SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Nuoren Suomen taiteilijat

gallen 1LAURI STARK

Suomalaisen identiteetin rakennustyössä ei voida vähätellä sitä roolia, joka sivistyneistöllä oli. Kun tarkastelee tämän joukon ajatuksia ja tuntoja autonomian ajasta itsenäisyyden alkuun, on sen yksimielisyys silmiinpistävää. Enkä tarkoita yksimielisyyttä päiväpolitiikassa vaan siinä havainnossa, että ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla – olkaamme siis suomalaisia”. Edes niin sanotut myöntyväisyysmiehet tuskin olivat tästä eri mieltä, vaikka riitautuivat nuorsuomalaisten kanssa monissa kysymyksissä. Mutta tässä en aio paneutua aikakauden virkamiesten välisiin kiistoihin vaan kiinnostavimpaan osaan sivistyneistöä – taiteilijoihin.

Suomen kirjakieli on nuorta ja sen kaunokirjallinen perintö vielä nuorempaa. Todellinen lähtölaukaus jälkimmäiselle oli Aleksis Kivi, joka ryhtyi ajan oloissa uhkarohkeaan ja ainutlaatuiseen yritykseen. Kivi, paitsi että kirjoitti suomeksi, toi kirjallisuuteen tyyliä ja aiheita, jotka olivat monille liikaa. Poliittinen ja kulttuurinen ilmasto eivät suosineet häntä, kuten ne eivät useinkaan suosi tienraivaajia. On tosin syytä huomauttaa, ettei hän jäänyt täysin vaille huomiota edes elinaikanaan, päinvastoin; hän sai myös kiittäviä arvioita ja tukijoita löytyi kulttuurielämän yläpäästä saakka, sellaisia kuten Fredrik Cygnaeus ja mahdollisesti jopa J.V. Snellman (hänen suhteestaan Kiveen ei tiedettäne mitään varmaa, mutta ainakin hän ajoi suomenkielisen kirjallisuuden asiaa). Vastustus ja Kiven henkilökohtaiset ongelmat veivät hänet kaikesta huolimatta ennenaikaiseen hautaansa, mutta hän oli jo ehtinyt jättää lähtemättömän jälkensä. Hänen elämäntyötään voi pitää astinlautana, josta koko suomalainen taide ponnisti ylöspäin. Kun puhutaan Lönnrotin Kalevalasta inspiraation lähteenä, tulisi siinä sivussa mainita myös Kiven tuotanto, jonka esimerkki innoitti kaikkia taiteilijoita hänen jalanjäljissään.

19. vuosisadan jälkipuolisko merkitsi käännekohtaa suomalaiselle taiteelle. 1872 kuoli Aleksis Kivi, vain kaksi vuotta Seitsemän veljeksen julkaisemisen jälkeen. Kuitenkin sitä aiemmin, 1865, syntyi kolme suurta suomalaista: Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius ja Pekka Halonen. Tämä kolmen kopla oli muodostamassa runkoa suomalaiselle taiteelle, he olivat yksi rakennuspalikka identiteettimme muodostumisessa. Mutta he eivät olleet menneisyyteen haikailevia nostalgikkoja sen enempää kuin olivat naapurin nurmikkoa tuijottavia tuulenhaistelijoita. He kaikki saivat tärkeimmät oppinsa Ranskassa, mutteivät jääneet Pariisin pauloihin. He olivat aidosti uutta luovia taiteilijoita, jotka sovelsivat oppimiaan tyylejä suomalaiskansallisessa kontekstissa. Esimerkiksi eurooppalaisia villinnyt japanilainen kuvataide löysi tiensä myös suomalaisten maalareiden tauluille, mutta tavalla joka ei ollut tylsämielistä apinointia vaan luovuutta. On toki perusteltua sanoa, että myös kansallisuusaate tuotiin tuliaisina ulkomailta. Tätä seikkaa monikultturistit nostavat esille ikään kuin olisivat paljastaneet suurenkin ristiriidan. Ei, aate tuli ulkomailta vain raameiksi nousevalle identiteetille; identiteetille, jota ei tuotu mistään, vaan joka syntyi eksistentiaalisesta havahtumisesta erityislaatuisuuteemme.

Suomalaiset taiteilijat ammensivat inspiraatiota kulttuuristamme, myyteistämme ja luonnostamme; taide kasvoi suoraan tästä maasta ja erityisesti Kalevalan Karjalasta, josta tuli toivioretkien kohde. Kullakin taiteilijalla oli omat painotusalueensa; Sibelius imi vaikutteita vähän kaikkialta, Gallen-Kallela teki tärkeimmät teoksensa Kalevalaan pohjautuen ja Halonen tuli tunnetuksi luonnon kuvaajana. Kirjailijoista Juhani Aho pyrki kansankuvaukseen realismin hengessä, kun taas esimerkiksi Eino Leino keskittyi runouteen ja poleemisempaan ilmaisuun. He olivat kirjavaa väkeä, jotka tästä huolimatta jakoivat hämmästyttävän yhdenmukaiset näkemykset, oli sitten kyseessä suomalaisuus taikka suhde Venäjään. Olisi kuitenkin virheellistä pitää tätä konformismin merkkinä. Nämä arvot ja mielipiteet olivat vaikea valinta aikana, jolloin Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa. Erityisesti tämä asetelma korostui sortovuosina, jolloin sanansa sai valita tietyissä yhteyksissä tarkkaan. Kansallisuusaate oli aikansa radikalismia, se piti itseisarvona ihmisen sitoutumista juuriinsa. Varsinkin kansainvälistä eliittiä ajatellen tämä oli uutta ja jopa uhkaavaa, eivät he tienneet miten päin olla muuttuneessa tilanteessa. Se, että Suomessa eliitti sitoutui asiaan, selittynee osittain vaatimattomalla yleiselintasolla; kuilu tavallisen kansan ja hallitsevan luokan välillä ei ollut liian suuri, eikä näin ollen myöskään ajatus jaetusta identiteetistä vieras. Myös taiteilijat korostivat yhteyden merkitystä tavallisiin ihmisiin, ja esimerkiksi Pekka Halonen suoraan ponnisti näistä olosuhteista. He kiersivät ympäri maata aiheita hakiessaan ja näkivät elämää. Poliittisista ajatuksista keskusteltiin tovereiden kanssa ja niitä ilmaistiin teosten kautta, eikä symbolismi ollut syyttä suotta suosittu suuntaus.

symposiumSuomen autonomian ajan taidepiireistä puhuttaessa ei voida sivuuttaa heidän elämäntapaansa, joka oli poikkeuksellinen. He maistoivat boheemielämää aikansa, mutta enemmän tai vähemmän sitä vierastivat. He eivät juurtuneet Pariisiin, eivätkä edes Helsinkiin. Kuten Sibelius sen ilmaisi, ”Helsingissä kaikki laulu kuoli minussa”. He kaipasivat pois kaupungeista maaseudun rauhaan. Syntyi unelma elämästä erämaa-ateljeissa, minkä toteutti ensimmäisenä Gallen-Kallela. 1890-luvulla useammat taiteilijat seurasivat sitten esimerkkiä, ja Juhani Ahon perässä heitä muutti Tuusulan Rantatielle. Ahon lisäksi asukkaiksi vakiintuivat Pekka Halonen, Jean Sibelius ja Eero Järnefelt, kaikki perheineen. Varsinkin Halonen näki vaivaa unelmansa eteen, missä oli hyödyksi hänen monitaitoisuutensa; maalaamisen lisäksi hän oli pätevä puuseppä, joka myös suunnitteli vaikuttavan ateljeensa itse. Halosen perheessä asetettiin tavoitteeksi omavaraisuus tolstoilaisten ihanteiden mukaisesti ja siinä myös pitkälti onnistuttiin. Taiteilijat viettivät tiivistä elämää pienessä yhteisössään, auttoivat toisiaan arjessa, jakoivat ilonsa ja surunsa. Tässä ei ole syytä unohtaa vaimojen panosta, joka oli korvaamatonta. Aino Sibelius ja Maija Halonen olivat lujia naisia, jotka osaltaan pitivät koteja pystyssä ja joita ilman ei herroiltakaan olisi taiteenteko onnistunut. Sibelius, joka kamppaili alkoholisminsa kanssa, olisi voinut livetä tummempiin vesiin, kuten kävi Eino Leinolle ja J.H. Erkolle; ensin mainittu epäonnistui avioliitoissaan, Erkko pysyi naimattomana, ja molemmat kuolivat ennenaikaisesti. Gallen-Kallela ei koskaan sopeutunut pysyväiseen elämäntapaan, vaikka kaksi ateljeeta ehti itselleen rakennuttaa. Hän asui joitakin vuosia Amerikassa ja jopa Afrikassa seikkailunjanoaan tyydyttääkseen. Mutta avioliitto Mary Slöörin kanssa säilyi läpi elämän, ja ymmärtävä puoliso on varmasti ollut elintärkeä tuki intohimoiselle voimanpesälle, joka Gallen-Kallela oli.

Nuoren Suomen taiteilijat olivat rohkeita ihmisiä, jotka uskalsivat valita puolensa myrskyisinä aikoina. Kontrasti jatkosodan jälkeisiin vasemmistolaisiin ei voisi olla räikeämpi; siinä missä Sibelius, Gallen-Kallela ja Halonen olivat pienen kansan puolella imperiumia vastaan, olivat taistolaiset selkärangattomia pseudokapinallisia imperiumin puolella kansaansa vastaan. Näiden nilviäisten ajattelussa ei ollut mitään, mikä olisi ollut heille itselleen vaarallista tai haastavaa. Vaikka limanuljaskat ovat aina olleet keskuudessamme, teki YYA-aika heidän eetoksestaan sosiaalisesti hyväksyttyä. Tämä mädänneisyys on edelleen periytynyt monikulttuurisuutta ajavalle suvaitsevaistollemme, joka on vastaavanlaista pohjasakkaa. He kikattavat sille, kuinka kansallistunteemme on ylhäältä käsin kerrottu narratiivi. Entä sitten, ainakin he todella kertoivat sen meidän vuoksemme. Niin sanottu monikulttuurisuus ei ole sen vähempää ylhäältä käsin saneltua, mutta sitäkin ylimielisempää. Nuoren Suomen taiteilijoita ajoi rakkaus omaan maahansa ja kansaansa, nyky-Suomen maanpettureita ajaa egoistinen tahto kusta omaan pesäänsä. Näistä kusijoista ei olisi ongelmia, jos heitä olisi vain vähän; Itävallallakin oli vain yksi Thomas Bernhard. Kun pesään kusemisesta tulee maan tapa, se syövyttää moraalin.

sibelius 2Mitä annettavaa Nuoren Suomen taiteilijoilla voisi olla nykyisen Suomen taiteilijoille? Onko niin, että heidän luovuutensa kumpusi vain aikansa kamppailuista, joilla ei ole enää merkitystä. Tietysti näin, taide on aina sidottua aikaansa, ja poliittiset kysymykset vanhenevat nopeasti. Siksi pitääkin löytää se, mikä heidän taiteessaan ja elämissään on ajatonta ja edelleen tärkeää. Ennen kaikkea heidän tahtonsa ammentaa suomalaisuudesta ja sitoutuminen identiteettiin ovat jälleen nousseet keskeisiksi teemoiksi globaalissa kurimuksessa. Heillä oli kylliksi ennakkoluulottomuutta perehtyä ulkomaiseen taiteeseen, mutta heillä ei ollut tarvetta päteä kansainväliselle yleisölle. Suomalaisilta nykytaiteilijoilta toivon samaa asennetta; kuten tulenkantajat sanoivat, on syytä pitää ”ikkunat auki Eurooppaan”. Mutta jos taiteilijan sydän ei kuulu Suomelle, kenelle se kuuluu? Juuristaan irrotettu nykytaide kykenee vain nihilistiseen piehtarointiin ja sosiaalisten ongelmien osoitteluun, aivan kuin kumpikaan olisi itsessään luovaa. Identiteetti taas antaa kokemuksen päämäärästä ja tarkoituksesta, mitä synkimmätkään uhkakuvat eivät voi horjuttaa. Moderni ihminen pelkää, koska nuo häneltä puuttuvat. Eivätkä vain ne, vaan myös esikuvat loistavat poissaolollaan. Vai mitä pitäisi sanoa huumeilla kyllästetystä ja oksennukseensa tukehtuvasta teini-idolista? On toki totta, että taiteilijat ovat maailman sivu olleet epätasapainoista porukkaa. He ovat harvoin suuria ihmisiä, ja Pekka Halosen kaltaiset ovat poikkeuksia. Mutta eikö sitä suuremmalla syyllä heistä olisi esikuviksi? Eivätkö he ole jotain, joiden tasolle emme voi pyrinnöistämme huolimatta päästä? Esikuva, jonka rima on alhaalla, ei ole esikuva. Riman tulee aina olla piirun verran liian korkealla. Jos hylkäämme juuremme ja sankarimme, ei meistä ole enää juuri mihinkään. Menneisyyteen ei pidä jäädä, mutta taustapeilistä on nähtävä muutakin kuin historiamme synnit.

Näihin sanoihin ja tunnelmiin toivotan hyvää Sibeliuksen 150-vuotisjuhlapäivää.


Lauri Stark on historianopiskelija ja blogisti.

Lauri Stark on historianopiskelija ja blogisti.

 

%d bloggers like this: