Humanismin paheet, osa 5: Paremman väen paratiisi

TENHO KIISKINEN

–

Saatat muistaa nähneesi julisteen tai teepaidan, jossa lukee ”I Wanna Go Where the Action Is”. Haluan mennä sinne, missä tapahtuu. Viesti on niin tehokas, ettei meidän tarvitse ajatella sitä. Olemme vastaanottaneet lupauksen paratiisista. Mielikuvat palmuista, kaislahameista ja kookospähkinädrinkeistä täyttävät päämme. Siellä toteutuu myös minuuteni, kun saan ansaitsemani arvostuksen ja rikkauden, paratiisi on myös lupaus seksistä. Lyhyesti sanoen: saan sen, mitä en koskaan saanut täällä.

Jos olet kuten useimmat ihmiset, unelmointisi jää tähän. Sloganilla on kuitenkin kääntöpuoli. Se ei ole vain lupaus paratiisista, se on myös käsitys konkreettisesta inhimillisen maailman keskipisteestä, joka ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan saavutettavissa tässä ja nyt. Matkailija on aina voinut löytää onnelansa vaikkapa New Yorkista tai Pariisista, mutta unelma tapahtumien keskipisteestä on jotakin enemmän. Se on kosmopoliittinen suuruusfantasia. Paratiisi muistuttaa tässä haavekuvassa Liisa ihmemaassa -sadun teekutsuista: se on olotila ajan ja paikan tuolla puolen.

Unelman anatomia ei ole niin vaikeaselkoinen kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Esitän tässä kirjoituksessa näkemykseni tästä psykologisesta ilmiöstä. Siellä missä tapahtuu elää ja voi hyvin kollektiivisessa alitajunnassamme. Se selittää monet aikamme hullutukset, joista tuoreimpana kansallisena tapauksena voi mainita puheet ”Helsingin metropolialueesta”. Ihmiset puhuvat gallupeissa vakavissaan ”suurkaupungin tunnelmasta” ja ”kansainvälisestä näyttävyydestä”. Unelma yhdistää kosmopolitismin ja paratiisitoiveen, mutta se ei edistysuskossaan ymmärrä, että saavutettu tai ”löydetty” maailman keskipiste merkitsisi myös edistysuskon kuolemaa.

–

Katso ihmistä – kosmopoliitin kylmät kasvot

–

James Bondina tunnettu Roger Moore oli näyttelijä, jonka sanottiin usein esittävän itseään, peribrittiläistä kosmopoliittia. Bondina Moorea rakastettiin tämän itseironian vuoksi, mutta ihmisenä hänessä ei vaikuttanut olevan paljoa enempää syvyyttä kuin roolihahmossaan – ainakaan julkisuudessa. Terveyttä uhkuvan komea, itserakas, korulauseita suoltava, hedonistinen ja ihanteeton, tätä kaikkea Moore edusti, halusi tai ei. Myöhäiset vuodet Unicefin hyväntahdonlähettilään joutavassa virassa vain alleviivaavat hänen helpon ja yltäkylläisen elämänsä turhuutta. Hän kuoli niin kuin elikin: huomaamattaan. Harva voi pitää itseään yhtä onnekkaana.

Symbolina Moore on vertaansa vailla. Olipa edesmennyt hurmuri todellisuudessa millainen ihminen tahansa, hänen sädekehänsä valo ei ole sammunut. Emmekö tunnista saman esimerkiksi tämän päivän akateemisessa nuorisossa, joka lentää pari kertaa vuodessa rellestämään rapakon taakse? Leirinuotiot ja kondomipaketit toimivat todistajina ulkoa opittujen filosofioiden ekumeenisessa jaossa. Ikääntyessään nämä oikeaoppiset pariutuvat ja tekevät samoja matkojaan samoista syistä, ollakseen itselleen jotain ja näyttääkseen muille. He opiskelevat kieliä ja ihastelevat ihmisiä, joilla ei ole varaa tehdä vastavierailua heidän masentaviin kotimaihinsa. Kun kosmopoliitti palaa kotikonnuille, hän alkaa vaatia lisää köyhyyttä ympärilleen ja jatkaa muodikkaassa ammatissaan tuottamatonta työtä.

Humanistit käsittävät kosmopoliitin ihanteena, jonka ulottamisella jokamiesluokkaan voidaan perustella mitä tahansa omaan kansaan kohdistuvaa sortoa, oli kyse sitten kansallisvaltion murentamisesta, ideologisen monikultturismin (väitetystä) vaihtoehdottomuudesta tai suuryritysten ”legitiimistä” veronkierrosta. Kosmopoliitin henkilöä ja mielipiteitä suojaa vahva kulttuurinen palomuuri, joka on sekä historiallinen että läpeensä myyttinen. Mielikuvamme pukevat hänet edelleen hienommin kuin olisi etujemme mukaista. Valkoinen puku ja hattu, keppi ja savukerasia. Kuvaa kiillottavat opportunistiministerit, joiden kunnianhimo on kansainvälistä siinä missä kielitaito ja puolisokin. He osoittavat muille nousukkaille, mistä naruista kannattaa vetää. Kosmopoliitti tuntee rahan polttavan, mutta mikään ei suojaa häntä ylpistymiseltä, vähiten muodollinen oppikirjasivistys . Jos hän on täydellisessä turvassa joltakin, se on hänen oman naurettavuutensa huomaamiselta.

–

Maailman keskipiste on aina jossakin muualla – suuruusfantasian paradoksi

–

”Ihmeitä kyllä tapahtuu, muttei koskaan täällä, palava pensas voi puhua, muttei koskaan täällä”, laulaa Kauko Röyhkä kappaleessa ”Shangri-La”. Siellä missä tapahtuu on aina jossakin muualla. Takapajulan tylsyys tulee selväksi, mutta Röyhkän sanataiteen voi käsittää muunakin kuin arkisen surkeuden kuvauksena. Siellä missä tapahtuu ei ole missään. Ihmiskunnalla ei ole eikä voi olla keskipistettä, ei fyysistä eikä metafyysistä, vielä vähemmän näiden yhdistelmää. Unelman harhassa siintää huomisen kaupunki, jonka kultapölyssä kaikenväriset mutta silti värisokeat maailmankansalaiset vaeltavat joutilaina valaistussa yhteenkuuluvuudessa (ks. ensimmäinen osa). Nämä onnelliset ovat kadottaneet itsensä eli egonsa vaateet päästyään sinne missä tapahtuu. Heidän elämällään on tarkoitus, jota ei voida sallia nykyhetkessä: olla vain olemassa.

Kosmopoliitin (laina)höyheniin sonnustautunut humanisti hyväksyy, ettei maaliviivaa olla vielä saavutettu, mutta ajatus itse päämäärän olemattomuudesta on kestämätön. Niinpä hän pakenee edistysuskon mukaisesti orjamaiseen työntekoon, jonka pahin ominaisuus ei ole sen mielettömyydessä vaan loputtomuudessa. Humanistin työ ei valmistu koskaan. Silti hän elättelee toivoa maanpäällisestä paratiisista, joka ei toteutuessaan ainoastaan kumoaisi hänen edistysuskoaan, se myös tuhoaisi hänen ihmiskäsityksensä.

Paratiisi edustaa nimittäin aina muuttumattomuutta. Ei ole sattumaa, että kaikkien maailmanuskontojen paratiisikäsitykset ovat pohjimmiltaan vain yhden ja saman yleisinhimillisen toiveen variaatioita. Ihminen saavuttaa perimmäisen täyttymyksensä tilassa, jossa hänen ei tarvitse repiä elantoaan vihamielisestä maailmasta, eikä hänen arvonsa ole riippuvainen vastahakoisista kanssaihmisistä. Haaveilivatpa erilaiset joogit, teologit ja muut poikkeusyksilöt millaisesta kuolemanjälkeisestä olomuodosta tahansa, ihmisten enemmistölle paratiisi on aina ja kaikkialla tarkoittanut tilaa, jossa asiat kerrankin sujuvat niin kuin minä haluan. Tässä mielessä paratiisin on siis välttämättä oltava jokaiselle yksilöllisesti räätälöity valhemaailma, sillä harva unelmoi olevansa tuonpuoleisessa pelkkä nautinnontuoja jollekin toiselle. Eli juuri sitä, mitä me lopulta haluamme muiden itsellemme olevan. Kollektiivisessa onnelassa, maan päällä tai taivaassa, ei voitaisi välttyä egojen yhteentörmäyksiltä, joten simulaatio olisi välttämätön. Hekumallista toiseutta edustamaan kelpaisivat siis vain jonkinlaiset mielemme luomat ihannekumppanit tai virtuaalihahmot. Näin ollen ihmisen osa on olla yksin paratiisissakin, ellei kuolema sitten muuta luontoamme tämän maailman näkökulmasta katsoen tunnistamattomaksi. Ei kuitenkaan etäännytä liiaksi itse perusvirheestä.

Edistys ja paratiisi ovat toistensa luonnollisia vastakohtia. Todellinen rauhantila ei voi sisällyttää itseensä uuden oppimisen ja kehittyvän teknologian kaltaisia asioita, sillä ne merkitsisivät kognitiivisia haasteita, joihin ihmiset eivät koskaan kykene vastaamaan tasavertaisesti – tässä maailmassa, eivätkä seuraavassa. Tulee tietenkin myös kysyä, kuka edes haluaa pakottaa itsensä päättymättömän kehittymisen tielle? Jos ihannetilamme on omanarvontuntomme säilyttävässä muuttumattomuudessa, on myös muutosvastaisuuden oltava perimmäinen tahtotilamme.

Kaipuu rauhaan merkitsee kaipuuta pois edistyksen piiristä. Harva vastustaa kaikkea teknologiaa edes kuvitteellisessa kuolemanjälkeisessä elämässä, mutta tässä murheen laaksossa useimmat intoilevat teknologiasta (ja koulutuksesta) vain ostaakseen ihmisarvoa työmarkkinoilla, pysyäkseen ”ajan hermolla”. Onko itsetuntomme liian heikko myöntämään edes tätä? Muutos itseisarvona on aikamme pakkomielle ja sairaus, mutta sen todellinen ”kannatus” on enimmäkseen pahanhajuista ilmaa. Tätä bluffia ja väärinkäsitystä voi tarkastella nostamalla esiin tunnetun esimerkin populaarikulttuurista.

–

Miksi Tarua Sormusten Herrasta rakastetaan?

–

J. R. R. Tolkienin fantasiasaaga Taru Sormusten Herrasta on niin keskeinen osa länsimaista populaarikulttuuria, että sen hahmot ja juoni ovat tuttuja niillekin, jotka ovat onnistuneet välttämään kirjan filmatisoinnit. Tolkienin mukaan hänen teoksessaan on kysymys ennen kaikkea kuoleman väistämättömyydestä. Se on täynnä surua maailman muuttumisesta. Kirjoittaminen auttoi Tolkienia käsittelemään riitaansa jatkuvan muutoksen edessä, mutta hän ei kyennyt täysin luopumaan katkeruudestaan. Hän vihasi muutosta koko sielullaan. Jo tämä yksi ominaisuus tekee hänestä miehen, joka ansaitsee tulla muistetuksi kunnialla.

Sormusten Herraa luetaan viihdyttävänä todellisuuspakona markkinataloudesta, jossa ihmisen arvo on yhtä kuin hänen pankkitilinsä (kaikki rahayksiköt voisi muuttaa ”ihmisarvoyksiköiksi”), mutta sitä ei rakasteta haltioiden, kääpiöiden tai kiehtovan pahuuskuvauksen vuoksi. Ei edes velho Gandalfin, jonka isällinen viisaus ja pelottomuus kuoleman edessä saa meidät hetkellisesti uskomaan hyvän voittoon. Sormusten Herran taika on hobittien asuinpaikka Konnussa, joka ei edusta vähempää kuin Tolkienin käsitystä maanpäällisestä paratiisista.

Hobittien maaseutuyhteisössä on pienet valuvikansa, mutta yleisesti ottaen siellä eletään kadehdittavaa elämää. Hobitit eivät tunne kiirettä, suorituspainetta tai pakottavaa tarvetta polkea muita jalkoihinsa. Totta, he tuntevat ahneuden ja luokkaerot, mutta heidän yhteisöään ei ole rakennettu erottautumisen kulttuurille. Mikä parasta, he ovat vapaita edistyksestä. Juuri tämä ihailtava ”puute” tekee Konnusta ajattoman. Lukija ei ihmettele Frodon ja tämän matkakumppaneiden halua pelastaa Kontu suuren maailman tunkeilulta. Ystävykset onnistuvat tuhoamaan suursormuksen, mutta he saavat huomata myöhästyneensä palatessaan kotiin (tätä eivät elokuvat näytä). Muualta tullut roskaväki on päässyt pilaamaan Konnun idyllin, sillä hyväntahtoisilla hobiteilla ei ole ollut eväitä kohdata alhaisuutta, jolla ei ole itsensä ulkopuolista tarkoitusta. Kontu on puhdistettava. Maailman kauhuissa kolhiintunut Frodo joutuu opettamaan ystävineen muille hobiteille tärkeän läksyn. On olemassa asioita, jotka ovat taistelemisen arvoisia, vaikka niitä puolustaessa saisi haavan sieluunsa.

Jos enemmistöllä olisi varaa valita, se ei epäröisi hetkeäkään betonilähiön ja Konnun välillä. Ehkä olisi tosin osuvampaa puhua enemmän vapaudesta kuin varasta valita, sillä Kontu ei olisi varsinaisesti rahakysymys, mikäli se otettaisiin joskus vakavasti. Kyse on edistysuskon olemuksellisesta hulluudesta. Humanistit ovat talouseliitin ja valtavirtapoliitikkojen siunauksella sortuneet pahaan virhearvioon aliarvioidessaan ihmisten kaipuun tavalliseen elämään. Siihen eivät kuulu haaveet uudelleenkouluttautumisesta kahden vuoden välein, pysyvä pätkätyöläisyys ja pohdinnat sukupuolten lukumäärästä. Totuus löytyy ääripäiden väliltä. Ihmiset haluavat vakautta, turvallisuutta ja sellaista henkilökohtaista elämää koskevaa ennustettavuutta, joka mahdollistaa perheen perustamisen kohtuullisissa taloudellisissa puitteissa. Humanistinen metropolifantasia ja Kontu ovat paratiisikäsityksinä toistensa vastakohtia, mutta niitä yhdistää jo mainittu tekijä, joka osoittaa ensin mainitun kestämättömän sisäisen ristiriidan.

–

Pako nykyhetkestä ja tulevaisuudessa eläminen

–

Edistysuskon suuri ironia piilee sen tavassa antautua ehdoitta aikakäsitykselle, jonka alkuperä on egossa ja johon sairastuminen ei ole valintakysymys, sillä se on olennainen osa kulttuurimme ylisukupolvista perintöä. Vaatii paljon työtä ja rohkeutta todeta olevansa terve hullujenhuoneella. Humanistin rikos on siinä, että hän ei edes halua parantua. Hänen mielensä askartelee jatkuvasti siinä, mitä on ollut ja mitä on tuleva. Elämäntapafilosofi Eckhart Tolle on kutsunut tätä neuroottista pakoa nykyhetkestä ”psykologiseksi ajaksi”, joka myös alistaa ihmisen elämään jatkuvassa kuolemanpelossa.

Metropolifantasia, maailman keskipiste, siellä missä tapahtuu, on ajatustasoltaan purkamaton toive saada elää nykyhetkessä. Toiveen perustavin ongelma on kuitenkin siinä, että se voi elää vain ja ainoastaan purkamattomana. Psykologisesta ajasta luopuminen merkitsee nimittäin myös edistysuskon kuolemaa. Ne eivät voi elää rinnakkain, ne ovat toistensa täydellisiä vastakohtia. Nykyhetkessä eläminen on yhtä kuin ikuisuudessa eläminen, ei sen viisaudessa voi sairastua suuruudenhulluuteen. Ihminen voi aloittaa elämänsä vasta kun hän ymmärtää jo kuolleensa. Tämä sekä itämaisesta filosofiasta että läntisestä teologiasta löytyvä muinainen oivallus todistaa myös siitä, etteivät pahimmat eskapistit ole Konnusta haaveilevia pitkätukkia vaan jet lagia trendikkäästi potevia maailmanparantajia.

Humanisti ei kestä sitä johdonmukaista ja ihmisluontoon sidottua totuutta, että paratiisin ajattomuudessa ei ole edistyksen jatkuvuutta. Edistyksestä riisuttuna hänen olisi viimein kohdattava itsensä. Luulen, että moni ei kestäisi löytämäänsä. Vaatisi paljon työtä ja rohkeutta myöntää olleensa idiootti oppineiden keskellä. Ehkä humanisteja tulisi rohkaista näiden ajatusten pariin kannustamalla heitä tarkkailemaan muita eläimiä. Esimerkiksi koirat viettävät suhteellisen mukavaa elämää ikuisessa nykyhetkessä. Kuten koomikko George Carlin asian ilmaisi: ”Oletko koskaan nähnyt koiraa, joka käyttää rannekelloa?”

Me voisimme oppia eläimiltä paljon, jos me vain löytäisimme itsestämme sisua katsoa omien hedelmättömien ajatustemme ulkopuolelle. Ensimmäinen karhunpalvelus itseämme kohtaan voisi olla, että lopettaisimme puhumasta jälkikasvustamme ”huomisen lapsina”, sillä mitä muuta vanhat juopot ja kärttyisät akat ovat kuin entisiä huomisen lapsia? Nykyisistä lapsista kasvaa samanlaisia epäonnistuneita aikuisia kuin meistä itsestämme. Yritettäisiin hyväksyä tämä paineitta, lasten tulisi kelvata sellaisinaan.

–

Lopuksi: Kahden maailman lapset

–

Joku on sanonut hengellisyyden olevan epäonnistuneen ihmisen viimeinen pakopaikka. Rohkenen olla toistaiseksi eri mieltä. Humanismi tuntuu vetävän pohjat kerta toisensa jälkeen. Eurooppalaisen ajatteluperinteen mukaisesti kaikki on aina dualistista, mutta nykyisen humanistisen ajattelun sisäisessä ristiriitaisuudessa on jotakin viheliäisen läpimätää. Kaikki on jo lähtökohtaisesti niin paradoksaalista, ettei kukaan edes yritä keksiä mitään erityisen uskottavaa. Nolostuttavimpia tomppeleita lukuun ottamatta esimerkiksi puheet ihmisluonnon hyvyydestä ovat jääneet pääosin sellaisten poliitikkojen harteille, jotka kuvittelevat tulevaisuuden edelleen olevan kutistuvassa akateemisessa keskiluokassa ja mummokansassa. Muut hankkivat jo enenevässä määrin tietonsa muualta kuin valtamediasta, rahvas sietää totuutta yhä paremmin.

Olen esittänyt tässä osassa pääpiirteittäin sen yhteyden, joka humanistisella kosmopoliitti-identiteetillä on sinänsä yleiseen paratiisifantasiaan länsimaisessa ajattelussa. Unelman tekee suuruusfantasiaksi se, että se elää ajatustasolla kahdessa maailmassa: maallisessa ja hengellisessä. Sen ihanne on hengellinen (paratiisi), mutta toteutus maallinen (siellä missä tapahtuu, maailman keskipiste). Ihmiskäsityksensä vuoksi sen epäonnistuminen on varmaa molemmissa.

Unelma ajaa päällekkäisyydessään kaksilla rattailla ilman kuskia, sillä kuten ensimmäisessä osassa viittasin, fantasiaa ei olla ajateltu loppuun saakka. Siksi sen kuvaaminenkaan ei ole helppoa, mutta toivon esimerkin Konnusta olevan lukijalle avuksi asian hahmottamisessa. Tärkeintä on ymmärtää, ettei haave ole millään tasolla kovin toimiva idea. Meillä ei ole kuitenkaan syytä vähätellä sen voimia, sillä globalisaation yhteistä kuormaa tuodaan kylään tosissaan. Matka maailman keskisormipisteeseen etenee hurjaa vauhtia. Jos kosmopoliitti-humanistille on annettava tunnustusta jostakin, se on hänen roolistaan aikamme kuvan ääriesimerkkinä. Hänessä jos kenessä ajattelee yhteiskunta, ei yksilö. Ikuisena lapsena ja äärikonformistina hän on kuin ikoninen piirroshahmo Lisa Simpson, joka vihaa Bart-veljensä vapaata sielua. Lisa on sisaruksista vaarallisempi, sillä Bartin unelmat ovat pieniä.

”Mitkä ovat ne kalliit, rakkaat nykymaailman asiat, jotka ihminen menettäisi? Niitä ovat itsemurhien ennätystilastot, läähättävä kilpailu, työttömyys toisaalla, työuupumus toisaalla, saneeraukset ja turvattomuus työelämässä, syrjäytyneisyys, toivottomuus, turhautuneisuus, tonneissa mitattavat psyykenlääkevuoret, ruumiin rappio ja elintasosairaudet, uskomaton yksilön häikäilemättömyys, eripura, korruptio, rikollisuus… Mitä ihmiselle jäisi: ihmisten välinen kiireetön seurustelu, taiteiden ja harrastusten loputon kirjo: laulu, soitto, tanssi, maalaukset, veistokset, kirjat, pelit, leikit, arvoitukset, näytelmät… puut, kukat, kodit, yksityiselämä – sanalla sanoen elämä.” (Pentti Linkola)

–

Kirjallisuus:

Carlin, George: An Orgy of George. 2006.

Carpenter, Humphrey: J. R. R. Tolkien: Elämäkerta. 1998.

Linkola, Pentti: Voimmeko jäädä eloon? – Muuan hallitun tulevaisuuden malli. Suomen Kuvalehti, 1999. Lainaus teoksessa Salminen, Matti: Toisinajattelijoiden Suomi. 2016.

Tolkien, J. R. R: Taru Sormusten Herrasta. 1973-1975.

Tolle, Eckhart: Läsnäolon voima: tie henkiseen heräämiseen. 1997.

–

–

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.