Maahanmuuttokriittinen kultasuihku

TENHO KIISKINEN

–

Tämän arvostelun oli alunperin määrä ilmestyä eräässä suomalaisessa aikakausilehdessä tällä viikolla, mutta sen julkaiseminen peruttiin poliittisista syistä. Sarastus ei kirjoittajan toivomuksesta julkista lehden ja sen päätoimittajan nimeä, mutta tuomme itse tapauksen kuitenkin julki esimerkkinä Suomen tämänhetkisen ilmapiirin vinoutuneisuudesta. Teppo Paulaston romaanin ”Vastapaavi” saa kätevimmin tilattua Kiuas Kustannuksen verkkokaupasta.

–

Teppo Paulaston satiiri iskee ajan hermoon. Rajuista kannanotoista tunnettu perussuomalainen kansanedustaja murhataan, ja Suomi kohahtaa alitajuisen odotuksen päättyessä.

Tekijäksi ilmoittautuu “Vastapaavi”, joka julistaa taistelevansa “monikulttuurisen ja avoimen Suomen puolesta vihaa, nationalismia ja rasismia vastaan”. Poliisi epäilee murhaajan valehtelevan ideologiansa. Uhrin lesken palkkaama yksityisetsivä Markus Karvonen alkaa tutkia juttua.

Vastapaavi osaa dekkaritarinaksi poiketa valtavirrasta. Karvonen on naistenmiehenä suoraan pornolehdestä, ja huumori luottaa paljon erotomanian jälkiseurauksiin. Raittiuslupaus ei hillitse levotonta miestä, kohellus päinvastoin moninkertaistuu:

Naiset juoksivat kaupunkiin päin ja huoran tappamista huutava Kristiina kengät jalassaan saavutti paljasjaloin pakenevaa Pipsaa… mies pääsi toimintaetäisyydelle ja teki kaiken yhden kortin varaan asettavan tiikeriloikan Kristiinan selkään… Karvonen repi itsensä lapsensa äidin päälle ja vangitsi tämän tiukkaan otteeseen. Kristiina huusi vimmoissaan, kun iso, karvainen ja alaston mies laittoi hänet kovakouraisesti aisoihin. Kesken rauhoituksen Karvonen huomasi, että Svartholm työnteli ynisten pyllyään häntä vasten… Ohi ajavat autot hidastivat ja ympärillä seisoi joukko ihmisiä, suurimmalla osalla kamerakännykät käsissään.

Panomiehen Raamattua tasapainottaa erittäin uutistietoinen poliittis-yhteiskunnallinen satiiri. Tätä puolta edustaa toinen keskeinen hahmo, perheensä hylkäämä työtön alkoholisti Eerik Syrjänen, joka on riittävän älykäs ymmärtääkseen vihakirjoittelunsa johtuvan osin elämäntilanteestaan. Lukija voi käsityksistään riippuen tunnistaa Syrjäsen raivossa joko propagandan tai totuuden, usein molemmat:

Suuri muutos oli väistämätön, peruuttamaton ja aina hyväksi… Sen luultavasti yllättävän lyhyen, ilmastonmuutoksen jouduttaman matkan varrella katoaisi ensin hyvinvointiyhteiskunta, perässä laki ja järjestys, korkealle kehittynyt tiede… Kun kiihkeimmille idealistinaisillekin olisi vihdoin selvinnyt, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan rasistisia laumaotuksia… Käsittämättömän latistava tieto, että suurenmoisen rikas luonto, koko ihmisen loistava kulttuuriperintö ja valtavat mahdollisuudet oli poltettu taivaan tuuliin vain siksi, että niin oli mahdollista tehdä, siinä oli 2000-luvun alun ihmisten lahja tulevaisuuden raunioilla hulluksi tulleen luonnon armoilla kärvisteleville viimeisille sukupolville.

Juopon ja häntäheikin tiet risteävät yhteisen tutun, juorutoimittajaksi moraalisen Sikanderin ansiosta. Kolmikko aloittaa säheltämisensä kohti jutun ratkaisua. Enempää ei kannata kertoa ilman juonipaljastuksia.

Ensilukemalta Vastapaavi tuntuu heittämällä paremmalta teokselta kuin yksikään edesmenneen Arto Salmisen satiirisista romaaneista, ehkä tämän viimeiseksi jäänyttä Kalavaletta lukuun ottamatta. Vastapaavin Syrjänen muistuttaa palopuheillaan Salmisen yhteiskunnallisesti tietoisia puolirikollisia, mutta käänteisesti. Salmisen hahmot ovat usein duunarikommareita, Syrjänen on oikeistolainen. Joka tapauksessa Paulasto on ymmärtänyt saman, minkä Salminen: ihminen ei voi päättää siitä, mille nauraa. Syrjäsen juoponelämän kuvauksessa Paulasto yltää vähintäänkin Salmisen tasolle inhorealismissa, joka naurattaa äärimmäisessä surkeudessaan.

Tyylillisesti teos on omanlaisensa versio takavuosikymmenten tuhmista kioskikirjoista. Dialogia ei ole edes tarkoitettu erityisen uskottavaksi. Kokonaisuus on kuitenkin modernisoitu hyökkäävän ajankohtaisella asiasisällöllä, jota hierotaan lukijan kasvoille paholaismaisella röyhkeydellä. Se toimii. Ulkoasunsa rasvaisuudessa ja sisältönsä epäkorrektiudessa Vastapaavi on miestenkirja hyvässä ja pahassa. Se löytää tiensä äijärokkari Jouni Hynysen kouraan, mutta jää useimmilta naisilta lukematta. Toisaalta naislukijoita ei taida olla Reijo Mäelläkään.

Ylettömän alapäähenkisyyden lisäksi Vastapaavia voi kritisoida sen päähenkilöiden liiallisesta samankaltaisuudesta. Karvonen ei mielipiteiltään juuri erotu Syrjäsestä. Kirjan läpäisee islam-kriittisyydessä vahva “laitaoikeistolainen paradigma”, joskin on myös tosiasia, että suurin osa näkemyksistä edustaa enemmistömielipiteitä kivenkovasta yleisilmeestä huolimatta. Ehkä kirjailija on halunnut ärsyttää mahdollisimman paljon? Olipa teoksen sanoma mikä tahansa, ainakaan Paulasto ei sorru Jari Tervon tavoin viihdyttämään näppärillä mutta poliittisesti korrekteilla ja siksi tylsillä mielikuvaleikeillä, joihin Tervon satiiriksi tarkoitettu Koljatti-romaani kaatui.

Valtakunnallisesti melko tuntematon Paulasto tarjoaa laadukkaan poliittisen satiirin, jossa on huumoria ja asiasisältöä moninkertaisesti keskimääräiseen nykyromaaniin verrattuna. Se osaa hillittömyydessään myös vakavoitua. Vastapaavi sopii kirjahyllyssä sinne, missä lepäävät Arto Salmisen teokset, Hannu Salaman Elämän opetuslapsia -sarja ja Esa Sariolan lähes unohdettu satiiriflirttailu Kuolemaani saakka. Jotakin samaa niissä kaikissa on. Sormiaan nuuhkivia miehiä, jotka uskovat olevansa oikeassa.

–

Teppo Paulasto: Vastapaavi. Kiuas Kustannus, 2016, s. 245.

–

Tenho Kiiskinen on joensuulainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen.