Ilmiantokulttuurin syöpä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Yhden miehen neofolk-yhtye Pyhän Kuoleman oli määrä esiintyä itsenäisyyspäivänä Suomalaisuuden Liiton järjestämässä tilaisuudessa Mannerheimintien William K:ssa Helsingissä. Tiistaina 29.11. ravintolan omistaja HOK-Elanto ilmoitti peruuttavansa tilaisuuden, koska saamansa palautteen mukaan konsertti ei vastaa yrityksen arvoja ”suvaitsevaisuudesta ja eri kansanryhmien yhteisymmärryksestä”. Päätöksen taustalla oli HOK-Elannon mukaan sähköpostitse saatu kielteinen palaute. Kun Suomalaisuuden Liiton edustaja keskusteli myöhemmin asiasta puhelimessa HOK-Elannon edustajan kanssa, jälkimmäinen ilmoitti lisäsyyksi sen, että konsertissa ”nostetaan esille suomalaiskansallista identiteettiä”.

Pyhä Kuolema, jota Sarastus haastatteli pari vuotta sitten, on oman määritelmänsä mukaan epäpoliittinen projekti, jonka musiikki kumpuaa kiinnostuksesta suomalaiseen perinteeseen ja myyttiseen suomalaisuuteen. Haastattelussa yhtyeen Mikko Pöyhönen totesi:

(…) itsellä ei puolestaan ole minkäänlaista mielenkiintoa tehdä puhtaasti poliittista musiikkia. Minulla ei ole siihen kykyjä eikä mielenkiintoa eikä aikaa. Vaihtoehtoisessa Suomi-avantgardessa haetaan eräänlaista myyttistä Suomea, ei kadotettua, vaan sellaista jota ei ole vielä edes löydetty.

Tällainen lähestymistapa oli kuitenkin liikaa joukolle nimettömiä internet-aktivisteja, ja lopulta se oli liikaa myös HOK-Elannolle.

Tapaus on vain jäävuoren huippu ilmiantokulttuurissa, joka on saamassa Suomesta yhä enemmän jalansijaa. Joukko vasemmistolaisia aktivisteja organisoi sähköpostikampanjoita, joiden tarkoituksena on estää kaikki heidän poliittiseen agendaansa sopimattomat tilaisuudet ja viedä heidän vihollisinaan pitämiltä toimintamahdollisuudet. Tapahtumiin tiloja tarjoavia uhkaillaan boikoteilla ja huonolla julkisuudella. Menetelmä on tuttu Ruotsista, jossa Tukholman vanha Grand Hotel joutui hiljattain törkykampanjan kohteeksi annettuaan Ruotsidemokraattien pitää gaalaillan tiloissaan. Hotelli säikähti paikallisen punaviherkuplan raivoa ja pyysi jälkikäteen julkisesti anteeksi, että oli vuokrannut tilansa lailliselle valtiopäiväpuolueelle, jolla on 17-18 % kannatus.

Olen itse joutunut useita kertoja vastaavanlaisen toiminnan kohteeksi, viimeisimpänä esimerkkinä marraskuun alun ns. Kordelingate, jossa Alfred Kordelinin säätiötä yritettiin painostaa peruuttamaan minulle myöntämänsä apuraha. Samoin minuun ovat olleet kuluneen vuoden aikana yhteydessä monenlaiset ihmiset, joilta on ilmiantokampanjoilla yritetty viedä työpaikka tai mahdollisuudet julkaista kirjoituksiaan lehdissä. Periaatteessa hyökkäysten kohteeksi voi joutua kuka tahansa, myös aivan tavallinen kansalainen joka on sattunut vaikkapa osallistumaan Rajat kiinni -mielenosoitukseen tai kirjoittanut maahanmuuttokriittiselle keskustelupalstalle. Näkyvimmät kampanjat on kuitenkin suunnattu kulttuurin, journalismin ja muun julkisen sanankäytön edustajia vastaan. Tämä on selvä osoitus, että vasemmisto ja sen kanssa liittoutuneet ”antirasistiset” liberaalit käyvät kulttuurisotaa: he yrittävät keinolla millä hyvänsä pitää hallussaan sen yliotteen, joka heillä on vuosikymmeniä ollut kulttuurielämässä ja tiedotusvälineissä. Sananvapaus on uhrattavissa, kunhan hegemonia vain säilytetään.

Media on toistuvasti uutisoinut solvaus- ja uhkausviesteistä, joita esimerkiksi monikulttuurisuustutkijat ja rasismia vastustavat toimittajat usein saavat sähköpostitse. Tämä on nostettu merkittäväksi uhaksi sananvapaudelle, samalla kun punavihreä mielipideterrori on jätetty melkein kokonaan huomiotta. Mutta niin ikävä ilmiö kuin törkyviestit sinänsä ovatkin, niillä tuskin voidaan vakavasti rajoittaa kohteiden julkista liikkumavaraa. Vai onko yksikään monikulttuurisuustutkimus jäänyt niiden vuoksi tekemättä tai julkaisematta? Onko rasisminvastaisten kolumnien määrä vähentynyt valtalehdissä? Onko ainuttakaan tutkijaa tai toimittajaa oikeasti pahoinpidelty tai hänen omaisuuttaan turmeltu? Uhkauksia ja solvauksia käyttävät yleensä ne jotka eivät muuhun pysty. Sen sijaan painostus- ja ilmiantokampanjoilla on paljon suurempi teho yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa rasismi ja ”äärioikeistolaisuus” ovat niin suuria tabuja, että perusteettomat väitteetkin riittävät leimaamaan ihmisen lopullisesti.

Vasemmistolla on tapana väittää, ettei se pyri rajoittamaan sananvapautta vaan ainoastaan kritisoi ”ihmisoikeuksien vastaisia” näkemyksiä ja niiden julkituomista. Tämä on vakiintunut heidän keinokseen hiljentää koko sananvapaudesta käytävä keskustelu. Jos sananvapaus ymmärretään pelkäksi ennakkosensuurin puuttumiseksi, kuten Tampereen yliopiston dosentti Panu Raatikainen väittää, koko sananvapauden käsitteellä ei ole paljon sisältöä. Ainakin siitä on silloin turha keskustella Suomen kaltaisessa maassa, jossa ennakkosensuuria ei tietenkään ole. Mutta ennakkosensuurin puute ei estä synnyttämästä ilmapiiriä, jossa ”vääriä” mielipiteitä ei uskalleta ilmaista ajojahtien ja leimaantumisen pelossa. Sananvapaus kun on olemassa vain jos sitä käytetään.

Pyhän Kuoleman tapaus on kuitenkin tuonut esiin uudenlaisia kehityskulkuja. Suomalaisuuden Liitto toimi sen yhteydessä viisaasti, eli toi julki HOK-Elannon päätöksen ja siihen johtaneen internetpainostuksen. Tämä johti siihen, että HOK-Elanto sai myös runsaasti kielteistä palautetta taipumisestaan virtuaali-ilmiantajien edessä, ja moni kirjoitti sen Facebook-seinälle lopettavansa yrityksen omistuksessa olevien ravintoloiden ja kauppojen käytön. Internetin Pavlik Morozovit eivät siis enää voi toimia ilman vastareaktiota, vaan heidänkin touhunsa johtavat protesteihin. Liikeyritykset ovat nyt joutuneet kahden tulen väliin, ja kumartaessaan yhtäälle ne pyllistävät toisaalle. Parhaimmassa tapauksessa tämä johtaa siihen, että ne päättävät vastedes olla piittaamatta kaikesta poliittisesta painostuksesta ja tekevät vapaasti yhteistyötä kaikkien maksavien asiakkaiden kanssa. Huonoimmassa tapauksessa tulos on se, että Suomen mielipideilmasto kiristyy entisestään ja liike-elämä, kulttuuri-instituutiot ja vastaavat tahot joutuvat keskenään vihamielisten tahojen puristuksiin.

Viimeistään nyt kaikille pitäisi olla selvää, että elämme kulttuurisodan ilmapiirissä, halusimme tai emme. Vihamielisistä sosiaalisen median kampanjoista on tullut arkipäivää, ja veikkaan että osa kansallismielisistäkin vakiinnuttaa sellaisten organisoimisen toimintatavakseen. Vasemmisto on ottanut käyttöönsä alhaiset keinot, mikä todennäköisesti kostautuu heidän omien tilaisuuksiensa estämisellä ja häiriköinnillä sekä yhä häikäilemättömämmillä lokakampanjoilla heidän näkyviä edustajiaan kohtaan. Moni on halukas antamaan heidän maistaa omaa lääkettään, mikä on toki ymmärrettävää. Mutta on syytä miettiä, onko se strategisesti viisasta, vaikka asian moraalinen puoli työnnettäisiinkin syrjään.

Aina kun vastustajan ilmaisunvapautta yritetään kaventaa, hän saa harteilleen marttyyrinviitan. Kun öykkäröivä huutosakki käy yksittäisen ihmisen kimppuun, yleisö tuntee automaattisesti sympatiaa alakynnessä olijaa kohtaan. Tähän mennessä kansallismieliset ovat osanneet hyödyntää tätä mekanismia taitavasti: jokainen vaientamisyritys on vain lujittanut heidän rivejään, lisännyt heidän tarmoaan ja tuonut heille itsenäisesti ajattelevien myötätunnon. Ei välttämättä ole viisasta antaa yhtä tehokasta asetta vastapuolen käsiin. Poliittinen kamppailu on viime kädessä kamppailua kantaansa päättämättömien sieluista, ja jos molemmat osapuolet käyttävät yhtä likaisia keinoja, ne alkavat suuren yleisön silmissä näyttää kahdelta toistensa kimpussa riehuvalta hölmöläissakilta.

Vastustajan vaientaminen ei ole pitkällä tähtäykselläkään kannattavaa. Tukahduttamistoimet syövät omia voimavaroja eikä niillä saavuteta kuin korkeintaan väliaikaisia voittoja: peruuntuneet konsertit järjestetään jossakin muualla, kirjoitukset julkaistaan toisen kanavan kautta yhden tukkeuduttua. Jos oppositio kykenee osoittamaan olevansa vainottu, se osoittaa samalla olevansa niin vaarallinen että sitä täytyy vainota. Omasta näkökulmastani ihanteellinen tulevaisuudennäkymä olisi sellainen, jossa esimerkiksi monikulttuuriuskovaiset ja feministit olisivat samassa asemassa kuin kansallismieliset vielä kymmenisen vuotta sitten: vähäpätöisenä oppositiona, joka kyllä pitää ääntä mutta jota juuri kukaan ei kuuntele. He voisivat vapaasti pitää mielenosoituksiaan ja muita tilaisuuksiaan, julkaista kirjojaan ja lehtiään, ja välillä joku heidän edustajansa kutsuttaisiin johonkin television ajankohtaisohjelmaan kuriositeettiarvon takia, mutta mitään todellista vaikutusta yhteiskunnan yleiseen suuntaan heillä ei olisi. Tähän tilanteeseen ei päästä vainoamalla, tukahduttamalla ja kiusaamalla, vaan tarjoamalla itse uskottava ja houkutteleva vaihtoehto heidän politiikalleen.

Hävitty taistelu on sellainen jonka uskoo häviävänsä, sanoi Joseph de Maistre. Me, jotka taistelemme kansallisten ja paikallisten identiteettien puolesta yhdenmukaistavaa globalismia vastaan, voitamme lopulta. Voitamme siksi, että kansalaismielipide ja kansainväliset voimasuhteet ovat hitaasti mutta varmasti kääntymässä eduksemme, mutta ennen kaikkea siksi, että vastustajamme uskovat sisimmässään jo hävinneensä. Juuri pohjimmaisen defaitisminsa ja epätoivonsa takia he ottavat käyttöön likaisimmatkin viemärikeinot, ja jos itse pidämme päämme kylmänä, se vain nopeuttaa heidän tappiotaan. On vain kestettävä ja odotettava.

Totta kyllä, tukalasta asemastaan huolimatta ilmiantajien ja lokakampanjoitsijoiden joukko saattaa aiheuttaa vielä tuntuvaa vahinkoa. Eikä heidän kohteekseen joutuvia konkreettisesti auta tieto, että he ovat tappiolla. Niinpä listaan lopuksi muutaman käytännön ohjeen, joita itse kukin voi noudattaa joutuessaan ilmiantajien ja muiden henkisen ilmapiirimme myrkyttäjien uhriksi:

1. Tuo julki kaikki tapaukset, joissa sinua itseäsi, työnantajaasi tai muuta kanssasi yhteistyötä tekevää tahoa on painostettu. Painostajat ja ilmiantajat ovat tottuneet toimimaan nimettöminä kulissien takana, ja niinpä heidän nimensä, asemansa ja poliittiset yhteytensä pitää tuoda julkisuuteen aina kun ne vain ovat tiedossa. Näin he joutuvat alttiiksi arvostelulle ja häpeälle. Facebook ja sosiaalinen media toimivat tässä kelpo välineinä. Myös Sarastuksen toimitukseen voi olla yhteydessä tällaisissa tapauksissa, pyrimme parhaamme mukaan levittämään tietoa.

2. Jos joku liikeyritys tai muu julkinen taho taipuu siihen kohdistetun painostuksen edessä, lähetä sille palautetta. Tällaisten toimijoiden on hyvä huomata, että ne saavat kielteistä julkisuutta ja menettävät asiakkaita myös silloin kun alkavat myöntyä moraalisena enemmistönä esiintyvän huutosakin vaatimuksiin.

3. Tue kampanjoiden kohteiksi joutuneita. Käy konserteissa ja muissa tilaisuuksissa joiden järjestäminen on yritetty estää, lue ja levitä ahdisteltujen kirjoittajien julkaisuja.

4. Ilmaise mielipiteesi avoimesti. Kirjoita internettiin ja erilaisiin julkaisuihin, ota kantaa, liity Suomen Sisuun ja muihin kansallismielisiin järjestöihin, äänestä kansallismielisiä ehdokkaita, osallistu 612-soihtukulkueeseen ja erilaisiin mielenilmauksiin. Mitä useammat uskaltautuvat esiintymään omilla nimillään ja kasvoillaan, sitä tehottomammaksi käy häirikkötoiminnan pelotevaikutus. On osoitettava, että karavaani vain kulkee vaikka koirien haukunta kiihtyykin.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset kirjoitusvalikoima ”Sanansäilä” (2016) ja proosateos ”Kuolevainen” (2016). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.