SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ilmiantamisen mentaalihistoriaa

TIMO HÄNNIKÄINEN

(Kirjoitus on osa valmisteilla olevaa käsikirjoitusta. Kirjan työnimenä on ”Pyhä yksinkertaisuus”, ja käsittelen siinä erilaisia idealistisin syin tehtyjä törkeyksiä ja tämän ilmiön psykologiaa. Teksti sisältyy laajaan lukuun, jonka aiheena on ilmiantaminen ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset historiassa ja nykypäivänä. Kirjan on määrä valmistua kuluvan vuoden aikana.)

***

Pavlik Morozov on Vitali Gubarevin nuortenromaani vuodelta 1948. Suomeksi sen on kääntänyt M. Liukkonen ja julkaissut Karjalais-Suomalaisen SNT:n Valtion Kustannusliike vuonna 1953. Neuvostoliiton maatalouden kollektivoinnin vuosiin sijoittuvan tarinan nimihenkilö on köyhän maanviljelijäperheen poika, luokkansa priimus ja pioneeriosaston johtaja. Pavlik saa tietää isänsä, kyläneuvoston puheenjohtajan, kirjoittavan väärennettyjä matkustuslupia karkotetuille kulakeille eli varakkaiksi luokitelluille viljelijöille. Pavlik ilmiantaa isän viranomaisille, ja tämä saa kymmenen vuotta vankeutta. Hän paljastaa pioneeritovereidensa kanssa myös kulakkien viljakätköjä, ja lopulta joukko kulakkeja ja Pavelin katkeroitunut isoisä puukottavat hänet hengiltä.

Gubarev, josta myöhemmin tuli suosittu fantasiaromaanien kirjoittajana, oli yksi Pavlik Morozov -kultin luojista. Vuonna 1932 hän julkaisi kaksi artikkelia 13-vuotiaasta siperialaisesta maalaispojasta, jonka sukulaiset olivat murhanneet kostoksi isänsä ilmiantamisesta. Sittemmin Gubarev kirjoitti tapauksesta romaanin lisäksi myös näytelmän.

Pavlikista tuli yksi stalinismin kauden tunnetuimmista marttyyreistä. Hänestä julkaistiin kuusi elämäkertaa ja hänen tarinansa pohjalta tehtiin lauluja, näytelmiä ja ooppera. Sergei Eisensteinin julkaisematta jäänyt ja sittemmin suurilta osin tuhoutunut elokuva Bezinin niityt yhdisti Pavlikin tarinan Ivan Turgenjevin novelliin. Pavlikin mukaan nimettiin katuja, puistoja, kolhooseja ja hiihtopalkintoja. Suurisuuntaisella brändinhallintakampanjalla pojasta tehtiin esimerkillinen neuvostonuori, joka asetti valtion ja sosialismin edun jopa perheuskollisuuden edelle. Propaganda korosti Pioneerisankari numero 1:n muitakin ihanteellisia ominaisuuksia: Pavlik oli mallioppilas, joka ei koskaan pinnannut, teki aina kotiläksynsä ja puhui kohteliaasti opettajille.

Pavlikin tarina pysyi virallisena totuutena vuosikymmeniä, ja jokainen sen todenperäisyyden kyseenalaistanut heräsi yöllä äkäiseen ovenkoputukseen tai sai suorasukaisen varoitussoiton salaisen poliisin edustajalta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen on kuitenkin paljastunut kaikenlaista.

