Ranskan algerialaiset – tikittävä aikapommi

GUILLAUME FAYE   (suomentanut Mika Keränen)

–

Algerian maajoukkueen voitto Venäjästä meneillään olevissa jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa laukaisi mellakointia ranskanalgerialaisten fanien keskuudessa. Näillä rähinöillä on geopoliittisia ja suurstrategisia seurauksia, vaikka harvempi on niistä tietoinen. Sissisotaan johtava kehitys on alkanut. Selitän hieman.

Läpi kesäkuun 27. ja 28. päivän välisen yön [Algerian pääkaupungissa] Algerissa juhlittiin maan joukkueen voittoa venäläisistä tanssien ja laulaen. Ainoatakaan väkivaltaista välikohtausta ei raportoitu, ja niin olikin parempi, sillä jokainen rettelöitsijä olisi joutunut välittömästi maan armeijan erikoisjoukkojen hellään huomaan. Aivan toinen oli tilanne tuona yönä ranskalaisissa kaupungeissa, missä nuoret ranskanalgerialaiset (joista osa oli Ranskan kansalaisia, osa ei) ”juhlivat” parhaansa mukaan tuhoamalla kaiken tielleen osuvan ja tekivät sen käytännössä täysin rangaistuksetta.

Tähän johtava kehitys on ollut käynnissä jo pitkään ja vuosi vuodelta kärjistyen: jokainen Algerian joukkueen pelaama ottelu riippumatta lopputuloksesta on aiheuttanut lähiöissämme kapinankaltaista mellakointia autonpolttajaisineen, vandalismeineen, kauppojen ryöstämisineen, poliisien ja palomiesten kivittämisineen, asuintalojen tuhopolttoyritykseen jne. Ongelma koskettaa Pariisin metropolialuetta ja kymmenkuntaa muuta taajamaa. Tilanne tulee jatkumaan samanlaisena niin kauan kuin maailmanmestaruuskisat kestävät. Jo vuoden 2010 kisojen aikaan algerialaiset saivat aikaan varsin pahaa jälkeä, näin erityisesti Roubaix’ssa. Vuonna 2009 Egypti-Algeria -ottelun seurauksena Marseillen vanhassa satamassa poltettiin ja upotettiin huviveneitä. Mutta pahempaa on edessä.

Poliisivoimat ovat tehneet hyvin vähän pidätyksiä (koko Ranskassa ainoastaan 74 kiinniotettua). Tällä lepsuilulla halutaan säästää pohjoisafrikkalaisten yhteisöjen tunteita välttämällä niiden ”leimaamista” kokonaisuudessaan. Vaikka sisäministeri Manuel Valls on luonnehtinut näitä tapahtumia ”sietämättömiksi”, hän yhtäkaikki on myös vähätellyt niitä väittämällä mellakoista vastuullisten edustavan ”pientä vähemmistöä”. Paha vain että tämä vähemmistö saa äänekästä tukea tuhansilta sympatisoijilta ja islamilaisilta uskonveljiltä. Marine Le Pen uskalsi lausua julki tuohtumuksensa näistä mellakoista ja arvostella algerialaisten suosimista myöntämällä näille kaksoiskansalaisuus, mutta Le Pen saikin heti niskaansa poliittisen eliitin ja media-oligarkian vihan. Liikkeellä oli myös SOS Racisme, tuo raskaasti subventoitu hyväveliverkosto jonka ”kavereihin” kukaan ei uskalla ”koskea” mutta joka itse työntää nenänsä häikäilemättä minne tahtoo. [Viimeisen virkkeen ydin on sanaleikki, joka viittaa SOS Racisme –kansalaisjärjestön ”rasismin vastaiseen” sloganiin touche pas à mon pote eli ”älä koske kaveriini”. suom. huom.]

Figaron verkkoversion haastattelussaan Ivan Rioufol totesi, että ”algerialainen patriotismi Ranskan maaperällä osoittaa kotoutumispolitiikkamme epäonnistuneen” (le patriotisme algérien en France révèle l’échec de l’assimilation). Tämä on todellakin vähintä, mitä voimme sanoa! Itse asiassa on kyse pahemmasta kuin pelkästä kotouttamisen epäonnistumisesta: ei siis ole kyse vain siitä, että ranskanalgerialaiset eivät tunne itseään ranskalaisiksi, vaan suoranaisesta julkilausutusta vihasta Ranskaa kohtaan ja halusta käydä sitä vastaan alhaalta päin jonkinlaista matalan intensiteetin sotaa.

Väite on todistettavissa. Emme näe ainoastaan sellaisia väkivaltaisia mielenosoituksia, jotka olisivat suoraa seurausta jostakin yhteiskunnan sortotoimeksi tulkitusta välikohtauksesta, kuten poliisin kiinni ottamien maahanmuuttajataustaisten katupoikien kovakouraisesta kohtelusta; ei, on helppo nähdä, että mikä tahansa tilaisuus kelpaa tekosyyksi mellakkaan, yhtä hyvin kansallispäivä kuin uudenvuodenyö. Ja tietenkin jokainen jalkapallo-ottelu, jonka toisena osapuolena on Algerian joukkue. Ei ole kyse mistään sen vähemmästä kuin kaikessa hiljaisuudessa vahvistuvasta vaikka vielä alkutekijöissään olevasta guerillamentaliteetista. Tämän kehityssuunnan merkitys ei vielä ole valjennut poliitikoillemme eikä loistaville intellektuelleillemme, mutta asiaan perehtyneet ovat siitä hyvin selvillä.

Kaiken kaikkiaan on olemassa kaksi tapaa, jolla maahanmuuttajien ”integraatiossa” voidaan epäonnistua. Meillä on ensinnäkin niitä maahanmuuttajia, joita ei Ranskassa kiinnosta mikään muu kuin hyvinvointivaltiosta ja sen etuuksista hyötyminen. Ja sitten on näitä algerialaisia, jotka toimivat muun arabi- ja muslimimaailman keihäänkärkenä herätellen taistelunhalua, järjestäen rähinöitä ja pyrkien saamaan aikaan sotatilan. Pidettäköön mielessä, että islam radikalisoituu päivä päivältä ja lietsoo uskovissaan syvältä kumpuavaa vihaa sekä kostonhalua niin Ranskaa kuin Eurooppaakin kohtaan. Islam muodostaa sisäisen vihollisen ja valmistautuu alhaalta päin tapahtuvaan valloitukseen.

Tähän laajempaan taustaan pitäisi myös nämä maailmanmestaruuskisojen tiimoilta syntyneet mellakat suhteuttaa. Mellakoiden ymmärtämisessä sosiologiasta ole mitään hyötyä, sen sijaan etno- ja geopoliittisesta kehyksestä on jo enemmän apua. Jo vuonna 2001 olisi pitänyt hälytyskellojen alkaa soida. Tuolloin pelattu Ranska-Algeria –ottelu jouduttiin keskeyttämään 76. peliminuutin kohdalla, kun nurmelle ryntäsi rähisevä algerialaisten fanien joukko, joka oli myös viheltänyt Marseljeesin aikana. Kaikki kelpaa: hunnutettujen naisten mielenosoituksellinen esiintyminen julkisissa tiloissa palvelee samaa provokaation ja pelottelun päämäärää. Kaikki varoitusvalot vilkkuvat, mutta koneen pilotit eivät näytä huomaavaan mitään.

Vuoden 2005 mellakat olivat esimakua siitä, mikä meillä on edessämme. Alkanut kehityskulku on sitäkin vaarallisempi, kun kontrolloimaton maahanmuutto jatkuu aina vain ja kun demografinen kuilu syntyvyyslukujen osalta kasvaa muukalaisten hyväksi. Kvantitatiivinen ongelma alkaa paljastua, kun mellakoivien massojen voima ja väkiluku kasvavat. Ei ole alkuunkaan enää kyse pelkästä poliisiongelmasta, vaan todistamme sisältä tulevan valloituksen ensiaskelia. Kansannousun ja jopa terrorismin elementit ovat nähtävissä siinä radikalisoituvassa islamilaisessa identiteetissä, joka leviää nuorison keskuudessa. Tässä on kyse luonteeltaan enemmän etno-poliittisesta kuin varsinaisesti uskonnollisesta liikehdinnästä. Istumme ruutitynnyrin päällä.

Ei ole epäilystäkään siitä, että eri arabimaissa Algeriasta Qatariin tarkkaillaan Ranskan lähiöiden tilannetta äärimmäisen kiinnostuneena ja mielet täynnä taka-ajatuksia. Algerialaiset nauttivat Ranskassa lukuisista etuoikeuksista. Niihin on luettava varsinkin mahdollisuus kaksoiskansalaisuuteen, minkä seurauksena useammalla kuin 800 000 kansalaisella on mahdollisuus äänestää molemmissa maissa. Ja itse Algerian valtio on itsenäisyydestään lähtien nauttinut suhteissaan Ranskaan monien sopimusten mahdollistamasta erityiskohtelusta, mm. ”kansallisesta suosituimmuusasemasta”, mikä on seurausta masokististen ranskalaisten huonosta omastatunnosta.

On uskomaton paradoksi, että nämä keskuudessamme elävät, ranskalaisvihaa puhkuvat algerialaiset ”nationalistit” eivät hetkeäkään edes harkitse sitä mahdollisuutta, että muuttaisivat asumaan tuohon rakkaaseen isänmaahansa, josta kieltämättä onkin itsenäistymisensä jälkeen ja omien tyranniensa johtamana tullut luotaantyöntävän ikävä paikka ihmisen asua. Toisaalta meille tolkutetaan lakkaamatta, että enemmistö Ranskassa asuvista muslimi-arabeista ei hyväksy kaikkea tätä väkivaltaa sen enempää kuin radikaalia islamismiakaan. Se pitääkin paikkansa vanhempien sukupolvien ja hyvin maahanmuuttajaväestön pienen lukeneiston kohdalla. Mutta nuorempien ikäluokkien massoihin sovellettuna tämä analyysi ei ole relevantti. Lähiöiden nuoriso muodostaa aktivistien johtaman operatiivisen jalkaväen.

Lopuksi on syytä nostaa esiin seikka, joka saattaa järkyttää monia. Entäpä jos kotouttamisen epäonnistuminen onkin positiivinen asia? Itse asiassa nämä Ranskaa ja eurooppalaista sivilisaatiota kohtaan vihaa julistavat mielenilmaukset ja provokaatiot selkeyttävät nykyään vallitsevan asiaintilan. Ne osoittavat toiveet integraatiosta ja assimilaatiosta kosmopolitaanisiksi utopioiksi. Ne auttavat selvittämään rintamalinjoja, toisin sanoen erottamaan ystävät vihollisista ja omat vieraista. Ne tekevät selvää jälkeä herrojen Dalil Boubakeur ja Tariq Ramadan kaikista yrityksistä kaunistella tilannetta ja sitä kautta saada valppautemme herpaantumaan. Loppujen lopuksi nämä algerialaiset mellakoitsijat siis tekevät kaikessa typeryydessään meille palveluksen.

Sota alkaa aina merkityksettömiltä vaikuttavista kärhämistä ja eskaloituu toden teolla vasta myöhemmin. Näennäisen vähäiset ja helposti hallittavat yhteenotot, kuten nyt nämä jalkapallo-otteluihin liittyvät matalan intensiteetin lähiömellakat, ovat vain tulevien massiivisten yhteenottojen alkusoittoa. Niiden pitäisi herättää meidät ymmärtämään, että seuraavan maailmanlaajuisen konfliktin päätaistelunäyttämönä tulevat toimimaan Ranska ja Länsi-Eurooppa.

–

–

Guillaume Faye on Ranskan Nouvelle droite –liikkeeseen lukeutuva kirjoittaja. Alkukielinen artikkeli löytyy täältä.