SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kuihtuivat Englannin nurmet lempeät

britainJARNO ALANDER

 

Brittiläisen tieteiskirjailijan Christopher Priestin (s. 1943) toinen romaani A Fugue for a Darkening Island on katastrofitarina lähitulevaisuuden Englannista, jossa massiivinen afrikkalaisten pakolaislaivojen aalto jakaa brittiläisen yhteiskunnaan ensin kahtia ja sitten romahduttaa sen kokonaan. Englanti vajoaa sisällissotaan, joka edetessään saa väistämättömästi afrikkalaisista heimosodista tuttuja, häkellyttävän barbaarisia piirteitä, sekavine ja jatkuvasti muuttivine rintamalinjoineen, joukkoraiskauksineen ja –murhineen ja siellä täällä lojuvine ruumiskasoineen.

A Fugue for a Darkening Island julkaistiin alunperin vuonna 1972, mutta siitä on hiljattain otettu uusi ja ”uudistettu” painos. On hieman hupaisaa, että uutta painosta markkinoidaan nimenomaan sen ”kaukonäköisyydellä” (viittaus tätä nykyä Lampedusan saaren tai Pohjois-Afrikan espanjalaisterritorioiden kautta Eurooppaan pyrkiviin afrikkalaismassoihin), vaikka se on samalla muokattu nykyisen poliittisen korrektiuden vaatimusten mukaiseen kuosiin. Kirjasta on karsittu rumia sanoja ja epäkorrekteja ajatuksia. Priest myös esipuheessaan vakuuttaa, että kirja on vuosien varrella ymmärretty väärin, ja että nyky-Britanniaan afrikkalaiset ovat integroituneet täydellisesti. Uskokoon ken tahtoo. Tämä artikkeli perustuu kuitenkin alkuperäiseen painokseen.

A Fugue for a Darkening Island kuuluu brittiläisen scifin ns. uuteen aaltoon, jonka piirteinä ovat poliittinen ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus sekä pyrkimys tuoda tieteisfiktio salonkikelpoisen kirjallisuuden piiriin (usein tieteellisen oikeellisuuden kustannuksella). Uuden aallon scifiin kuuluu myös kokeellisuus, joka Priestin romaanissa näkyy epälineaarisena kerrontana: teos poukkoilee menneisyyden eri kohtien ja nykyhetken välillä, tarinan fragmenttien kokoamisen ymmärrettäväksi juoneksi jäädessä lukijan tehtäväksi.

Romaanin päähenkilö ja kertojaminä on lontoolainen liberaali yliopistoluennoitsija Alan Whitman. Whitman on epämiellyttävä ja tekopyhä yksilö, jonka kyvyttömyyden, tosielämästä vieraantumisen ja moraalisen alennustilan koko Englantia kohtaava kriisi armotta paljastaa. Perusvire kautta tarinan on ahdistuksen ja syyllisyyden läpitunkema, ja vaikka Whitman yrittää perustella itselleen omat valintansa moraalisina ja humaaneina, hänen järkeilynsä auttamattomasti vaikuttavat vain tekosyiltä hänen pelkuruudelleen, päättämättömyydelleen ja välinpitämättömyydelleen.

Englannin tuhoutuminen massiivisen afrikkalaistumisen seurauksena on tavallaan vertauskuva Whitmanin perheen tuhoutumiselle. Yhä kaoottisemmaksi käyvä yhteiskunnallinen tilanne peilaa Whitmanin oman elämän puitteiden täydellistä luhistumista. Aivan kirjan lopussa, jossa järjestäytyneen yhteiskunnan rippeetkin ovat murenemassa, myös Whitman itse on menettänyt perheensä, kaiken omaisuutensa, itsekunnioituksensa ja kaikki ylevät, liberaalit periaatteensa.

Whitman on naimisissa ja hänellä on esiteini-ikäinen tytär. Vaimoaan hän on alkanut inhota, tytärtään kohtaan hän tuntee vain laimeaa, hajamielisen epämääräistä kiintymystä. Hän pettää vaimoaan jatkuvasti, ja hänen harrastuksiinsa kuuluu myös viedä nuoria rakastajattariaan Sohon nuhjuisiin pornoelokuvateattereihin. Eräällä tällaisella reissullaan, ylittäessään London Bridgea, Whitman päätyy ensimmäisen ”Afrim” (African immigrant) –aluksen saapumisen todistajaksi.

Kohtaus tuo mieleen zombie-elokuvat: kun Thamesissa päämäärättömästi ajelehtinut alus lopulta alittaa sillan ja karahtaa New Fresh Wharfin laituriin, aluksesta alkaa vyöryä loputtomasti alastomia ja puolikuoliaiksi nälkiintyneitä afrikkalaisia (”naisilla paperinohuet riippurinnat, miehillä luurankomaiset päät, kaikilla tuijottavat ja syyttävät kasvot”). Monet heistä ryntäilevät umpimähkään kaupungin kujille ja katoavat sille tielleen, mutta loput päätyvät Britannian kansallisen terveyshuollon, NHS:n hellään huomaan. Yhteensä aluksesta arvioidaan nousseen maihin neljätuhatta afrikkalaista, ja myöhemmin sieltä löydetään toinen mokoma joko nälkään kuolleita tai hengiltä tallautuneita ruumiita, enimmäkseen naisia ja lapsia. Uudet alukset alkavat saapua Englantiin toinen toisensa jälkeen, ja aluksi afrikkalaiset ovat Englannin sosiaalihuollon varassa. Kuitenkin heidän lukumääränsä kasvaessa he vääjäämättä ryhtyvät rotusotaan Englannin alkuperäisväestöä vastaan.

Afrikkalaispakolaisten aaltojen saapuessa ”uusfasisti” John Tregarth huomaa tilaisuutensa tulleen ja ratsastaa vaaleissa murskavoittoon rasistisella ja ksenofobisella propagandallaan. Tregarthin hahmoa tai hänen puoluetttaan ei romaanissa juurikaan kuvailla, mutta luultavasti se, joka arvelisi hahmon perustuvan Enoch Powelliin, ei olisi kovinkaan väärässä. Tregarth syöksee kuningashuoneen vallasta ja asettaa sen tilalle militaristisen fasistihallinnon. Tämä radikalisoi niin afrikkalaiset kuin heidän ymmärtäjänsäkin ja johtaa lopulta sisällisotaan. Tregarthin ”nationalistijoukkojen” tavoite on afrojen poistaminen Englannista keinolla millä hyvänsä, nationalisteja vastaan taas taistelevat kuningashuoneelle uskolliset rojalistit, joiden tavoite on monarkian palauttaminen ja afrikkalaisten integraatio englantilaiseen yhteiskuntaan. Kolmantena osapuolena ovat tietenkin Neuvostoliiton aseistamat Afrim-joukot, jotka mellastavat kaikkialla kylväen kasvavaa sekasortoa.

Romaanissa rojalistijoukot esitetään (kenties aavistuksen ironisesti) sivistyneinä, yläluokkalaisina herrasmiehinä, jotka kohtelevat niin afrikkalaisia kuin sisällisodan kodeistaan ajamia englantilaisia pakolaisia humaanisti. Tregarthin nationalistit puolestaan ovat karkeita alaluokkaisia raakalaisia, joiden kieliasultaan alkeellinen propaganda vilisee joukkomurhafantasioita ja ohjeita aseiden ja pommien rakentamiseen. Löytäessään erään tällaisen pamfletin päähenkilö kokee sen niin loukkaavana, että hänen on pakko polttaa se. Tämä sen jälkeen, kun hän on edellisenä päivänä löytänyt neljä alastonta, sidottua, raiskattua ja silvottua englantilaisnaisen ruumista ilman, että tapaus herättäisi hänessä juuri minkäänlaista reaktiota.

fugueWhitman (nimeä ei varmaankaan ole valittu aivan umpimähkään) on yliopistoliberaalina vielä tarinan alkupuolella sillä kannalla, että afrikkalaismaahanmuuttajat on integroitava englantilaiseen yhteiskuntaan anteliaalla sosiaaliturvalla. Hän kuitenkin myöntää, että he, jotka ”joko jouduttuaan vahingokseen tekemisiin afrikkalaisten kanssa, tai sitten jo olemassa olevien rotuennakkoluulojen vuoksi” vaativat afrikkalaisten karkotusta, olivat olleet alusta alkaen selvä enemmistö englantilaisten keskuudessa.

Whitmanin taktiikkana tuntuu olevan toivoa, ettei kriisi koskettaisi häntä henkilökohtaisesti, ja uskoa että hallitus hoitaa asian päiväjarjestyksestä ennen pitkää. Kun tämä muuttuu mahdottomaksi, Whitman osoittautuu kyvyttämäksi suunnitelmalliseen toimintaan. Hän päätyy passiiviseen ajelehtimiseen, pyrkien vain pakenemaan pois milloinkin kohdalle sattuvasta kriisistä.

Whitman kieltäytyy aseellisesta päivystyksestä tiesululla, jonka paikalliset kodinturvajoukot ovat pystyttäneet hänen kotikatunsa päähän. Sen sijaan hän pakkaa perheensä autoon ja lähtee umpimähkäiseen pakoon kohti maaseutua. Pakomatkan aikana Whitmanin ja hänen perheensä olosuhteet huononevat hyvin nopeasti. Heidän autonsa tuulilasi ammutaan rikki. He eivät onnistu löytämän yöpaikkaa, vaan joutuvat viettämään öitä sateen kastelemina autossa. Lopulta auto hajoaa kokonaan.

Tässä vaiheessa hänen vaimonsa, joka on kieltäytynyt näkemästä ja hyväksymästä koko kriisin olemassaoloa (hän ei esimerkiksi halua lukea lehtijuttuja tai kuunnella radiouutisia afrikkalaisten aiheuttamasta kaaoksesta) alkaa vetäytyä lähes katatoniseen välinpitämättömyyteen ja avuttomuuteen miehensä kädettömyyden edessä. Hän pyrkii kääntämään pariskunnan tyttären isäänsä vastaan ja syyllistää miestä hänen kyvyttömyydestään huolehtia perheestään: ”Varasta jostain auto. Ammu joku. Tee jotain.” Lopulta vaimo ehdottaa, Whitmanin suureksi helpotukseksi, että he jatkavat kummatkin selviytymistaisteluaan omin voimin.

Jouduttuaan lopulta eroon perheestään Whitmanin romahdus alkaa olla täydellinen. Hän nukkuu taivasalla ja kuljeskelee päämäärattömästi paikasta toiseen, kunnes kohtaa kulkurijoukon, jota johtaa Lateef-niminen mies. Lateefin taktiikkana on kulkea ympäriinsä ilman aseita, koska hän uskoo niin nationalistien, rojalistien kuin Afrim-joukkojen jättävän heidät rauhaan, jos kulkurit eivät muodosta heille uhkaa. Lateefin porukalla ei ole elämässään enää muuta tarkoitusta kuin vaellella maaseudulla varastellen ruokaa ja tarvikkeita, joita voi käyttää maksuvälineenä ”Augustinin paikassa”.

Augustin on merkillinen hahmo, ei englantilainen, muttei afrikkalainenkaan. Yhdessä korppikotkamaisen, mustahiuksisen englantilaisnaisen kanssa hän pyörittää leiriä, jossa he pitävät afrikkalaisnaisia seksiorjina. Whitman kuitenkin saa tilaisuuden varastaa kiväärin Augustinin leiristä. Hetken mielijohteesta, tietämättä oikein itsekään miksi, hän tarttuu siihen. Tästä alkaa Whitmanin muutos pelkästä ajelehtijasta mieheksi, joka edes yrittää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Hän kiinnostuu lopulta vaimonsa ja lastensa kohtalosta ja eroaa Lateefin porukasta. Hän onnistuu ampumaan kiväärillään alas matalalla lentävän Afrim-helikopterin. Sitten hän saa vihiä ilotalosta, joissa Afrim-joukot huvittelevat kaappaamiensa valkoisten naisten kanssa. Hän hankkiutuu kivääristään eroon ja lähtee kaupunkiin etsimään paikkaa. Se on kuitenkin useiden tiesulkujen takana, joten Whitman päätyy harhailemaan läheiselle rannalle, etsien toista reittiä. Täältä hän löytää kasan alastomia, mereen valuneen öljyn mustiksi värjäämiä valkoisten naisten ruumiita. Whitmanin ei auta muu kuin ryhtyä tutkimaan ruumiita tarkemmin, vaikka hän arvaa jo vaimonsa ja tyttärensä olevan niiden joukossa. Romaanin lopuksi Whitman herää rannalta seuraavana aamuna, surmaa nuoren Afrim-sotilaan, varastaa hänen kiväärinsä ja lähtee matkaamaan takaisin sisämaata kohti, oletettavasti liittyäkseen nationalistijoukkoihin.

A Fugue for a Darkening Island on mielenkiintoinen katastrofiromaani/dystopia – joskaan se ei yllä aivan Jean Raspailin Camp of the Saintsin tasolle, johon sitä usein aivan ymmärrettävästi verrataan. Priestin käyttämä epälineaarinen kerronta tuntuu paikoin turhauttavan sekavalta, mutta toisaalta hyppely menneisyyden ja nykyhetken välillä korostaa tehokkaasti yhteiskunnan romahduksen täydellisyyttä. Priest esittää afrikkalaiset pakolaiset hirmuisena luonnonvoimana, joka tuhoaa järjestäytyneen yhteiskunnan kuten massiivinen luonnonkatastrofi ainakin, tehden niin ”kukkahattujen” kuin kovankin linjan (karkotus, keskitysleirit, kansanmurha) kannattajien pyrkimykset tyhjiksi: lopulta mikään ei auta.

Tarinan avoin loppu voidaan tulkita monella tavalla. Vasta menetettyään aivan kaiken Whitman on valmis iskemään takaisin. Tämä voidaan ymmärtää joko toivonkipinänä tai sitten, liberaalista näkökulmasta, vain viimeisenä vaiheena Whitmanin ihmisyyden tuhoutumisessa. Oli miten oli, 147-sivuisen A Fugue for a Darkening Islandin lukaisee yhdeltä istumalta, mutta se antaa ajattelemisen aihetta pidemmäksi aikaa.

Christopher Priest: Fugue for a Darkening Island (Faber and Faber, 1972)

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.

 

 

 

Information

This entry was posted on kesäkuu 30, 2014 by in Kulttuuri and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: