Orjuus ja ”valkoisten etuoikeudet”

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vuoden 2013 palkituimmaksi elokuvaksi osoittautui varsin ennalta-arvattavasti Yhdysvaltain etelävaltioiden orjuutta kuvannut historiallinen draama 12 Years a Slave. Sen niittämiin laakereihin kuuluivat muun muassa Oscarit parhaasta käsikirjoituksesta ja näyttelijäsuorituksesta, sekä Golden Globe parhaasta elokuvasta. Kinematografisesti taidokas elokuva on tyyliltään erittäin vihainen kannanotto, joka ei juuri keskity erittelemään valtasuhteiden hienouksia, vaan kuvaa yksiviivaisesti mustat viattomina uhreina ja valkoiset sadistisina sortajina. Tällaisena elokuva on paljon yksiulotteisempi kuin ohjaaja Steve McQueenin aiemmat työt, ja mustien kuvaaminen jonkinlaisina suurina lapsina muistuttaa oudolla tavalla sitä, millaisina orjanomistajat orjansa näkivät. Mutta sinänsä ei ole mitenkään erikoista, että musta ohjaaja on tehnyt tällaisen elokuvan – kuuluuhan kärsittyjen vääryyksien ja vaikeiden aikojen muisteleminen olennaisesti minkä tahansa ryhmän identiteettiin.

Merkillisempää on se, että 12 Years a Slave on saanut mediassa niin valtavasti suitsutusta ”omaperäisyydestä”, ”riskinotosta” ja ”vaikean aiheen käsittelystä”. Aivan kuin toimittajat ja kriitikot olisivat unohtaneet tv-sarja Juurien sekä elokuvien Amistad, Django Unchaided, Lincoln ja Glory olemassaolon. Sekä sen, että käytännössä kaikissa länsimaissa neekeriorjuudesta kerrotaan seikkaperäisesti jo peruskoulun historiankirjoissa ja suuren yleisön tietämystä syventävät lukemattomat televisiodokumentit ja lehtien tietoiskut. Nykyihmisen on käytännössä mahdoton olla tietämättä, että Amerikan mantereelle kuljetettiin 1600-1800-luvuilla noin 12 miljoonaa afrikkalaista orjaa.

Harvemmin sen sijaan alleviivataan sitä, että juuri länsimaat lakkauttivat orjuuden ensimmäisinä ja omin voimin. Länsi osoitti myös valmiutensa vuodattaa omaa vertaan orjuuden poistamiseksi, kun viimeinen institutionaalisen orjuuden linnake länsimaissa kukistettiin Yhdysvaltain sisällissodassa. Tämäkään asia ei tietysti ole niin yksinkertainen kuin usein annetaan ymmärtää: liberaalien pyhimykseksi korottama Abraham Lincoln ei ollut innokas nostamaan mustia tasavertaiseen asemaan valkoisten kanssa, ja suurin osa demonisoiduista etelävaltiolaisista taisteli pikemminkin osavaltioiden itsemääräämisoikeuden kuin orjuuden puolesta. Pohjoisvaltioiden armeijan komentaja Ulysses S. Grant omisti orjia vielä sisällissodan päättyessä, kun taas konfederaation joukkojen komentaja Robert E. Lee oli vapauttanut omansa jo 1840-luvun lopulla, koska piti orjuutta ”moraalisesti ja poliittisesti vääränä.”

Islaminuskoisten arabien harjoittama orjakauppa puolestaan alkoi 800 vuotta Atlantin orjakauppaa aiemmin ja kesti toistasataa vuotta pidempään. Saudi-Arabiassa ja Jemenin arabitasavallassa orjuus lakkautettiin vuonna 1962, Arabiemiirikunnissa 1963 ja Omanissa 1970. Viimeinen orjuuden virallisesti lakkauttanut valtio oli Mauritania vuonna 1981, mutta käytännössä orjuutta harjoitetaan siellä yhä. Islamilaisissa maissa ei koskaan syntynyt vastaavaa orjuudenvastaista kansalaisliikettä kuin Euroopassa ja Yhdysvalloissa, vaan ne taipuivat orjuuden kieltämiseen länsimaiden painostuksesta.

Arabit kuljettivat Afrikasta vähintään yhtä paljon orjia kuin Atlantin valkoiset orjakauppiaat, mutta luku saattaa olla jopa kaksinkertainen: orjatrafiikin varhaisten vaiheiden lukumäärien arviointi on hankalaa, sillä kirjakielten puuttuminen Saharan eteläpuolisessa Afrikassa esti tarkan tilastoinnin. Arabien orjakauppa erosi Atlantin kaupasta muun muassa siten, että valkoiset hankkivat kauppatavaransa rannikon vakiintuneilta orjamarkkinoilta, kun taas arabit tunkeutuivat syvälle Afrikkaan kaappaamaan ihmisiä. Ja siinä missä valkoiset suosivat isokokoisia miesorjia maatöissä käytettäviksi, kaksi kolmasosaa arabien hankkimista orjista oli naisia, sillä seksiorjuus oli heidän maissaan suosittua ja yleisesti hyväksyttyä. Miespuoliset orjat arabikauppiailla oli tapana kastroida.

Ainuttakaan Hollywood-elokuvaa arabimaihin orjiksi kaapatuista afrikkalaisista ei ole tehty. Puhumattakaan niistä valkoisista eurooppalaisista, joita päätyi orjiksi Pohjois-Afrikan muslimimaihin ja Osmanivaltakuntaan lukematon määrä. Osa heistä oli kristittyjen kanssa käydyissä yhteenotoissa saatuja sotavankeja, osa vallatuilta alueilta vietyjä siviilejä, osa taas hankittiin erityisillä orjanhakuretkillä, jotka keskittyivät pääosin Välimeren maihin mutta ulottuivat pohjoisessa aina Islantiin ja idässä aina Kaukasukselle saakka. Joitakin suomalaisiakin päätyi keskiajalla Novgorodin orjamarkkinoille ja sieltä Osmanivaltakuntaan tai Keski-Aasiaan. 1500-1800-luvuilla muslimimerirosvojen ryöstöretket olivat niin paha vitsaus, että monet Euroopan hallitsijat maksoivat suojelurahaa orjakaappausten estämiseksi. Kaappaukset kuitenkin jatkuivat, kunnes Yhdysvallat, Ranska ja Britannia lopettivat ne sotatoimin 1800-luvun alussa.

Ehkä suurin poliittisesti korrektin populaarikulttuurin tabu liittyy kuitenkin siihen, että Pohjois-Amerikan orjuus ei alkanut mustana vaan valkoisena. Valkoisia orjia, joita alkoi virrata Britannian Amerikan-siirtokuntiin 1600-luvun alusta lähtien, kutsuttiin nimellä ”indentured servant”. Termin voi kääntää ”velkatyöläiseksi”, ”sopimuspalvelijaksi” tai ”velkaorjaksi”. Virallisesti kyse oli vapaaehtoisesta määräaikaisesta työsopimuksesta, jonka solmineet lähtivät siirtokuntiin työskentelemään palvelijoina tai maatyöläisinä, mutta käytännössä järjestelmä oli Englannin hallitsijoiden keino hankkiutua eroon ylijäämä- ja ongelmaväestöstään.

Britannia kamppaili 1500-1600-lukujen vaihteessa useiden muiden Euroopan maiden tavoin ylikansoitusta ja monenlaisia sosiaalisia ongelmia vastaan. Oli nälkää, rikollisuutta ja poliittisia kapinoita. Maan hallitsijat omaksuivat tavan karkottaa rikolliset ja kapinoitsijat merentakaisiin siirtokuntiin pakkotöihin, ja Amerikkaan heitä laivattiin yli 50 000. Paremmin tunnetaan Australian rangaistussiirtolat, mutta niihin englantilaiset alkoivat lähettää rikollisiaan vasta sen jälkeen, kun heidän lähettämisensä Amerikkaan oli käynyt siirtokuntien itsenäistymisen takia mahdottomaksi. Oliver Cromwell lähetti noin satatuhatta rojalistia ja Irlannin nälkäkapinallista Barbadoksen saarelle, missä 80% heistä menehtyi tauteihin, nälkään, brutaaliin kohteluun ja raadantaan ensimmäisen vuoden aikana.

Yhteiskuntarauhan säilyminen vaati kuitenkin myös potentiaalisten häiriköiden poistamista. Köyhiä, kerjäläisiä, kodittomia ja prostituoituja alettiin houkutella lähtemään velkatyöläisiksi lupauksilla helposta rikastumisesta, mutta heitä myös kaapattiin ja kuljetettiin väkisin siirtokuntiin laivojen ruumissa. Ammattimaiset työvoiman hankkijat saattoivat juottaa uhrinsa sammuksiin kapakassa, ja seuraavana aamuna onneton juhlija heräsi kahlehdittuna laivan ruumassa. Tällaisen ”rekrytoinnin” kohteena olivat yleensä nuoret köyhälistön edustajat, mutta joukossa oli myös paljon lapsia – termi ”kidnappaus” juontuu tuonaikaisten kaapparien käyttämästä sanasta ”kid-nabbing”.

Uudella mantereella valkoiset velkaorjat joutuivat oloihin, jotka ovat monille tuttuja Amerikan neekeriorjuuden kuvauksista. Heidät myytiin tilanomistajille markkinoilla ja niin käytännössä kuin juridisestikin he olivat työnantajansa omaisuutta. Heitä saatettiin vaihtaa kotieläimiin tai voittaa itselleen korttipelissä. Heillä ei ollut äänioikeutta eivätkä he voineet mennä naimisiin ilman työnantajan lupaa. Heitä käytettiin raskaimpiin töihin kuten tupakan ja puuvillan poimimiseen, soiden kuivattamiseen ja metsän raivaamiseen. Tottelemattomuudesta rangaistiin usein ruoskimalla, ja työnantajaltaan karanneen velkaorjan kasvot saatettiin merkitä polttomerkillä.

Pahinta valkoisten orjien kannalta oli se, että he olivat halpoja ja heitä oli runsaasti saatavilla. Kun afrikkalaisia orjia alettiin tuoda siirtokuntiin, he maksoivat moninkertaisesti enemmän kuin valkoiset. Yksi 12 Years a Slave -elokuvan epäuskottavuuksista sisältyy kohtaukseen, jossa orjalaivan merimies puukottaa hengiltä orjan, joka on yrittänyt estää häntä raiskaamasta naisorjaa. Mustat orjat olivat aivan liian arvokkaita haaskattavaksi tällä tavoin, eikä tavallisella merimiehellä missään tapauksessa ollut oikeutta tärvellä omistajan kauppatavaraa. Valkoiset velkaorjat puolestaan olivat todellista maatalouden tykinruokaa, josta vain pyrittiin puristamaan kaikki irti mahdollisimman nopeasti. Historioitsijat Don Jordan ja Michael Walsh kertovat kirjassaan White Cargo (2007) 16-vuotiaan valkoisen ns. velkatyöläisen luurangosta, joka löytyi marylandilaisen talon kellarista vuonna 2003. Työläinen oli aikoinaan näännytetty hengiltä raadannalla, ja hänen ruumiinsa oli haudattu merkitsemättömään kuoppaan vaivautumatta järjestämään oikeita hautajaisia.

Mustat orjat saattoivat katsoa valkoisia kohtalotovereitaan alaspäin, sillä elämänsä ankeudesta huolimatta heidät sentään pyrittiin pitämään hengissä, terveinä ja ravittuina. ”Omistajani on kauhea tyranni,” kuului eräs mustien orjien kertoma vitsi, ”hän kohtelee minua kuin tavallista irlantilaista.” Amerikan valkoisen orjatyövoiman ja sen jälkeläisten kohtaloa käsittelevässä esseistisessä kirjassaan The Redneck Manifesto (1997) yhdysvaltalainen kirjailija Jim Goad kirjoittaa sattuvasti:

Mitäköhän valkoinen orja olisi kaksi- tai kolmesataa vuotta sitten, jouduttuaan ruoskituksi, kahlituksi, piestyksi, raiskatuksi, nähtyään nälkää, saatuaan tartuntatauteja tai tultuaan isännästään raskaaksi, miettinyt nykyään muodikkaasta ”valkoihoisten etuoikeuden” teoriasta? Hän olisi luultavasti halunnut tappaa jokaisen newyorkilaisen toimittajan.

Asteittainen siirtyminen valkoisesta orjataloudesta mustaan orjatalouteen ei suinkaan johtunut siitä, että orjanomistajat olisivat pitäneet valkoisia orjiaan suuremmassa arvossa. Niin arabien, aasialaisten kuin valkoistenkin orjataloudessa oli pohjimmiltaan kyse rahasta eikä rodusta. Kun painopiste alkoi 1690-luvulla muuttua, Afrikasta tuodun orjan hinta ja ylläpitokustannukset olivat edelleen kaksin- tai kolminkertaiset eurooppalaiseen ”velkatyöläiseen” verrattuna, mutta valkoisten orjien saanti alkoi käydä hankalammaksi. Tietoja siirtotyövoiman todellisista elinoloista oli alkanut tihkua vanhalle mantereelle, eivätkä ihmiset enää niin helposti uskoneet lupauksiin mukavasta työstä ja helposta elämästä Amerikassa. Uusia ”vapaaehtoisia” houkutellakseen siirtokuntien oli pakko säätää uusia lakeja työvoiman kohtelusta, mikä johti kustannusten selvään nousuun. Samaan aikaan uusia markkinoita avautui Afrikan rannikolla, ja niinpä amerikkalainen orjuus vaihtoi hiljalleen väriä.

Väriin liittyi myös eräs valkoisen orjakaupan epäkäytännöllisyyksistä. Ajan viranomaiset valittivat jatkuvasti, että karannutta valkoista orjaa oli usein vaikea erottaa vapaasta kansalaisesta. Karannut musta orja ei puolestaan voinut piileskellä vapaan väestön seassa, vaan hänet saattoi tunnistaa välittömästi. Enää ei tarvittu polttomerkkejä kasvoihin ja aikaavieviltä poliisitutkinnoilta vältyttiin. Vapautuneista valkoisista velkaorjista tuli edelleen orjuuteen perustuvassa taloudessa köyhien pienviljelijöiden ja kiertävien sekatyöläisten alaluokka – paljolti sama kohtalo odotti vapautettuja mustia, kun orjuus Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen 1865 lopullisesti lakkautettiin.

Hollywood-elokuvaa valkoisen ”indentured servantin” koettelemuksista lienee turha odottaakaan. Se nimittäin veisi liberaaleilta välineet niin valkoisen syyllisyyden lietsomiseen kuin mustien sosiaalisten epäonnistumisten helppoon selittämiseen. On vaivattomampaa ja tuottoisampaa pönkittää myyttiä pahoista valkoisista rasisteista ja orjuuden perinnöstä, sekä kiitellä 12 Years a Slaven kaltaisia elokuvia ”rohkeudesta”. Mutta kun meitä suomalaisia seuraavan kerran muistutetaan orjalaivojen tervasta, kysykäämme keitä olivatkaan noiden laivojen matkustajat.

–

Kirjallisuutta:

Robert C. Davis: Christian Slaves, Muslim Masters. White Slavery in the Mediterranean, the Barbary Coast and Italy, 1500-1800 (Palgrave Macmillan, 2003)

Jim Goad: The Redneck Manifesto. How Hillbillies, Hicks, and White Trash Became America’s Scapegoats (Simon & Schuster, 1997)

Don Jordan & Michael Walsh: White Cargo. The Forgotten History of Britain’s White Slaves in America (New York University Press, 2007)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.