Tapausta tutkineet ovat todenneet, että todellisesta Pavlikista voidaan varmuudella tietää hyvin vähän. Hänen elämänvaiheensa ovat suurelta osin keksittyjä tai niin väritettyjä, että ovat käytännössä muuttuneet fiktioksi. Jotkut Pavlikin tunteneet pitävät kiinni virallisesta versiosta, mutta toisten mukaan hän oli pikemminkin huligaani kuin mallioppilas. Erään entisen koulutoverin mukaan Pavlik kulki risoissa vaatteissa eikä juuri välittänyt peseytyä. Toisen mukaan hän hädin tuskin osasi lukea. Pioneerijärjestöön hän ei koskaan kuulunut, vaan pioneerihuivi on retusoitu viralliseen valokuvaan jälkikäteen. Kotikyläläiset ovat kuvailleet häntä pienikokoiseksi ja nälän riuduttamaksi, mikä ei tuon ajan maalaislapsille ollut lainkaan tavatonta, mutta virallinen propaganda halusi tehdä hänestä fyysisestikin esikuvallisen. Artikkeleissaan Vitali Gubarev kertoi hänen olevan ”luiseva ja pitkäjalkainen” ja ”kylän paras juoksija”. Saadakseen Pavlikin hahmoon maskuliinista karismaa Gubarev lisäsi arven hänen oikean silmäkulmansa yläpuolelle.

Kuuluisan ilmiannon takana saattoi olla Pavlikin äiti, joka halusi kostaa perheensä hylänneelle aviomiehelleen. Pojan murhasta ei koskaan tehty kunnollista tutkimusta; salainen poliisi pidätti summittaisesti joukon sukulaisia, väitti löytäneensä verisen veitsen yhden heistä kotoa ja teloitti heidät hätäisen oikeudenkäynnin jälkeen. Brittiläinen Venäjä-tuntija Catriona Kelly uskoo, että Pavlikia eivät tappaneetkaan sukulaiset vaan koulutoverit, joiden kanssa Pavlik oli riitaantunut jostakin triviaalista asiasta. Toisinajattelijakirjailija Juri Družnikov, joka 1980-luvulla kirjoitti ensimmäisen kriittisen historian Pavlikin tapauksesta (englanninkieliseltä nimeltään Informer 001: The Myth of Pavlik Morozov), on spekuloinut että tappaja oli OGPU-upseeri ja koko murha oli hallinnon junailema yritys kiihdyttää luokkataistelua maaseudulla, mutta myöhemmät tutkijat eivät ole pitäneet tätä uskottavana. Loppujen lopuksi voimme tietää vain, että Pavel Trofimovitš Morozov -niminen poika oli olemassa, ilmiantoi isänsä viranomaisille jostakin rikoksesta ja kuoli väkivaltaisesti epämääräisissä olosuhteissa.

Vitali Gubarevin romaani on tiukasti uskollinen viralliselle pyhimystarulle. Se on tyylipuhdasta propagandakirjallisuutta, jonka tarkoitus oli välittää pioneerisankarin kiiltokuva uusille sukupolville. Tarinan Pavlikista ei suurennuslasillakaan löydä negatiivisia piirteitä: hän on reilu, rohkea, älykäs ja hyväsydäminen. Sädekehää eivät samenna edes kiroilun tai tupakanpolton kaltaiset pikkupaheet. Vastenmielisen kirjasta tekee sen järjestelmällinen tapa kääntää musta valkoiseksi. Kulakit esitetään ahneena vähemmistönä, joka yrittää estää talonpoikaisköyhälistöä liittymästä kolhooseihin, jotta voisi hyötyä heidän raatamisestaan. Todellisuudessa kulakin leimaan riitti, että omisti lehmän tai että oli joskus palkannut apulaisen sadonkorjuuseen. Kollektivoinnin aiheuttamasta nälänhädästä, joka noina vuosina tappoi maalaisväestöä niin yksityistiloilla kuin kolhooseissa, ei löydy edes vihjausta.

Ennen kaikkea Gubarev kääntää ylösalaisin moraalisen periaatteen, joka on iskostettu läntisen kulttuuripiirin ihmisten mieliin Brutuksen ja Juudaksen tarinoissa. Omien kavaltamista on perinteisesti pidetty halveksittavana tekona, erityisesti silloin kun se kohdistuu verisukulaisiin. Pavlik Morozov -myytissä perheenjäsenen ilmiantamisesta tehtiin jalo teko ja sankarillinen uhraus, osoitus siitä että yhteiskunnalliset edut ovat kaikkia muita ylempänä. Tämä soti niin jyrkästi kaikkea aiempaa moraalia vastaan, että jopa Stalinin kerrotaan tuhahtaneen samalla kun hän laati virallista määräystä Pavlikin kanonisoimiseksi: ”Mikä pikku sika, ilmiantaa nyt oma isänsä!”

Joillekin suunnanmuutos kävi vaivattomammin. Sosialistisen realismin perustajana pidetty Maksim Gorki oli aikoinaan ilmaissut väkevää inhoa tsaarinaikaisia ilmiantajia kohtaan. Kuullessaan erään naisen kertovan, miten oli ilmiantanut tuttaviaan poliisille, hänen täytyi ”kätkeä kolkko vihansa suurella tahdonvoiman ponnistuksella”. Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Gorki oli järjestämässä kirjailijaliitossa keräystä Pavlik-muistomerkin pystyttämiseksi. Ironian kierteitä asiaan lisää se, että suunnilleen samoihin aikoihin alkoi kiertää huhu, jonka mukaan salainen poliisi oli värvännyt Gorkin pojan raportoimaan isänsä ajatuksista ja keskusteluista.

Ilmiantamisesta tuli Neuvostoliitossa niin korkea kansalaishyve, että rikoslaki määräsi tuomion ilmiantamatta jättämisestä – myös itsensä ilmiantamatta jättämisestä. Tätä hyvettä myös harjoitettiin ahkerasti. Suuren terrorin aikana 1937-38 miljoonien ihmisten on arvioitu raportoineen työtovereistaan, ystävistään, naapureistaan ja perheenjäsenistään. Erään arvion mukaan joka viides neuvostoliittolainen toimistotyöntekijä oli NKVD:n ilmiantaja, erään toisen mukaan suurimmilla kaupunkialueilla vakituisia ilmiantajia oli viitisen prosenttia aikuisväestöstä. Tarkkoja lukuja on mahdoton tietää, varsinkin kun arkistoja ei ole koskaan täydellisesti avattu.

Ilmiantaminen oli helppoa: tarvitsi vain kirjoittaa nimetön kirje, jossa kerrottiin sen-ja-sen piilottaneen viljaa tai kertoneen Stalin-vitsin. Ilmiannetuilta kiristettiin uusia ilmiantoja. Ensimmäinen kuulusteluissa esitetty kysymys oli ”Kuka sinut värväsi?”; myöhemmin kysyttiin ”Kenet sinä värväsit?”

Keitä nämä ilmiantajat, neuvostoslangissa ”koputtelijat”, sitten olivat ja millaisia olivat heidän vaikuttimensa? Jotkut olivat selvästi häiriintyneitä tai myrkyllisiä luonteita. Nikita Hruštšev muistaa Kiovassa asuneen naisen, jonka väitettiin terrorivuosina ilmiantaneen ainakin 8000 ihmistä. Kadut tyhjenivät naisen kulkiessa kaupungin halki, häntä kartettiin kuin ruttoa ja hänen katsettaan väistettiin. Paljon useammat ilmiantoivat kostoksi, hyötyäkseen tai pelosta.

Ilmianto oli kätevä tapa saada itselleen naapurin tilavampi asunto tai rangaista häntä jostakin loukkauksesta. Rakastajatar saattoi ilmiantaa vaimon tai vaimo rakastajattaren päästäkseen eroon kilpailijasta. Ilmiantohysteria sai neuvostoyhteiskunnassa sisällissodan piirteitä, kun palveluskuntaan kuuluvat ilmiantoivat etuoikeutettuja puolueen jäseniä ja köyhät maanviljelijät paremmin menestyneitä viljelijöitä. Maaseudulla kulakin ilmiantanut sai lain mukaan 25% tämän takavarikoidusta omaisuudesta, joten ilmiantamisesta tuli houkutteleva vaihtoehto pelloilla raatamiselle. Ironista kyllä, ahkera ilmiantaja saattoi näin päätyä lopulta itsekin kulakin asemaan ja joutua ilmiannetuksi.

Kaikenlaiset alhaiset motiivit esittivät tärkeää osaa myös Euroopan noitavainoissa vuosisatoja aiemmin, ja kuuluvat varmasti tavanomaisimpiin kavaltamisen syihin kaikkina aikoina. Moraalisesti epäselvemmälle alueelle sijoittuvat ne tapaukset, joissa ihmiset painostettiin ilmiantajiksi uhkailemalla. NKVD saattoi uhata työ- tai opiskelupaikan menetyksellä, väkivallalla tai pidätyksellä. Taipuneita on hankalampi tuomita, varsinkin jos ei itse ole ollut heidän asemassaan. Monet heistä myös kärsivät ankarista tunnontuskista. Kirjailija Konstantin Simonov sai vuonna 1943 vieraakseen yliopistoaikaisen kurssitoverin, jolla oli tarve keventää sydäntään: hänet oli opiskeluaikoina pakotettu raportoimaan Simonovin ja muiden kurssilaisten kanssa käymistään keskusteluista. Mies oli pyrkinyt jättämään kaikki raskauttavat yksityiskohdat pois raporteistaan, mutta häntä piinasi edelleen mahdollisuus, että joku oli joutunut kärsimään hänen antamiensa tietojen takia.

Niitäkin oli, jotka vilpittömästi uskoivat täyttävänsä kansalaisvelvollisuutensa. Stalinismin kauden yksityiselämää käsittelevässä kirjassaan Kuiskaajat Orlando Figes kertoo nuoresta pojasta, joka värvättiin ilmiantajaksi hänen isänsä pidätyksen jälkeen. Poika sai tehtäväkseen tutustua muihin pidätettyjen lapsiin ja raportoida jokaisesta kuulemastaan tyytymättömyyden ilmauksesta. Pojan tunteneet, jopa hänen ilmiantamikseen joutuneet, luonnehtivat häntä pohjimmiltaan rehdiksi ja kunnolliseksi persoonaksi, jonka naiivius sai hänet uskomaan jokaisen iskulauseen ja propagandapuheen.

Propagandaan oli myös helpompi uskoa ilmapiirissä, jonka ilmiannot ja terrori loivat. Tietoisina siitä, että silmiä ja korvia oli kaikkialla, ihmiset kätkivät sisäisen elämänsä. Ravintoloissa ja raitiovaunuissa he istuivat hiljaa tai keskustelivat vain sivumerkityksettömistä arkiasioista. Kun syvempi yhteydenpito lakkasi ja kaikki piiloutuivat sosiaalisen naamion taakse, paranoia levisi kuin ruohikkopalo. Alkoi tuntua uskottavalta, että kuka tahansa voisi olla vakooja tai salainen vihollinen.

Vainoharhan seuralainen oli kiihkeä halu puhdistautua. Ihmisiä katosi ympäriltä vankiloihin ja teloituskellareihin, ja epäilyksenalaiseksi joutumiseen riitti mikä tahansa kontakti heihin. Niinpä moni yritti todistaa lojaaliutensa ilmiantamalla muita ennen kuin joutuisi itse heidän ilmiantamakseen. Fanaattisimpien ilmiantajien joukosta löytyi paljon luokkataustaltaan epäilyttäviä ja oppositiomielisten sukulaisia. Joidenkin kielenkannat höllenivät heidän jouduttuaan itse pidätetyksi. Eräs nuori opiskelijanainen pidätettiin trotskilaisen kirjallisuuden hallussapidosta, ja valkaistakseen omantuntonsa hän päätti paljastaa kuulustelijoilleen kaikki tuntemansa kansanviholliset. Hän ilmiantoi muiden muassa entisen opettajansa, joka oli luennolla esittänyt sarkastisen poliittisen sivuhuomautuksen. Kun sellitoveri kysyi naiselta, tunsiko hän syyllisyyttä tuhottuaan opettajan elämän sellaisen pikkujutun takia, tämä vastasi: ”Politiikassa ei ole pikkujuttuja. Minä en aluksi ymmärtänyt hänen huomautuksensa rikollista merkitystä, mutta myöhemmin minä tajusin sen.”

Tällainen yhteiskunta syntyi niiden ansiosta, jotka korottivat Pavlik Morozovin pyhimykseksi ja tekivät kavaltamisesta sankariteon. Raamatun kertomuksella Juudaksesta ei varmastikaan ollut suurta painoarvoa näille kiihkeille ateisteille, mutta toisaalta heihin on saattanut vedota Matteuksen evankeliumin kohta 10:35-37, jossa Jeesus sanoo opetuslapsille:

Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan. Viholliset ovat oman talon väkeä. Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle.

Näissä sanoissa on uskonnollisen fanatismin ydin, ja ne sopivat hyvin myös venäläisen radikalismin perinteeseen. Ei liene sattumaa, että eräs bolševikkienkin hyvin tuntema venäläisen vallankumouskirjallisuuden klassikko nimettiin ”katekismukseksi”.

Sergei Netšajevin pamfletti Vallankumouksellisen katekismus ilmestyi vuonna 1869 Genevessä, jonne kirjoittaja oli joutunut pakenemaan sekaannuttuaan entisen aatetoverin murhaan. Netšajevin itsensä nykyiset kirjallisuuden ystävät saattavat tuntea siitä, että hän oli Verhovenskin henkilöhahmon esikuva Dostojevskin Riivaajissa. Tekstin laatimiseen olivat osallistuneet myös Mihail Bakunin ja Pjotr Tkatšjov, ja se tiivisti nihilismiksi kutsutun vallankumousliikkeen tunnot. Poliittisen nihilismin mukaan vallitseva porvarillinen yhteiskuntajärjestys oli läpeensä mätä, turmeltunut ja mahdoton uudistaa. Se piti hävittää maan tasalle jotta tieteellisille ja utilitaristisille periaatteille perustuva uusi järjestys voitaisiin rakentaa.

Bolševikkien virallisen näkemyksen mukaan Netšajevin manifesti oli vääräoppinen, koska siinä uskottiin vallankumouksen olevan saavutettavissa salaseurojen harjoittaman terrorin eikä puolueen ohjaileman joukkotoiminnan avulla, mutta johtavat bolševikit tunsivat tekstin hyvin ja Leninin on väitetty yksityisesti arvostaneen sitä korkealle. Oli miten oli, sen outo ja mustanpuhuva eetos toteutui jäännöksettömästi niin bolševikkien maanalaisen toiminnan kuin vallassaolon aikana.

Vallankumouksellisen katekismuksen tarjoamat toimintamallit tuovat mieleen väkivaltaiset uskonliikkeet assassiineista ja Juhana Leideniläisen kannattajista taiping-liikkeeseen ja nykyiseen jihadismiin saakka. Modernin siitä tekee kaikenkattava totalitarismin logiikka: politiikan katsotaan kattavan koko henkilökohtaisen elämän, alistavan valtaansa kaikki muut pyrkimykset. Pamfletin luonnostelema ihanteellinen vallankumouksellinen on ihminen, joka ei anna minkään henkilökohtaisen mieltymyksen tai sidonnaisuuden asettua vallankumouksen tielle. Netšajev kuvailee häntä näin (katkelmat on suomentanut Timo Vihavainen):

(1) Vallankumouksellinen on kadotettu ihminen. Hänellä ei ole mitään omia intressejä, omia asioita, omia tunteita, kiintymyksen kohteita tai omaisuutta, ei edes omaa nimeä. Kaiken hänessä on imenyt itseensä yksi ainoa, kaiken kattava intressi, yksi ainoa ajatus, yksi ainoa intohimo – vallankumous.

(4) Hän halveksii yleistä mielipidettä; hän halveksii ja vihaa vallitsevaa yhteiskunnan moraalia ja kaikkia sen vaatimuksia ja ilmauksia. Hänelle moraali merkitsee kaikkea sellaista, joka helpottaa vallankumouksen voittoa; kaikki mikä sitä estää, on epämoraalista ja rikollista…

(6) Hän on kova itseään kohtaan ja hänen täytyy olla kova myös muita kohtaan. Kaikki hellät ja tylsistyttävät perhetunteet hän alistaa yhdelle ainoalle kylmälle vallankumouksen intohimolle. Hänelle voi olla olemassa vain yksi nautinto, yksi lohdutus, yksi palkkio ja yksi tyydytys – vallankumouksen menestys. Yötä päivää hänellä täytyy olla vain yksi ajatus ja yksi tarkoitus – säälimätön hävittäminen. Työskennellen väsymättömästi ja kylmäverisesti tämän päämäärän hyväksi, hänen täytyy aina olla valmis kuolemaan ja hävittämään omin käsin kaikki, mikä on tämän päämäärän tiellä…

(7) Toverin nauttiman ystävyyden, kiintymyksen ja muiden tunteiden määrän sanelee kokonaan hänen hyödyllisyytensä kaikkituhoavan vallankumouksen käytännön kannalta.

Katekismus kirjoitettiin oppaaksi maanalaiselle kumoukselliselle, mutta jos ”vallankumouksen” tilalle vaihdetaan ”puolue”, saadaan tulokseksi bolševikkien moraali sellaisena kuin sitä toteutettiin heidän vallassa ollessaan. Eräässä puheessaan nuori pioneerijohtaja Aleksandr Kosarev sanoi: ”Moraali on luokkasidonnaista. Meidän moraalimme kaivaa maata kapitalismin alta, räjäyttää sen jäänteet, lujittaa proletariaatin diktatuuria ja edistää sosialismia.” Ajatus yksityisistä lojaliteeteista oli porvarillista pehmeyttä, johon ei ollut varaa niin kauan kuin sosialismin rakennustyö oli kesken ja kapitalismin rippeet sinnittelivät vielä. Sama päti häpeään, sääliin, anteliaisuuteen, empatiaan, suvaitsevaisuuteen – ylipäätään kaikkeen, minkä katsomme erottavan ihmisen eläimistä. Neuvostoihminen oli kuitenkin jotain muuta kuin eläin, sillä eläimillä ei ole tapana kavaltaa omiaan. Kanssaihmisten ilmiantamisesta tuli kommunistisen moraalin kulmakivi, juuri se osoitti kommunistin uskovan niin korkeisiin aatteisiin että ne syrjäyttivät muut sidonnaisuudet kokonaan.

Pojat piti nostaa isiään ja tyttäret äitejään vastaan, jotta uskollisuus ja kiintymys saataisiin keskitettyä puolueeseen. Aatteellisen kommunistin oli vaikea vastustaa tällaista logiikkaa: puolue ei esittänyt itseään vain yhden aatteen, vaan myös tieteellisyyden ja historian lakien ruumiillistumana. Miten sellaista vastaan voisi olla oikeassa? Välttääkseen ruhjoutumasta historian rattaiden välissä ja osoittaakseen olevansa edistyksen puolella neuvostokansalaiset ryntäsivät raportoimaan toisistaan.

Ilmiantohysterian käynnistämiselle oli toki myös välittömämpiä käytännön syitä. Kollektivointi oli viemässä maaseudun kaaokseen, teollistaminen takkuili, ihmiset joutuivat asumaan ahtaissa kommuuniasunnoissa ja jonottamaan tuntikausia välttämättömiä peruselintarvikkeita. Utopian jatkuvalle viivästymiselle piti löytää syyllisiä. Jatkuvan turhautumisen varaventtiiliksi löydettiin viha kulakkeja, trotskilaisia, vakoojia ja sabotöörejä kohtaan.

Samanaikaisesti neuvostovalta haaveili uudesta ihmisestä, jota ei motivoisi pelko ja viha, vaan puhdas idealismi ja pyhä velvollisuudentunto. Kenties sellaisia voitaisiin kasvattaa lapsista ja nuorista, joiden siteet vanhaan maailmaan ja sen vaatimuksiin olivat hauraammat. Kenties heidät voitaisiin sovittaa kokonaan uuteen muottiin, niin että kansanvihollisten paljastaminen ei olisi heille kavaltamista vaan itsestäänselvän kansalaisvelvollisuuden täyttämistä. Heitä eivät rasittaisi porvarilliset perhesiteet, vaan he pitäisivät todellisina vanhempinaan puoluetta ja neuvostovaltiota. Tämä haave mielessä luotiin Pavlik Morozov, hahmo jossa oli ripaus totta ja loput tarkoitukseen sopivaa mielikuvitusta.

Pavlik napattiin monumentiksi aikakaudelle, joka nykyhetken ankeudessa ja tosiasioiden tunnustamisen kauhussa kaipasi epätoivoisesti esikuvia. Hänestä alkoi lasten ristiretki, jota tiedotusvälineet innokkaasti lietsoivat ja tallensivat. Lehdissä ilmestyi ylistäviä reportaaseja pioneeripartioista, jotka valvoivat peltoja ja pidättivät jokaisen nälkiintyvän talonpojan, joka taittoi yhden viljantähkän taskuunsa. Koululaisia kehotettiin tarkkailemaan opettajiaan ja raportoimaan jokaisesta poikkeamasta puolueen linjasta. Lasten perinteisten piilo- ja hippaleikkien tilalle lanseerattiin poliittisesti valveutuneempi ”näe ja ilmoita” -leikki.

Uhreiksi eivät kuitenkaan joutuneet vain aikuiset. Koululaiset ilmiantoivat luokkatovereitaan, jotka tulivat myöhässä kouluun, pinnasivat oppitunneilta, saivat huonoja arvosanoja tai eivät halunneet tilata Pionerskaja Pravda -lehteä. Nämä lapset häpäistiin julkisesti, ja sanomalehdissä ilmestyi tiedonantoja: ”Pioneeri se-ja-se ei tullut kouluun vaan kävi kirkossa.” Joskus ilmiantajat joutuivat itsekin ilmiannetuiksi. Maaliskuussa 1934 Pionerskaja Pravda julkaisi pioneerityttö Olja Balykinan kirjeen, jossa hän listasi kaikkien tuntemiensa neuvostovastaisiin rikoksiin syyllistyneiden nimet, mukaanlukien isänsä. Toisen maailmansodan aikana jo aikuisikään ehtinyt tyttö joutui saksalaisten vankileirille, ja myöhemmin joku kertoi viranomaisille hänen olleen sotavankina. Tuohon aikaan vangiksi jäämisestä sai automaattisesti kymmenen vuoden pakkotyötuomion, ja Olja Balykina imaistiin samaan vankileiriverkoston kurimukseen, johon hän oli lähettänyt lukuisia muita.

Monia oman talon väkeä ilmiantaneita lapsia myös surmattiin. Pelkästään terrorivuosina 1937-38 tällaisia tapauksia oli useita kymmeniä. Hallinnon väkivaltainen painostus aiheutti varsinkin maaseudulla yhtä väkivaltaisen vastareaktion, ja suojattomat ihmiset kostivat hallinnon käsikassaroikseen ottamille lapsille. Tämä oli pienen mittakaavan ilmiö verrattuna alaikäisten rikollisuuden räjähdysmäiseen kasvuun 30-luvulla. Kun miljoonia aikuisia teloitettiin, karkotettiin tai vangittiin – osa heistä pioneerien tekemien ilmiantojen takia – heidän orvoiksi jääneet lapsensa pysyttelivät hengissä ryöstelemällä. Hallinto reagoi tähän säätämällä vuonna 1935 lain, joka teki kaikista 12 vuotta täyttäneistä rikosoikeudellisesti vastuullisia. Neuvostoliittoon alettiin perustaa kiivaalla tahdilla orpokoteja, kasvatuslaitoksia, nuorisovankiloita ja lasten pakkotyöleirejä.

Ainoa tunnettu valokuva Pavlik Morozovista. Pavlik on toisessa rivissä keskellä.

Uutta ihmistä ei saatu luotua, sen sijaan suuri osa yhdestä sukupolvesta tuhoutui yrityksessä. Samalla ”koputtelijat” saivat kansan keskuudessa niin huonon maineen, että ilmiantamisen ylistämisestä luovuttiin pikku hiljaa Stalinin kuoleman jälkeen. Neuvostoajan myöhemmässä vaiheessa jokainen lapsi tiesi vanhempiensa hankkivan makkaraa mustan pörssin kautta tai kuuntelevan ulkomaisia radioasemia, mutta uskollisimmatkaan pioneerit eivät enää kertoneet siitä KGB:lle. Pavlik Morozov -kultti muutti muotoaan: isästä lavertelu jätettiin virallisissa lähteissä mainitsematta, sen sijaan sanottiin ympäripyöreästi Pavlikin olleen ”sankari” joka kunnostautui ”kansalaispalveluksessa”. Kun Vitali Gubarev muisteli uraansa puoluelehdessä 60-luvulla, hän korosti Pavlikin isän pettäneen poikansa eikä toisinpäin. 70-luvulla Aleksandr Solženitsynin maine yritettiin pilata levittämällä huhua, että hän oli nuoruudessaan raportoinut perheenjäsenistään ja ystävistään ja vankileirillä päässyt helpompiin töihin ilmiantamalla muita vankeja. Neuvostovalta uskoi, että paras keino mustata toisinajattelijakirjailijan kuva tavallisen venäläisen silmissä oli väittää hänen syyllistyneen tekoihin, joita muutama vuosikymmen aiemmin oli pidetty sankarillisina.

Ilmiantaminen ei kuitenkaan kadonnut neuvostoyhteiskunnasta mihinkään, se muuttui vain salavihkaisemmaksi. Salaisen poliisin kanssa yhteistyötä tekevistä ei enää tehty virallisia sankareita, mutta edelleen he saivat toiminnastaan huomattavia rahapalkkioita ja esimerkiksi haluttuja lupia matkustaa ulkomaille. Salakuuntelulaitteet ja muu vastaava teknologia myös kehittyi, mikä vähensi ilmiantajaverkoston tarvetta ja kasvatti etäisyyttä ilmiantajan ja ilmiannetun välillä. Raporttia laativan tunnonvaivat kevenivät, kun hän saattoi ajatella vain vahvistavansa sen, minkä salainen poliisi jo tiesi tai saisi joka tapauksessa pian tietää.

Neuvostoliitto pysyi kyttäysyhteiskuntana romahtamiseensa saakka, koska ilmiantamista oli mahdoton erottaa neuvostoyhteiskunnan perustavasta utopiasta. Kommunistinen moraali tahtoi hävittää yksityiset sidonnaisuudet ja ylipäätään rajan henkilökohtaisen ja poliittisen välillä. Sen näkökulmasta kavaltaminen ilmensi kehittynyttä historiallis-eettistä tietoisuutta. Kun ihmisiä ei kaikesta huolimatta saatukaan pakotettua kaikenkattavaan altruismiin, ilmiantojärjestelmästä tuli keino hallita tyytymättömyyttä. Jokaista vääriä asenteita hautovaa ei voitu tuhota, mutta heidät voitiin vaientaa ja ajaa kuoreensa, kun kuka tahansa saattoi valvoa heidän sanomisiaan. Veljeyden lipun alla alkanut yhteiskuntakokeilu synnytti niin syvän keskinäisen epäluottamuksen, että kansalaisyhteiskunnan rakentaminen sen raunioille ei ole vielä tähän päivään mennessä onnistunut.

Kirjallisuutta:

Yuri Druzhnikov: Informer 001. The Myth of Pavlik Morozov. (Transaction Publishers, 1997)

Orlando Figes: Kuiskaajat. Ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitossa. (Suomentaneet Vappu Orlov ja Markku Päkkilä. Siltala, 2011)

Vitali Gubarev: Pavlik Morozov (Suomentanut M. Liukkonen. Karjalais-suomalaisen SNT:n Valtion Kustannusliike, 1948)

Catriona Kelly: Comrade Pavlik. The Rise and Fall of a Soviet Boy Hero. (Granta Books, 2005)

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: