Ikuinen paluu valkokankaalla

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Olen allerginen sellaiselle tulkintatavalle, jossa taideteoksesta poimitaan jotakin poliittisesti vääräoppista tai epäilyttävää ja arvotetaan kokonaisuus sen perusteella. Siinä on kunnostautunut erityisesti poliittinen vasemmisto, mutta sen piiristä tapa on vähitellen tihkunut muuallekin. Viime aikoina nationalistisilla ja muilla uusoikeistolaisilla foorumeilla on kohdannut analyyseja, joiden mukaan Mad Max: The Fury Road on ”feministinen” tai uusi Star Wars -trilogia ”monikultturistinen”. Tällaiset näkemykset ovat viime kädessä samanlaisia kuin poliittisen korrektiuden vahtikoirien valitukset ”yksiulotteisesta naiskuvasta” tai ”piilotetusta rasismista”.

Taide ja viihde heijastelevat aina tavalla tai toisella aikansa muotiaatteita ja virallisia totuuksia. Tämä on hyvä panna merkille, mutta aika vähän jäisi katseltavaa, luettavaa ja kuunneltavaa, jos minkä tahansa ajan tuotoksista yrittäisi valikoida omaan maailmankuvaansa saumattomasti sopivat. Teokset ovat kokonaisuuksia, joista löytyy sisällöllisesti monenlaisia, myös ristiriitaisia aineksia, ja tämä perussääntö pätee myös omana aikanamme. Jos teosta haluaa tarkastella poliittisen linssin läpi, hedelmällisempää on kiinnittää huomiota niihin aineksiin jotka eivät virallisiin liturgioihin sovi.

Meksikolaissyntyisen Alejandro González Iñárritun ohjaama The Revenant (2015), joka sai Suomen ensi-iltansa helmikuussa, on siitä poikkeuksellinen teos, että epäajanmukaista ainesta ei tarvitse erikseen etsiä. Elokuva on suoraviivainen erämaakuvaus ja kostotarina, josta puuttuvat tyystin valkoisen syyllisyydentunnon herättely, feminismin pirtaan sopivat naishahmot ja pasifistiset moraliteetit. Sen keskeiset henkilöt ovat kovapintaisia miehiä, jotka kamppailevat toisiaan ja luontoa vastaan kostaakseen, saavuttaakseen lunastuksen tai pelkästään selvitäkseen hengissä. Sen maailmankuva on karun hobbesilainen: kaikki etniset ja sosiaaliset ryhmät toimivat julmasti ja ajavat ensi sijassa omaa etuaan.

Erikoista ei ole niinkään se, että tällainen elokuva on tehty, vaan pikemminkin se, että kyseessä on ison rahan Hollywood-tuotanto, joka sai 12 Oscar-ehdokkuutta ja voitti niistä kolme. Kriitikoiden joukosta kuului joitakin soraääniä, jotka moittivat Revenantia ”mieskeskeiseksi kärsimyspornoksi”, mutta pääosin vastaanotto oli kiittävä, jopa haltioitunut. Onko tällainen yleisö- ja arvostelumenestys merkki paradigmanvaihdoksesta? Ainakin on selvää, että ironiavapaalle kertomukselle kovista miehistä ja kesyttömästä erämaasta oli laaja sosiaalinen tilaus.

Lisäksi The Revenant on taiteellisesti korkeatasoinen elokuva. Sen kuvaaja, muun muassa Michael Mannin, Coenin veljesten ja Terrence Malickin kanssa aiemmin työskennellyt Emmanuel Lubezki on tehnyt siinä tähänastisen uransa parasta jälkeä. Luontokuvat ja unijaksot muodostavat tarinan rinnalle oman metafyysisen merkitystasonsa ja ovat ajoittaisessa alleviivaavuudessaankin komeaa katsottavaa. Luontokuvauksen loistokkuus yhdistyneenä säveltäjä Ryuichi Sakamoton abstraktiin musiikkiin myös tasapainottaa elokuvan muuten kovin rujoa elämänkuvaa. Melkein kolmituntinen kesto saa epäilemättä osan katsojista pitämään teosta ylipitkänä, mutta samalla se luo laveat puitteet monenlaisille temaattisille linjoille ja rönsyille.

Iñárritun verkkainen, eeppinen ja mahtipontinen käsittelytapa on velkaa Andrei Tarkovskin, Michael Ciminon ja Terrence Malickin kaltaisille suurelokuvien ohjaajille, mutta osuvimmat vertailukohdat taitavat sittenkin löytyä kirjallisuuden puolelta. Vuoteen 1823 sijoittuva tarina tuo mieleen Jack Londonin klassiset ja Cormac McCarthyn arkaais-modernit erämaakuvaukset. McCarthyn tunnettu rajaseuturomaani Veren ääriin (Blood Meridian, 1985) sai Revenantin tavoin osakseen kritiikkiä yliampuvasta väkivaltaisuudesta, joka ylittää uskottavuuden rajat. Kumpikin teos kuitenkin sijoittuu ympäristöön, joka on niin väkivallan kyllästämä, että sen kuvaamiseen eivät sovinnaisemmat keinot riitä. Lisäksi kumpikaan teos ei yritä rekonstruoida historiallista totuutta aiheestaan, vaikka ne perustuvatkin löyhästi todellisiin tapahtumiin. Ne ovat pikemminkin myyttisiä kuvaelmia kuin tarkkoja realistisia tai psykologisia selontekoja.

Merkittävä yhtymäkohta McCarthyn romaaniin on myös etnisten ryhmien välisten suhteiden kuvauksessa. Siinä missä moni moderni lännentarina korostaa valkoisten intiaaneille tekemiä vääryyksiä, McCarthy ja Iñárritu esittävät 1800-luvun Yhdysvaltojen erämaat paikkana, jossa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan. Revenantissa niin valkoiset kuin intiaanit kykenevät sekä äärimmäiseen julmuuteen että pyyteettömään lempeyteen. Intiaani, joka pelastaa valkoisen päähenkilön hengen, kertoo myöhemmin että toinen intiaaniheimo on surmannut hänen perheensä. Jaloja villejä ei ole, ja sivilisaation edustajat ovat kaukana sieltä missä sivilisaation säännöillä on jotakin merkitystä.

Ennen kaikkea Revenant on kuitenkin kuvaus maskuliinisuudesta sanan riisutuimmassa ja tarkimmassa merkityksessä. Se on mieshahmojen suvereenisti hallitsema elokuva, eikä yksikään naishahmo ole toimintasankari, jonka tarkoitus on uskotella että naiset kykenevät samoihin suorituksiin kuin miehetkin. Jack Donovanin hengenheimolaisineen luulisi murahtelevan hyväksyvästi tarinalle, jonka keskeiset toimijat joutuvat turvautumaan taktisiin mieshyveisiin, jotka helposti painuvat taka-alalle sukupuolineutraalimpiin, sekoittuneempiin hyveisiin nojaavassa vakiintuneessa yhteiskunnassa. Elokuva ei myöskään laadi mitään sisäsiistiä, moderniin arvomaailmaan sovitettua versiota maskuliinisuudesta, vaan ymmärtää että miehiset hyveet sijaitsevat hyvän ja pahan tuolla puolen. Voima, urheus, hallinta ja kunnia ovat itsessään amoraalisia hyveitä, joita voi käyttää monenlaisten tavoitteiden ajamiseen. Nihilistinen Revenant ei kuitenkaan ole: se sisältää tietyn näkemyksen siitä, mihin näitä hyveitä tulisi käyttää.

Päähenkilö Hugh Glass, jonka tosielämän esikuvana on samanniminen 1800-luvun alun turkismetsästäjä, on positiivinen sankarihahmo. Hän saa vakavia vammoja painiessaan karhun kanssa, ja metsästysseurue joutuu jättämään hänet erämaahan. Häntä hoitamaan jäävät hänen poikansa ja kaksi muuta miestä. Jälkijoukon vanhin mies Fitzgerald kuitenkin surmaa Glassin pojan ja jättää Glassin kuolemaan. Toivuttuaan ihmeen kaupalla vammoistaan Glass vaeltaa 300 kilometriä erämaassa saavuttaakseen Fitzgeraldin ja kostaakseen poikansa puolesta.

Tom Hardyn taitavasti esittämä Fitzgerald ei ole elokuvan miehisessä maailmassa puhtaasti negatiivinen hahmo. Hän ei ole fyysisesti pelkuri, ja hänessä on lujuutta ja tahdonvoimaa siinä missä tarinan sankarissakin. Mutta moraalinen kompassi näyttää puuttuvan häneltä tyystin. Fitzgerald piittaa viime kädessä vain omista rahoistaan ja omasta hengestään, ja tiukan paikan tullen tämä egoismi alkaa ohjata hänen kaikkia valintojaan. Avain Fitzgeraldin persoonallisuuteen saattaa löytyä hänen menneisyydestään: hän on aikoinaan joutunut intiaanien pahoinpitelemäksi ja skalpeeraamaksi. Kenties tämä kokemus on vienyt häneltä kaiken solidaarisuuden ja antanut hänelle valmiuden huijata ja tappaa epäröimättä.

Glassin menneisyyteen elokuvassa viitataan vain epämääräisesti. Lyhyet takaumat antavat ymmärtää, että hänen vaimonsa on surmattu jossakin rajaseudun intiaanisodassa. Häntä ajaa ehdoton uskollisuus omalle perheelle, ja perheensä menetettyään hän uppoutuu tehtäväänsä niin täydellisesti, että muuttuu lähes myyttiseksi hahmoksi, persoonattomaksi koston välikappaleeksi.

Revenant käsitteleekin eräällä tasolla sitä, mitä miehille tapahtuu heidän jouduttuaan eroon yhteisöstä, joka on tarjonnut heille positiivisen miehisyyden koodin. Elokuvan alkumetreillä Glass ja Fitzgerald jäävät pois miesjoukosta, tässä tapauksessa turkismetsästäjien ryhmästä, ja joutuvat vastedes pärjäämään omillaan. Fitzgeraldille tärkeimmäksi liikkeellepanevaksi voimaksi osoittautuu uudessa tilanteessa omaneduntavoittelu. Glassilla taas on edelleen itsensä ulkopuolinen kiinnekohta, kunniavelka murhatulle pojalle. Vaikka hän on menettänyt kaiken, hän käyttää kaiken rohkeutensa ja taitonsa saadakseen oikeuden toteutumaan, sillä velvollisuudet rakkaita kohtaan eivät pääty näiden kuollessa. Toisin kuin atomisoitunut Fitzgerald, Glass on tradition sisäistänyt ihminen, joka ymmärtää elävien ja kuolleiden välisen siteen.

Iñárritun käyttämä tiheä symboliikka pääkallopyramideineen, aukileikattuine hevosineen ja tasangolla palavine tulineen avaa erilaisia, toisilleen vastakkaisiakin tulkintamahdollisuuksia. Osa symbolisesta aineksesta on kristillistä, osa ilmeisen nietzscheläistä. Revenant viittaa pitkin matkaa Nietzschen ajatukseen ikuisesta paluusta; ilmiöiden, tapahtumien ja ihmiselämien loputtomasta toistumisesta. Viittaus sisältyy jo elokuvan nimeen, joka ”kostajan” lisäksi tarkoittaa uudelleensyntynyttä, kuolleista herännyttä tai jotakuta joka palaa pitkän poissaolon jälkeen. Samaa ajatusta alleviivaavat lukuisat kehä- ja spiraalikuviot, etenkin metalliseen vesipulloon kaiverrettu spiraali.

Yksilötasolla ikuinen paluu toteutuu Glassin tarinassa. Hän on menettänyt puolisonsa ja joutuu kohtaamaan uuden, yhtä musertavan menetyksen. Hän on käynyt lähellä kuolemaa ja joutuu palaamaan takaisin elävien pariin. Glassin kostoretken voi tulkita pyrkimykseksi kuolla: kostettuaan poikansa puolesta hän on suorittanut tehtävänsä ja voi viimein jättää jäähyväiset maailmalle ja vapautua omalta osaltaan toiston kierteestä. Kuitenkin Glass jää eloon tarinan lopussa, mikä tarkoittaa yhtäältä sitä, että hänen on keksittävä uusi tarkoitus elämälleen. Toisaalta voidaan odottaa, että ennemmin tai myöhemmin hän joutuu jälleen samankaltaisten valintojen eteen, eikä mitään oikeasti uutta tapahdukaan.

Mutta ikuinen paluu toteutuu myös laajemmin, aina kosmiseen mittakaavaan saakka. Lineaarinen aikakäsitys on harhaa, yhteiskunnat ja sivilisaatiot tuhoutuvat ja syntyvät uudelleen toisessa muodossa mutta perusrakenteiltaan samoina. Järjestys on syntynyt väkivaltaisesta kaaoksesta jossa Revenantin henkilöhahmot elävät ja toimivat, ja siihen se myös aika ajoin palaa. Tämä edistysmyytin vastainen johtomotiivi tekee Revenantista traditionalistisen elokuvan, vaikka sen tekijä tuskin tällaista nimitystä käyttäisi.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseeteos ”Hysterian maa” (2013) ja esseekokoelma ”Kunnia” (2015). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.