SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ruotsalainen murhenäytelmä

OLLI VIRTANEN

Ruotsin yli neljä kuukautta kestänyt hallitusvääntö saatiin viimein päätökseen, kun sosiaalidemokraatit, ympäristöpuolue, keskusta ja liberaalit pääsivät yhteisymmärrykseen hallitusohjelmasta. Varsinaisen hallituksen muodostavat demarit ja vihreät, mutta keskusta ja liberaalit ovat valmiita antamaan tukensa Stefan Löfvenin hallitukselle, mikäli se suostuu tekemään niille asiakysymyksissä huomattavia myönnytyksiä. Hallituspohja pysyy toisin sanoen samana kuin viime vaalikaudellakin, mutta tukipuolueet ja niiden myötä hallitusohjelman painotukset muuttuvat.

Niille, jotka eivät ole perillä ruotsalaisen politiikan kiemuroista, pidettäköön tähän väliin pieni kertaus. Ruotsissa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa, puolueet ovat jakautuneet blokeiksi kutsuttuihin ryhmittymiin, ja blokkirajat ylittävä yhteistyö on perinteisesti ollut vähäistä. Kokoomus, keskusta, kristilliset ja liberaalit muodostavat – tai ainakin muodostivat vielä ennen näitä vaaleja – oikeistoblokin eli niin kutsutun porvariallianssin, demarit, vihreät ja vasemmistopuolue puolestaan punavihreän blokin. Kahden blokin järjestelmässä hallituksen muodostaminen on suhteellisen yksinkertaista: enemmän edustajia saanut blokki pääsee hallitusvastuuseen. Tämä tasapaino kuitenkin järkkyi ruotsidemokraattien noustua parlamenttiin vuonna 2010. Jo vuoden 2014 parlamenttivaalien jälkeen Ruotsissa oltiin ajautua uusiin vaaleihin, kun punavihreän hallituksen budjetti kaatui ruotsidemokraattien äänestettyä porvariallianssin budjettiehdotuksen puolesta. Uusintavaaleilta kuitenkin vältyttiin, kun muut parlamenttipuolueet solmivat joulukuun sopimuksena (decemberöverenskommelsen) tunnetun lehmänkaupan, jonka tarkoituksena oli sulkea ruotsidemokraatit vaikutusvallan ulkopuolelle. Viime syyskuun vaaleissa ruotsidemokraatit kasvoi kuitenkin jo niin suureksi, 17,5 prosenttiin, ettei sen eristäminen enää onnistunut perinteisin keinoin.

Ruotsin 349-paikkaisessa parlamentissa enemmistöön ja näin ollen toimivan hallituksen muodostamiseen vaaditaan vähintään 175 paikkaa, ja sekä punavihreä blokki (144 paikkaa) että porvariallianssi (143 paikkaa) jäivät kauas tuosta rajasta. Hallitusneuvottelujen junnaamisen syynä oli lyhyesti se, etteivät puolueet suostuneet tekemään yhteistyötä sen enempää blokkirajojen yli kuin ruotsidemokraattienkaan kanssa. Muun muassa Suomesta ja Saksasta tuttu malli, jossa sosiaalidemokraatit ja suurin porvaripuolue (Suomessa siis Kokoomus, Saksassa CDU/CSU) muodostavat yhdessä hallituksen rungon, ei Ruotsissa tulisi kyseeseen muutoin kuin lähinnä sotatilassa tai vakavassa taloudellisessa kriisissä. Ainoiksi vaihtoehdoiksi hallituksen muodostamiseen jäivät blokkipolitiikan murtaminen jollakin toisella tavalla tai yhteistyö ruotsidemokraattien kanssa. Lopulta sopu syntyi siis niin, että keskusta ja liberaalit suostuivat antamaan demareista ja vihreistä koostuvalle hallitukselle siunauksensa, mikäli se reivaisi kurssiaan selvästi oikealle. Nähtäväksi jää, miten kauan näiden puolueiden välinen yhteistyö kestää; jotkut ovat nyt jo uumoilleet, ettei nykyinen hallitus elä seuraaviin vaaleihin asti.

Stefan Löfven

Löfvenin hallituksen jatko on Ruotsille kammottavan huono uutinen. Ruotsi olisi ehdottomasti tarvinnut hallituksen, joka ottaa maahanmuuton aiheuttamat katastrofaaliset ongelmat tosissaan, ja uuden hallituksen muodostavilta ilmestyskirjan ratsastajilta sellaista on aivan turha odottaa. Sekä keskusta että liberaalit ovat profiloituneet nimenomaan avoimien rajojen maahanmuuttopolitiikan puolestapuhujina, ja vihreiltä ja sosiaalidemokraateilta nyt ei tunnetusti kannata toivoa tämän kysymyksen suhteen mitään myönteistä. Maahanmuutto on Ruotsissa sen mittaluokan kuuma peruna, että kaiken muun poliittisen juupas-eipäs-leikin pitäisi väistyä sen tieltä; tuloveroprosentin kymmenykset eivät Ruotsia kaada, mutta maahanmuuton aiheuttamat ongelmat voivat sen tehdä. Erityisen hyviä vaihtoehtoja ei kieltämättä olisi ollut edes tarjolla, mutta se toinen esillä ollut hallituspohja, kokoomuksen ja kristillisdemokraattien muodostama vähemmistöhallitus, olisi ollut ainakin vähemmän paha.

Ruotsalaisen yhteiskunnan nykytilaan tutustuminen on kiintoisaa paristakin syystä. Yhtäältä siksi, että vaikka Ruotsin ongelmat lienevät silmänsä auki pitäville tuttuja, niiden laajuus ja vakavuus saattaa yllättää asioista sinänsä perillä olevatkin. Ja toisaalta siksi, että Suomi tapaa apinoida Ruotsia melkein kaikessa; tällä hetkellä olemme maahanmuuton kanssa Ruotsia muutaman vuosikymmenen jäljessä, mutta vakaasti samalla tiellä. Tarkastelemalla nykypäivän Ruotsia saamme siis osviittaa siitä, miltä Suomi tulee näyttämään parinkymmenen vuoden päästä, mikäli kurssia ei radikaalisti muuteta.

Tarkastellaan aluksi Ruotsin demografisia tilastoja. Ruotsalaisen määritelmän mukaan henkilö on ulkomaalaistaustainen, mikäli a.) hän itse on syntynyt ulkomailla tai b.) hänen molemmat vanhempansa ovat syntyneet ulkomailla (utländsk bakgrund har personer som är utrikes födda eller inrikes födda med två utrikes födda föräldrar) [1]. Huomatkaa siis, että yksi ulkomailla syntynyt vanhempi ei vielä riitä tekemään henkilöstä ruotsalaisen määritelmän mukaan ulkomaalaistaustaista. On ilmiselvää, että tällainen määritelmä jättää ulkopuolelleen monia sellaisia Ruotsissa asuvia, jotka maalaisjärjen mukaan olisivat ulkomaalaistaustaisia; esimerkiksi henkilö, joka itse ja jonka äiti ovat syntyneet Ruotsissa, mutta jonka isä ja kaikki neljä isovanhempaa ovat syntyneet vaikkapa Somaliassa, ei tämän määritelmän mukaan ole ulkomaalaistaustainen. Ilmiselvää on myös, että määritelmästä on tehty näin järjenvastaisen tiukka tilastojen kaunistelemiseksi. Määritelmää nimittäin muutettiin vuonna 2003; sitä ennen yksi ulkomailla syntynyt vanhempi riitti henkilön määrittelemiseen ulkomaalaistaustaiseksi.

Vuoden 2017 lopussa Ruotsissa oli ruotsalaisen määritelmän mukaan noin 2,44 miljoonaa ulkomaalaistaustaista henkilöä, eli 24,1 % kansasta [2]. Toisin sanoen siis toissavuoden lopussa miltei joka neljäs Ruotsissa kirjoilla oleva henkilö oli joko itse syntynyt ulkomailla tai hänen molemmat vanhempansa olivat syntyneet ulkomailla. Kolmessa kunnassa, Botkyrkassa, Haaparannassa ja Södertäljessä, ulkomaalaistaustaisten osuus ylitti 50 % asukkaista [3] (Haaparannan lukua tietysti selittää Suomen läheisyys). Suurista kaupungeista ulkomaalaistaustaisten osuus oli suurin Malmössä, 44 %; Tukholmassa se oli 32,8 % ja Göteborgissa 35,1 % [4]. Etenkin Malmö, Ruotsin kolmanneksi suurin kaupunki, alkaa siis pikku hiljaa lähestyä sitä rajaa, että ulkomaalaistaustaiset muuttuvat enemmistöksi äärimmäisen tiukan ruotsalaisenkin määritelmän mukaan.

Huomionarvoista on se, että noin kolme neljästä ulkomaalaistaustaisesta on itse syntynyt ulkomailla. Ulkomailla syntyneitä oli vuonna 2017 noin 1,88 miljoonaa, mikä vastasi 18,5 prosenttia väestöstä; toisin sanoen siis lähes joka viides Ruotsin asukas on syntynyt jossakin muualla kuin Ruotsissa. Kymmenen yleisimmän syntymämaan lista on seuraavanlainen (suluissa maassa syntyneiden määrä): Syyria (172 000), Suomi (151 000), Irak (141 000), Puola (91 000), Iran (74 000), Somalia (66 000), Jugoslavia (66 000), Bosnia (59 000), Saksa (51 000) ja Turkki (48 000) [5]. Suurinta ulkomailla syntyneiden ryhmää eivät siis enää muodosta suomalaiset, vaan syyrialaiset; Syyriassa syntyneitä on niin paljon, että he pystyisivät keskenään muodostamaan Ruotsin viidenneksi suurimman kaupungin. Syyrialaisten määrän kasvu on ollut räjähdysmäisen nopeaa, sillä vielä vuonna 2012 heitä ei asunut Ruotsissa kuin 27 500. Heitä on siis rahdattu maahan melkein 150 000, puolisentoista prosenttia koko väestöstä, viiden vuoden aikana. On myös huomionarvoista, että yksistään Syyriassa ja Irakissa syntyneitä henkilöitä asuu Ruotsissa nykyään huomattavasti enemmän kuin Ruotsin pohjoismaisissa naapureissa syntyneitä.

Vuonna 2017 ulkomaan kansalaisia oli Ruotsin asukkaista 8,9 % [6]. Kymmenen kärki näytti tällaiselta (suluissa asukkaiden määrä): syyrialaiset (132 000), puolalaiset (54 000), suomalaiset (54 000), afganistanilaiset (37 000), eritrealaiset (36 000), somalialaiset (36 000), norjalaiset (35 000), tanskalaiset (33 000), saksalaiset (29 000) ja irakilaiset (25 000). Syyrialaiset ovat siis tässäkin tilastossa aivan omilla luvuillaan. Mielenkiintoinen huomio on se, että muissa pohjoismaissa syntyneet asuvat Ruotsissa keskimäärin muita ulkomaalaisia kauemmin, ennen kuin he hakevat kansalaisuutta (personer födda i ett annat nordiskt land är den grupp som tar längst tid på sig innan de ansöker om, och får, svenskt medborgarskap). Esimerkiksi Suomen kansalaisten suhdeluku Suomessa syntyneisiin on huomattavasti suurempi kuin Irakin kansalaisten suhdeluku Irakissa syntyneisiin, vaikka irakilaisten maahanmuutto alkoi vuosikymmeniä myöhemmin kuin suomalaisten. Tämä siis aiheuttaa tilastoihin tiettyä harhaa, koska pohjoismaalaiset (ja oletettavasti muutkin länsimaalaiset) pysyvät viranomaisten papereissa ulkomaan kansalaisina kauemmin kuin kulttuurinrikastajat.

Ajallista perspektiiviä tilastoihin saa, kun tutkailee niiden muutoksia viimeisten vuosien ajalta. Vuonna 2003 ulkomaalaistaustaisia oli Ruotsissa noin 1,39 miljoonaa eli 15,5 % väestöstä; vuoden 2003 ja 2017 välillä ulkomaalaistaustaisten henkilöiden määrä on siis kasvanut reilulla miljoonalla. Kymmenen miljoonan asukkaan maassa tämä on järisyttävä yhteiskunnallinen mullistus. Vielä mielenkiintoisempi tilasto kertoo, miten suuri osa väestöstä on syntynyt Ruotsissa kahdelle ruotsalaissyntyiselle vanhemmalle. Vuonna 2003 tähän kategoriaan kuuluvia asui Ruotsissa 7,02 miljoonaa, 78,2 % väestöstä. Vuonna 2017 heitä oli 6,93 miljoonaa, 68,4 % väestöstä. Heidän määränsä on siis vähentynyt paitsi suhteellisesti, myös absoluuttisesti. Samaan aikaan Ruotsin kokonaisväestö on kasvanut yli miljoonalla. Kuten näemme, tämä väestönkasvu on käytännössä kokonaan maahanmuuton ja sen seurannaisvaikutusten aiheuttamaa.

Näistä tilastoista ei tietenkään käy ilmi, miten suuri osa Ruotsin väestöstä on etnisiä ruotsalaisia. Koska on kuitenkin selvää, että joitakin ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jokainen etninen ruotsalainen sisältyy tuohon ”syntynyt Ruotsissa kahdelle ruotsalaissyntyiselle vanhemmalle” -kategoriaan, heidän määränsä ei ole edes sitä 68,4 prosenttia. Sitä, miten paljon kyseiseen kategoriaan sisältyy muita kuin etnisiä ruotsalaisia, ei ilmeisesti isä taivaankaan tiedä, mutta joka tapauksessa etnisiä ruotsalaisia on Ruotsin väestöstä selvästi alle kaksi kolmannesta.

Tämä on sitä, mitä me maahanmuuttokriittiset tarkoitamme, kun puhumme väestönvaihdosta. Samoin kuin kaikkialla teollisuusmaissa, Ruotsissakin kantaväestö ikääntyy ja sen syntyvyys on laskusuunnassa. Samaan aikaan maahan tuodaan valtavia määriä ihmisiä täydellisen toisenlaisista kulttuureista. On tärkeää ymmärtää, että puheet kantaväestön jäämisestä lähitulevaisuudessa vähemmistöön tämän menon jatkuessa eivät ole mitään äärioikeistolaista vainoharhaa, vaan tilastollisesti mitattavissa oleva tosiasia. Politiikka itsessään perustuu tietysti mielipiteisiin ja arvovalintoihin, mutta politiikan seuraukset noudattavat matematiikan ja logiikan lakeja, eivät päättäjien hurskaita lupauksia.

Tästä väestönvaihdoksesta Ruotsille koituneet seuraukset ovat yleisesti tunnettuja, eikä niitä tarvinne tässä puida sen yksityiskohtaisemmin. Uutiset anarkiaan vajoavista lähiöistä, palavista autoista, ryöstöistä, joukkoraiskauksista, henkirikoksista ja keskiaikaisen islamilaisen arvomaailman otteen jatkuvasta lujittumisesta [7] ovat tavoittaneet Suomenkin tiedotusvälineet, ja niistä on perillä jokainen, joka vähänkin seuraa aikaansa. Pikanttina ruotsalaisena erikoisuutena voidaan tässä yhteydessä mainita maata riivaava käsikranaattiongelma. Ruotsissa sattui vuosien 2011–2018 aikana 116 käsikranaatti-iskua, joissa kuoli kaksi ja haavoittui yhdeksän ihmistä. Ruotsi on muihin Länsi-Euroopan maihin verrattuna tällä alalla aivan omilla luvuillaan [8]; en pikaisella googlauksella löytänyt Suomesta vastaavaa tilastoa, mutta näin äkkiseltään minulle ei tule edes mieleen, milloin viimeksi käsikranaatteja olisi Suomessa käyttänyt mikään muu taho kuin armeija.

Ruotsi tarvitsisi siis taas uuden demarihallituksen sijaan mitä kipeimmin sellaisia päättäjiä, jotka olisivat kaiken kotimaasta ja ulkomailta kantautuvan kritiikin ja pahennuksen uhallakin valmiita käyttämään radikaaleja keinoja tilanteen muuttamiseksi. Pelkkä maahanmuuttopolitiikan kiristäminen ei riitä, ei edes rajojen kertakaikkinen sulkeminen humanitaariselta maahanmuutolta, vaan sen lisäksi Ruotsiin päästettyjä satoja tuhansia kehitysmaalaisia pitäisi alkaa määrätietoisesti palauttaa kotimaihinsa. Vaan älkää ollenkaan luulko, että nykyinenkään hallitus suhtautuisi maahanmuuton aiheuttamiin ongelmiin sinisilmäisesti: hallitussopimukseen on nimittäin kirjattu, että kansalaisuutta hakevan tulee jatkossa läpäistä ruotsin kielen koe. Epäilemättä näemme yhteiskunnallisten epäkohtien oikenevan aivan tuota pikaa tämän kynsiennäytön jälkeen.

Ruotsalaisen yhteiskunnan kehitys viime vuosikymmeninä on äärettömän surullinen tarina. Se hyvinvoiva, koko maailmalle esimerkkiä näyttävä valtio, jollaisena Ruotsi opittiin tuntemaan 60-, 70- ja 80-luvuilla, on ehditty turmella niin lyhyessä ajassa niin kertakaikkisesti, ettei sitä pitkään sivusta seuranneenakaan oikein tahdo ottaa uskoakseen. Kaikkein karmeinta on, että tämä on tapahtunut ilman minkäänlaista ulkoista pakkoa: kansankotia ei ole otettu pois, se on annettu pois. Ruotsalaisten hyväuskoiselle hölmöydelle on naureskeltu ivallisesti niin meillä kuin muuallakin, mutta ainakin minun nauruni alkaa hiljalleen vaihtua karmivaan tunteeseen selkäpiissä. Jos unohdamme kaiken suomalaisten äidinmaidossa imemän Ruotsi-antipatian, voinemme myöntää, että ruotsalaiset ovat yltäneet niin tieteen, taiteen kuin urheilunkin saralla kunnioitusta herättäviin suorituksiin. Se, että tällainen hieno eurooppalainen kansa lakkauttaisi itsensä monikulttuurisen kollektiivipsykoosin takia, olisi sanoinkuvaamaton tragedia, jonka estämiseen mikään keino ei olisi liian radikaali.

Lähteet:

1.https://www.scb.se/statistik/_publikationer/OV0904_2008A01_BR_05_A01BR0801.pdf (sivu 6)

2.http://www.statistikdatabasen.scb.se/pxweb/sv/ssd/START__BE__BE0101__BE0101Q/UtlSvBakgFin/?rxid=58eda368-7d4d-4196-8dc4-cc6b969d5668

3.https://www.scb.se/hitta-statistik/statistik-efter-amne/befolkning/befolkningens-sammansattning/befolkningsstatistik/pong/tabell-och-diagram/topplistor-kommuner/andel-personer-med-utlandsk-bakgrund/

4.http://www.statistikdatabasen.scb.se/pxweb/sv/ssd/START__BE__BE0101__BE0101Q/UtlSvBakgFin/?rxid=58eda368-7d4d-4196-8dc4-cc6b969d5668

5.https://www.scb.se/hitta-statistik/sverige-i-siffror/manniskorna-i-sverige/utrikes-fodda/

6.https://www.scb.se/hitta-statistik/sverige-i-siffror/manniskorna-i-sverige/utlandska-medborgare-i-sverige/

7.https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/201803072200793874

8.https://www.svt.se/nyheter/inrikes/116-granatattacker-pa-atta-ar-sverige-sticker-ut

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Information

This entry was posted on tammikuu 18, 2019 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: