneesta. Yksimielisiä oltaisiin ainoastaan siitä, että loppu on lähellä. Syntyisi kuolemankultteja, jotka olisivat avoimessa sotatilassa järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Perversiot ja väkivalta kukoistaisivat ryhmittymissä, jotka olisivat päättäneet ottaa ilon irti ennen viimeistä fanfaaria. Pedofilian järjestelmällinen harjoittaminen ja ihmisuhrit olisivat vain väriläiskä siinä suunnattomassa verisessä banderollissa, joka todistaisi ylpeästi petomaisuuden paluusta ja kaiken lähimmäisenrakkauden unohtamisesta. Muinaiset pakanajumalat heräisivät julmasti hymyillen katsomaan narrinsa paluuta siihen, mihin hänet on luotu. Juuri näistä syistä en toivo Jumalan ilmoittavan itsestään, enkä missään nimessä halua olla paikalla, mikäli suuri kello joskus soi. On kaikki syyt olettaa, että edessä olisi ennennäkemätön murhenäytelmä.

Lopuksi: järjestelmäusko menneisyyden kauhujen toistajana

Usko ajan parantavaan voimaan on monessa suhteessa hyödyllinen valhe. Varovainen toive asioiden helpottumisesta henkilökohtaisessa elämässä auttaa meitä kestämään elämää. Toteutuessaan tämä tarkoittaa monen kohdalla vähäisempää kamppailua itsensä kanssa, himoilla on tapana hellittää iän myötä. Tässä mielessä aika on todella parantava voima luonnollisena ikääntymisenä. Monet myös yksinkertaisesti kyllästyvät puutteisiinsa ja ongelmiinsa. Niitä ei ”ratkaista”, niihin vain kyllästytään, ja elämää jatketaan melko samalla tavoin kuin aiemmin, mutta vähemmän itseä soimaten.

Humanistinen usko on kuitenkin liian ylpeä tyytyäkseen vain tähän. Humanistit eivät löydä tosielämästä vastinetta uuden ihmisen prototyypilleen, eikä edes heidän kykynsä itsepetokseen ole rajaton. Ainoaksi vaihtoehtoehdoksi jää näin ollen ihmisluonnon muuttaminen poliittisin keinoin, ja kuten hyvin tiedämme, 1900-luku oli tällaisten projektien temmellyskenttänä maailmanhistorian toistaiseksi verisin luku. On turha kysyä, tulisiko menneisyydestä oppia jotakin. Ei, vastustajamme on haluton ja ennen kaikkea kyvytön tarvittavaan itseanalyysiin. Edessämme ovat jälleen kerran ajat, jolloin ihminen on sovitettava järjestelmään eikä toisinpäin. Hyvät ihmiset kuvittelevat olevansa jonakin päivänä täydellisiä. Harvaa inhimillistä pyrkimystä voi pitää yhtä ylpeänä ja todellisuudesta vieraantuneena. Todellisuudessa hyvän ja pahan, hyveen ja paheen avioliitto on ikuinen.

Olen esittänyt fragmentaarisesti tässä kirjoituksessa huomioita ilmiöstä, joka liittyy erottamattomasti viidennessä osassa käsittelemääni paratiisifantasiaan ja ”psykologisen ajan” loppumiseen. Humanistinen uusi ihminen on tämän maanpäällisen onnelan päähenkilö. Unelma pysyvästä inhimillisestä muutoksesta on kieroutuneella tavalla johdonmukainen, sillä me emme kelpaisi tällaisina niin hienoihin puitteisiin. Konservatiivina olen aina uskonut itsestäni pahinta, joten suuntaan katseeni tälläkin kertaa mieluummin siihen, minkä tiedän kestävän todellisen maailman oppitunnit. Ehkä nämä ajat vaativat enemmän kovuutta ja vähemmän luottamusta ihmiseen? Ehkä me voimme huokaista helpotuksesta, kun lapsemme laulavat koulussa Tiellä ken vaeltaa -virttä sanoin: ”Voimalla ja väkivallalla, minä tahdon hallita.” Eivät tietenkään täysin tosissaan, mutta viisautta virnuilussaan.

On tiedetty kauan, että niille, jotka tekevät suuria hyväntahtoisuuden tekoja annetaan harvoin anteeksi. Sama on totta niiden kohdalla, jotka kärsivät peruuttamattomista vääryyksistä. Milloin holokausti annetaan juutalaisille anteeksi? Moraali kertoo meille, että omatunto ei tule välttämättä kuulluksi – mutta että se puhuu aina julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tosiasiassa omatunto siunaa julmuuden ja epäoikeudenmukaisuuden – niin kauan kun niiden uhrit voidaan haudata kaikessa hiljaisuudessa. (John Gray, suomennos TK)

Kirjallisuus:

Berlin, Isaiah: The Roots of Romanticism. 1999.

Gray, John: The Immortalization Commission. The Strange Quest to Cheat Death. 2011.

Gray, John: Straw Dogs: Thoughts on Humans and Other Animals. 1997 / 2003.

Laotse: Dao de Jing: Salaisuuksien tie: Laotsen elämänviisautta. 1985

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.

Information

This entry was posted on tammikuu 27, 2019 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: