SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Hyvän ihmisen syndrooma

OLLI VIRTANEN

Turun Sanomien toimittaja Rebekka Härkönen esitti 22.3. ilmestyneessä kolumnissaan ”Terrorismi on ihmisyyttä ja ihmisen valintoja”, että Turun elokuinen terrori-isku olisi ollut estettävissä ”pienelläkin määrällä oikein kohdistettua hyvyyttä”. Härkönen uskoo meidän vieläpä pystyvän lopettamaan terrorismin kokonaan, jos vain kykenemme hyvyydellämme ”kumoamaan pahuuden sisällämme”.

Härkönen ei ole yltiöhumaaneine mielipiteineen yksin; samanlaisia älynväläyksiä saa lukea mediasta harva se päivä. Milloin ISIS-taistelijoita ollaan kotouttamassa sosiaalipalveluilla, milloin väkivaltarikollisten karkotusta vastustetaan lähtömaan ankeiden olojen perusteella. Mikä saa jotkut toimimaan näin räikeästi maalaisjärkeä ja omaa etuaan vastaan?

Olen tullut siihen tulokseen, että tällainen naiivi idealismi maailman pahuuden edessä kumpuaa ainakin osaltaan halusta säilyttää kontrollin tunne. Ihmiskunnan moraalinen mädännäisyys kauhistuttaa maailmansyleilijöitä pohjattomasti, mutta vieläkin enemmän heitä hirvittää ajatus siitä, että he ovat tämän pahuuden edessä täysin aseettomia. Tätä avuttomuuden tunnetta lievittääkseen moderni Gutmensch ottaa syyn maailman mädännäisyydestä omille, toisin sanoen oman sivilisaationsa, niskoille. Jos Afrikan alennustilaan ovat syyllisiä afrikkalaiset ja muslimimaiden sekasorto johtuu muslimeista, länsimainen maailmanparantaja on täysin voimaton; mugabet ja ahmadinežadit eivät lotkauta meikäläisen ihmisoikeusväen valituksille korvaansakaan. Mutta jos syyllisiä olemmekin me, toivo asioiden saattamisesta oikeille urille pysyy elossa. Meidän valintoihimme ja tekemisiimme he nimittäin pystyvät vaikuttamaan.

Tämä asenne näkyy kaikessa vasemmistolaisessa yhteiskunta-analyysissä: oli ongelma mikä tahansa, syyllisiä ovat aina länkkärit. Maahanmuuttajien rikollisuus johtuu kantaväestön rasismista. Afrikan krooninen kurjuus johtuu siirtomaamenneisyydestä. Lähi-idän loputon väkivaltakierre johtuu joko siitä, että länsi on sekaantunut asioihin liikaa, tai siitä, ettei se ole sekaantunut niihin tarpeeksi, ja niin edelleen. Suvaitsevaiset uskovat silmät, korvat ja aivot ummessa, että kunhan vain me teemme jotain, kaikki ongelmat ratkeavat. Sellaista vaihtoehtoa, että afrikkalaiset ja muhamettilaiset ovat ryssineet asiansa itse, vasemmistohumanisti ei voi tunnustaa, koska se tarkoittaisi kontrollin luovuttamista ulkopuolisten käsiin ja hänen utopianhuuruisen maailmankuvansa särkymistä.

Samaa perua on vasemmiston haluttomuus tunnustaa muiden kulttuurien vikoja, olivat ne miten ilmeisiä tahansa. Liberaalit väittävät kritisoivansa uskontoa, patriarkaattia, ”taantumuksellisuutta” ja tiesmitävielä, mutta tosiasiassa he arvostelevat näitä piirteitä ainoastaan läntisessä kulttuurissa. Ei heidän (tavallisesti huomattavan infantiili) kritiikkinsä uskontoihin kohdistu, vaan kristinuskoon. Eivät he patriarkaattia tuomitse, vaan valkoisen, länsimaisen miehen. Eikä heitä taantumuksellisuus häiritse, kunhan se ei ole läntistä taantumuksellisuutta. Ne piirteet, joita he meidän kulttuurissamme vastustavat maanisella raivolla, saavat toisissa kulttuureissa esiintyessään heiltä täyden synninpäästön, koska ne ovat kaiken heidän vaikutusvaltansa ulottumattomissa. Niiden olemassaolo kielletään, tai ne selitetään parhain päin vaikka miten epätoivoisesti.

Härkösen kolumni antaa hyvän esimerkin myös siitä jokseenkin häkellyttävästä kaksoisstandardista, joka vallitsee suvaitsevaisten suhtautumisessa kehitysmaalaisiin ja kotoperäisiin väärintekijöihin. Turun iskuihin syyllistynyt Abderrahman Bouanane on Härköselle ”köyhyyttä ja surkeutta karkuun lähtenyt marokkolaismies”, joka tällä hetkellä ”istuu Saramäen vankilan eristyssellin yksinäisyydessä”. Näitä voi pitää aika lempeän surkuttelevina sanoina sellaisesta henkilöstä, joka täydessä ymmärryksessä ja omien sanojensakin mukaan terroristisessa tarkoituksessa tappoi ja haavoitti useita ihmisiä keskellä päivää julkisella paikalla. On mielenkiintoista verrata tätä ymmärtäväisyyttä esimerkiksi viime aikoina paljon näkyvyyttä saaneisiin #metoo-paljastuksiin; vastaavanlaista suopeutta ei liiemmin ole herunut kampanjan tikun nokkaan nostamille nilkeille. Heille ei ehdoteta lääkkeeksi minkäänlaista määrää hyvyyttä tai ymmärrystä, vaan ratkaisuksi näyttää kelpaavan ainoastaan julkinen häpäiseminen. Se, onko tämä oikein tai kohtuullista, on sitten oma kysymyksensä, mutta epäsuhta on joka tapauksessa melkoisen räikeä. Ahdistelijoita mitenkään puolustelematta olen kyllä varsin vakaasti sitä mieltä, että ihmisten teurastaminen Allahin nimeen on pahempi rikos kuin naisten takapuolten taputtelu sopimattomissa tilanteissa.

Rebekkahärkösten asennoituminen ulkomaalaisiin rikollisiin tuo mieleen klassisen sinisilmäisen naisen, joka uskottelee itselleen pystyvänsä omalla käytöksellään muuttamaan väkivaltaisen kumppaninsa. Jokainen tietää, miten hyvin tällainen tapaa onnistua, eikä sivilisaatioiden törmäys tässä suhteessa eroa yksityisistä ihmissuhdekuvioista. Samoin kuin esimerkkimme hyväuskoinen nainen, suvaitsevaisetkaan eivät ymmärrä, että väkivaltaisen käytöksen juuret sijaitsevat paljon syvemmällä kuin huolenpidon puutteessa. Maailman epätäydellisyyden myöntäminen tekee ehkä kipeää, mutta ihmisluonnolle emme mahda mitään. Oikea suhtautuminen verta janoaviin terroristeihin ei ole yrittää rakastaa heitä ehjäksi vaan sulkea ovi heidän edestään.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

%d bloggers like this: