Jumalattomat monoteistit

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Brittiläinen John Gray on luultavasti kiinnostavin valtavirtainen intellektuelli tällä hetkellä. Vasemmalla häntä pidetään usein taantumuksellisena, oikealla hänet on taas tapana tyrmätä niiden kohtien takia, joissa hän antaa periksi poliittiselle korrektiudelle. Tämä on sääli, sillä tapa jolla Gray käyttää jykevää tiedollista varantoaan kumoamaan moderneja perspektiiviharhoja, on esimerkillinen.

Gray kirjoittaa alle parisataasivuisia kirjoja, joissa käydään läpi huikea määrä filosofiaa, kirjallisuutta ja historian ilmiöitä. Ne toimivat hyvänä vastapainona tiiliskivimäisille opuksille, joiden ajatuksellinen sisältö on niin tuskastuttavan ohut, että ne muuttuvat läpinäkyviksi. Vuonna 2017 ilmestyneessä The Soul of the Marionettessa käsitelty materiaali ulottui Heinrich von Kleistista Philip K. Dickiin, ja teoksen punaisena lankana kulki se, miten erilaiset uskonnolliset juonteet kuten gnostilainen ajatus ruumiin vankilasta vapautumisesta ja atsteekkien ihmisuhrikultti toisintuvat modernin ajan rationalistisissa opeissa. Viime vuoden parhaisiin kirjoihin lukeutuva Seven Types of Atheism jatkaa saman tematiikan parissa. Se on puheenvuoro sukupolven ajan jatkuneeseen keskusteluun uskonnollisesta ja tieteellisestä maailmankuvasta.

Ateismia pidetään nykyään sisällöltään itsestäänselvänä kantana. Kun joku tunnustautuu ateistiksi, hän asemoituu yhdelle puolelle janaa, jonka toisessa päässä ovat kaikki uskonnot jainalaisuudesta islamiin. Hän ei usko ”yliluonnolliseen” ja luonnehtii usein maailmankuvaansa ”tieteelliseksi”. Gray aloittaa Seven Types of Atheismin purkamalla osiin koko ateismin käsitteen: yksiselitteistä ateismin perinnettä ei ole olemassa sen enempää kuin yksiselitteisesti määriteltävää uskonnollisuuttakaan. Ateismi on historiassa tarkoittanut hyvin monenlaisia asioita ja sen suhde vastapooliinsa on vaihdellut paljon.

Ateismin valtavirtainen muoto tämän hetken länsimaissa on Grayn mukaan ”pakoa jumalattomasta maailmasta”. Se etsii vaihtoehtoa hylkäämälleen jumalalliselle kaitselmukselle ja löytää sen edistysajattelusta, jossa ”ihmiskunta” vähitellen pääsee eroon harhoistaan, ymmärtää yhteiset etunsa ja etenee parempaan tulevaisuuteen. Tämäntyyppinen ateismi on juutalaisuuden ja kristinuskon myöhäinen verso. Se on lähtöjään sidoksissa monoteismiin, ja korvaa kaikkivaltiaan luojajumalan edistyksellä, tieteellä, järjellä, ihmisyydellä tms. Monoteismi ei kuitenkaan ole uskonnollisuuden perusmuoto vaan paikallinen kultti, ja vaikkapa Aasian polyteististen uskontojen piirissä tämäntyyppisessä ateismissa ei ole mieltä. Yhtä vähän mieltä siinä olisi ollut antiikin kulttuurissa, ja antiikin ateistit kuten Epikuros ovat perin kaukana Sam Harrisista tai Richard Dawkinsista.

Ateismia ei voi määritellä uskon puuttumiseksi, sillä uskominen ei ole mitenkään olennaista monissa uskonnollisissa traditioissa. Vasta kristinusko toi mukanaan käsityksen, että uskonto on kokoelma uskonkappaleita, jotka voi hyväksyä tai torjua. Monissa uskonnoissa tiettyjen käytäntöjen noudattaminen on tärkeämpää kuin jumalusko, ja ajatus henkilökohtaisesta uskonratkaisusta on niille käsittämätön. Juutalaisuus ei ollut alkujaan monoteistinen uskonto, sillä se ei kiistänyt muiden jumalten olemassaoloa vaan ainoastaan vaati omiltaan lojaalisuutta Jahvea kohtaan. Vasta Babylonin vankeuden jälkeen juutalaisuuteen vakiintui käsitys heidän omasta jumalastaan maailman ainoana jumalana. Antiikin kristittyjä kutsuttiin ”ateisteiksi”, koska he eivät suostuneet osallistumaan Rooman valtakunnan virallisten jumalien palvontamenoihin – näihin jumaliin uskomista heiltä ei kuitenkaan vaadittu. Suurten uskontokuntien joukossa on buddhalaisuuden ja taolaisuuden kaltaisia oppeja, jotka ovat teknisesti ottaen ateistisia. Jotkut tunnustukselliset ateistit, hyvänä esimerkkinä Arthur Schopenhauer, puolestaan muistuttavat uskonnollisia mystikkoja uskoessaan tiedon ja kommunikaation tavoittamattomissa olevaan todellisuuden tasoon.

John Gray

Kumottuaan lyhyesti mutta tehokkaasti joukon yleisiä käsityksiä Gray siirtyy tarkastelemaan länsimaista ateismia, jonka hän jakaa seitsemään eri lajiin. Nopeimmin hän ohittaa nykyiset ”uusateistit”, joita pitää älyllisesti vähiten kiinnostavina. Tarkemman käsittelyn saavat keskenään niinkin erilaiset hahmot kuin Bertrand Russell, Markiisi de Sade, Ayn Rand, Lev Trotski ja Ray Kurzweil. Useimpia Grayn käsittelemistä ajattelijoista yhdistää se, että he ovat perineet monoteistisen maailmankuvan muodossa tai toisessa.

Sekulaareilla humanisteilla tämä perintö elää käsityksessä, että ihmiskunta on historian subjekti, joka toteuttaa itseään koko ajan täydellisemmin. Käsitys historiasta johdonmukaisesti etenevänä prosessina syntyi kristinuskon myötä, antiikin ihmisille historia oli vain kukoistuksen ja rappion jatkuvaa aaltoliikettä. Kristillinen näkemys on säilynyt liberalismissa, jossa historian käyttövoima on tiedon lisääntyminen, sekä marxilaisuudessa, jossa historia etenee uusien teknologisten keksintöjen ja luokkaristiriitojen myötä. Mutta ellei jokin korkeampi voima ohjaa tätä prosessia ja säädä sille päätepistettä, tulkinnassa ei juuri ole mieltä. ”Ihmiskunta” ei itsessään tee mitään – se on vain kahdeksanmiljardinen joukko ihmisiä, joilla on tietyt yhteiset kyvyt ja tarpeet, mutta erilaiset pyrkimykset ja arvot.

”Ihmiskunta” on uudelleen syntynyt monoteismin jumala, ja samoin kuin vanhoja jumalia, sitä on mahdoton löytää havaittavasta todellisuudesta. Kuten Joseph de Maistren tunnettu miete kuuluu: ”Olen tavannut elämäni aikana ranskalaisia, italialaisia, venäläisiä, ja kiitos Montesquieun tiedän myös että sitä voi olla persialainenkin. Mutta mitään ihmistä en myönnä koskaan tavanneeni, ja jos sellainen olento jossakin elää, en ole siitä tietoinen.” Monet uskonnolliset ajattelijat ovat merkkejä jumalasta etsiessään joutuneet turhautuneina toteamaan, että kenties hän on vetäytynyt maailmasta. Yhtä lailla kangastuksiksi ovat osoittautuneet humanististen ideologioiden ihanteet, jotka ihmiskunnan oli historian saatossa tarkoitus saavuttaa. Emme ole nähneet vilaustakaan sosialistien altruistisesta kommuuni-ihmisestä tai liberaalien rationaalisesta yksilöstä.

Jotkut ateismin muodot asettavat historiallisen pelastuksen lähteeksi tieteellisen metodin. Tieteen avulla on mahdollista laajentaa inhimillistä tietämystä niin paljon, että kaikki ihmisen vajavuudet ovat lopulta voitettavissa. Ensimmäinen tällainen suuntaus oli 1700-luvun lopun mesmerismi, jonka perustanut saksalainen lääkäri Franz Anton Mesmer uskoi löytäneensä universaalin energian, jota hän nimitti animaaliseksi magnetismiksi. Sen avulla voitiin hänen ja hänen seuraajiensa mielestä korjata niin fyysiset, psyykkiset kuin poliittiset viat. Mesmerismin perillinen on nykyinen transhumanismi, joka uskoo ihmisen voivan ylittää fyysisen maailman ja jopa kuolevaisuuden rajat nanoteknologian, bioteknologian ja muiden nousevien teknologioiden avulla. Transhumanismissa, joka haaveilee muun muassa inhimillisen tietoisuuden säilyttämisestä kyberavaruudessa, tieteellinen materialismi muuttuu idealismiksi. Aidossa materialismissahan mieli itsessään on ainetta eikä voi elää irrallaan ruumiista. Transhumanismi onkin enemmän sukua gnostilaisuudelle ja platonismille kuin materialismin perinteelle.

Grayta voi arvostella transhumanismin kaltaisten ääriesimerkkien käyttämisestä, mutta toisaalta ne valaisevat tehokkaasti hänen olennaisinta huomiotaan. Tieteestä on tullut jumalan kaltainen auktoriteetti, johon vedotaan riippumatta siitä, onko vetoajalla erityisen suurta tieteellistä ymmärrystä. Kuitenkaan ”tieteellistä maailmankuvaa” ei ole olemassakaan. Tiede on tutkimusmenetelmä, joka kykenee selittämään asioita syyn ja seurauksen puitteissa ja joissakin tapauksissa myös muotoilemaan luonnonlakeja. Maailmankuvan perustaa, merkityksiä ja arvoja, se ei kykene itsessään tuottamaan – se jää filosofian ja uskonnon tehtäväksi. Aikamme ”faktantarkistajilla”, jotka supistavat poliittiset ja katsomukselliset kiistat joukoksi tosiasiaväittämiä, olisi tällä hetkellä eniten syytä lukea Grayta.

Kirjansa loppupuolella Gray nostaa esiin myös sellaisia ateisteja, jotka ovat aidosti irtautuneet monoteismin lähtökohdista. He ovat kaikesta päätellen lähellä Grayn omaa katsomusta. Yksi heistä on Schopenhauer, jolle historia ei sisältänyt mitään syvempää merkitystä. Schopenhauerin mukaan kristinusko rakentui yhden historiallisen tapahtuman – Jeesuksen ylösnousemuksen – ympärille ja teki siitä koko maailmanhistorian ja inhimillisen olemassaolon käännekohdan. Tämä oli hänen mielestään niin hatara lähtökohta, ettei kristinuskolla voinut olla tulevaisuutta. Yhtä lailla hän hylkäsi ajatukset edistyksestä ja muut maalliset pelastusopit. Schopenhauerille historian todelliset kiistakysymykset toistuivat yhä uudelleen eri muodoissa, eikä syklistä ollut ulospääsyä.

Sukulaissielun Gray löytää myös amerikkalaisfilosofi George Santayanasta, uskontoihin myötämielisesti suhtautuvasta ateistista, joka hylkäsi käsityksen hierarkkisesta maailmankaikkeudesta jumala tai ihmisyys huipullaan. Santayanan mukaan kristinuskon suurin virhe oli Platonilta peritty käsitys, että hyvä olisi maailmassa vaikuttava itsenäinen voima. Hänelle arvot olivat tietyissä tilanteissa syntyviä animaalisia tarpeita, jotka muutettiin abstrakteiksi kategorioiksi. Santayana ei kannattanut täydellistä relativismia: arvoilla oli aina perustansa objektiivisessa todellisuudessa. Itsessään arvot eivät kuitenkaan olleet objektiivisia, jos sillä tarkoitetaan riippumattomuutta arvottavasta elävästä olennosta. Universalismin vastaisuudessaan Santayana tuntuu nykynäkökulmasta samaan aikaan radikaalilta ja maltilliselta.

Schopenhauerin ja Santayanan kaltaisia hahmoja Gray tuntuu kaipaavan nykyistenkin uskontokriitikkojen joukkoon. Seven Types of Atheism on pitkälti kuvaus ateismin asteittaisesta tyhmentymisestä sen muuttuessa yksityisajattelijoiden harrastuksesta massojen omaisuudeksi. Popularisoituessaan nykyaikainen ateismi on rappeutunut suljetuksi järjestelmäksi, joka ei kykene ymmärtämään uskontoa vaan demonisoi sitä. Jossain määrin tämä on toki kaikkien massaliikkeiden kohtalo, mutta toisaalta juuri yleisyytensä takia ateismi kaipaisi kirkkaampia älyllisiä majakoita. Grayn kirjaa voi siksi lukea myös manifestina ”vapaa-ajattelevan ateismin” (tekijä käyttää itse termiä jälkisanoissaan) puolesta. Tietenkin Gray on liian skeptinen luonne laatiakseen tekstiä julistuksen muotoon, mutta kumouksellisia oivalluksia hänen teoksensa silti sisältää hengästyttävän määrän.

–

John Gray: Seven Types of Atheism (Allen Lane / Penguin Books, 2018)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot”. Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.