Voittamaton Amerikka?

TENHO KIISKINEN

–

Dosentti Markku Ruotsilan kaksi tiiliskiveä Yhdysvaltojen lähihistoriasta ovat valaisevaa luettavaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion kasvatille, joka on imarrellut itseään kuvittelemalla, että amerikkalaiset ovat sellaisia kuin ovat pelkkää tyhmyyttään ja yhtä tunnettua hyväsydämisyyttään. Tulkintani mukaan viihteellä ja uutispuurolla on osansa, mutta asenteemme selittyy sitä enemmän liian yksinkertaisella käsityksellä amerikkalaisesta unelmasta. Se ei suinkaan tarkoita vain uskoa jokaisen mahdollisuuteen nousta ryysyistä rikkauksiin, vaan taustalla on paljon laajempi historiallinen sisältö. Usko kovaan työhön saattaa keskiluokkien kutistuessa tuntua naurettavalta, mutta unelma tarkoittaa myös uskoa yhteisöjen ja yksilöiden oikeuteen hallita itseään valtiovallan häiritsemättä ja vaalia omaa elämäntapaansa jopa siinä määrin, ettei valtion tulisi monopolisoida edes väkivaltaa.

Amerikkalainen unelma ja vapaus on ennen kaikkea vapautta yrittää ja elää ilman Jumalaa alempaa auktoriteettia. Lännenelokuvien vahva hiljainen mies ei ampunut karjaherroja ja näiden ostamia sheriffejä tyhjiössä, vaan resonoi yleisössä, joka tahtoi nähdä esivallan alistuvan oikeamielisen kansalaisen edessä – ja tässä on myös aseenkantolupia koskevan kiistan alkuperä. Moderni amerikkalainen kansanmies ja -nainen ei ole unohtanut juuriaan. Pohjoismaalainen sosiaalidemokraatti ei tietenkään voi ymmärtää tätä kokemusperäisesti, sillä suhtautumisemme valtioon ja sen rooliin ensimmäisenä ja viimeisenä turvaverkkona on täysin erilainen. Inhoamme toisiamme niin paljon, ettemme halua jättää mitään sukulaisten ja ystävien varaan, joten maksamme ilomielin veroja ja turvaamme joka iikan yksinäisen kuoleman. Voimme kuitenkin ajatuksen tasolla ymmärtää sen, ettei amerikkalainen hillbilly ole sen tyhmempi kuin omamme, ja amerikkalaisten aito hyväsydämisyys palautuu heidän valtiovastaisuuteensa. Se on perua vakaumuksesta, jonka mukaan yhteisön on turvattava itseensä ja osoitettava lähimmäisenrakkautta vapaaehtoisesti kansalaisyhteiskunnan puitteissa. Toisin kuin suomalainen tai ruotsalainen demari, jenkki ei osta taivaspaikkaa, vaan auttaa köyhää mukisematta, koska niin on kunniallisilla ihmisillä tapana.

Jos amerikkalaista unelmaa koskeva erehdyksemme perustuu Yhdysvaltojen historian heikkoon tuntemukseen, samaa lajia edustaa myös aikanaan suosittu näkemys kansojen sulatusuunista. Tosiasiassa Yhdysvallat ei ole koskaan ollut ”monikulttuurinen” tai erityisen suvaitsevainen, vaan sulatusuuni tarkoitti vieraiden ehdotonta mukautumista ”valkoiseen” protestanttis-anglosaksiseen kulttuurin. Tämä oli pitkään kaikille selvää niin oikealla kuin vasemmalla, kunnes kaikki muuttui:

Puheet vapaasta maahanmuutosta, varsinkin kulttuurisesti Yhdysvaltain kantaväestöstä, poikkeavien maahanmuutosta alkoi vallata alaa vasta siinä samassa 1960-luvun suuressa kulttuurimurroksessa, johon kaikki muukin nyky-Yhdysvaltain kulttuurisotien kiista-aineisto juontuu. Tämä vaihtoehtoinen näky ”oikeasta” Amerikasta haastoi läpi Yhdysvaltain historian noudatetut maahanmuuttokäytännöt ja näiden taustalla olleet vakiintuneet käsitykset tämän maan ominaisluonteesta. Lainsäädännöllisellä tasolla vaihtoehto voitti vuonna 1965, mutta kärsi sitten toistuvista takaiskuista, ja yleisen mielipiteen tasolla se ei koskaan saavuttanut valta-asemaa.

Polarisaatio tai kulttuurisota on Ruotsilan molempien kirjojen johtava teema ja siitä riittää sanottavaa, sillä yhä maailman voimakkaimpana valtiona Yhdysvallat siirtää samat kysymykset rapakon taakse. Kuten jo amerikkalaisesta unelmasta käy ilmi, maaseudun hillbilly ja tätä vastustava kaupungin edistysmielinen edustavat monipuolisempaa ajattelua kuin persu ja punavihreä nainen, sillä Yhdysvalloissa konservatiivien ja liberaalien välinen kulttuurisota on viety kaikille tasoille. Länsi-Euroopassa polarisaatio koskee lopulta vain Afrikan ja Lähi-idän miespuolisen väestön oikeutta muuttaa mantereelle, mutta Amerikassa riidellään myös taloudesta, koulutuksesta ja koko demokratian olemuksesta – aivan kuten laajemman käsityksen itsenäisyydestä omaksuneessa valtiossa pitääkin. Tästä näkökulmasta meillä ei olisi varaa haukkua ketään tyhmäksi. Paremman väen psykologia on kuitenkin sama:

Sir Roger Scruton on puhunut tästä ilmiöstä oikofobiana, oman kieltämisenä, `oman perinteen ja kodin kieltämisenä` .Hänen mukaansa tässä on kyseessä länsimaisiin kulttuuri- ja akateemisiin eliitteihin viimeistään 1900-luvun alkupuolella pesiytynyt taipumus asettautua aina `meitä vastaan` ja `heidän puolelleen`, toisin sanoen `opittu iva` kaikkea sitä kohtaan, mikä historiallisesti on ollut tyypillistä länsimaisten juutalaiskristilliseen etiikkaan pohjaavien kansakuntien kulttuurille, tavoille, arvoille ja instituutioille – ja kaiken näille vieraiden, `eksoottisten` elämäntapojen juhlistaminen, `hyvän` monikulttuurisuuden puolesta puhuminen ja `pahan` länsimaisen kulttuurin haastaminen. Kulttuurisesti toisenlaisten maahantulon edistäminen kuuluu luovuttamattomasti kokonaisuuteen. Kokonaisuus on sisäisesti monin tavoin ristiriitainen ja epävakaa, onhan siinä esimerkiksi julistettu rasismiksi ja islamofobiaksi kaikki islamilaista uskoa ja kulttuuria arvosteleva… mutta samalla nostettu yhteiskuntaihanteeksi sellainen täysin maallinen moniarvoisuus ja arvorelativismi, jota juurikaan muslimit eivät voi hyväksyä. Silti muslimimaahanmuuttajat ovat `hyviä `ja länsimaiset kristityt `pahoja´.

Amerikkalaisen kulttuurisodan kaikenkattava voima selittyy kahdella meille melko vieraalla tekijällä: jo esiin tuodulla paikallishallintoa korostavalla valtiokäsityksellä ja kristinuskolla. Ideologisen taistelun alkaessa toden teolla 1960-luvun niin sanotussa kulttuurivallankumouksessa tai -murroksessa liittovaltio paisui ja julkinen sektori alkoi massaviestinnän organisaatioiden tuella huolehtia yhä enemmän kansalaisista ja näiden tarpeista. Siemenet kylvi Yhdysvallat toiseen maailmansotaan vienyt Franklin D. Roosevelt kuuluisalla New Deal -ohjelmallaan, ja työtä jatkoi 1960-luvulla demokraattien hellimä ohjelma Great Society, jonka päämäärä oli amerikkalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen. Samalla amerikkalaiset tunsivat yhteiskuntansa yleisen moraalin romahtavan, ja huomattavan moni vastusti kiihkeästi valtiovallan kasvattamista itsenäisten osavaltioiden kustannuksella, sillä kehitystä pidettiin perustuslain vastaisena. Tähän joukkoon kuului yhtä lailla maaseudun vanhoillista köyhälistöä kuin kaupunkien porvaristoa, ja se pelkäsi ennen kaikkea elämäntapansa puolesta. Kuten myös Ruotsilan sivuilla vilahtava oikeistolainen teoreetikko Samuel T. Francis asian ilmaisi, oli syntynyt amerikkalainen managerivaltio. Aineellisesti hyvinvoiva mutta ilmapiiriltä tukahduttava ja tasapäistävä valtiokoneisto, jota johti kasvoton ja ahne eliitti, ja jonka johtajat eivät pyrkineetkään muuhun kuin paikallishallinnon nujertamiseen. Ruotsila antaa hurjaa tilastotietoa maan kurjistumisesta demokraattien käsissä:

(-) Avioerot kaksinkertaistuivat 1960-luvulta 1980-luvulle, aviottomien lasten syntymät lisääntyivät 400 prosenttia, yksinhuoltajien määrä kasvoin noin 300 prosenttia, teini-ikäisten lasten itsemurhat yleistyivät 200 prosenttia ja kaikki itsemurhat 400 prosenttia. Sukupuolitauteihin sairastumiset lisääntyivät 200 prosenttia, raiskauksien määrä lisääntyi miltei 300 prosenttia, kaikenlainen väkivaltarikollisuus yli 500 prosenttia ja marihuanan käyttökin 40 prosenttia. Pelkästään 1960-luvun puolella puhkesi yli viisisataa mellakkaa eri puolilla maata, ja ainakin 250 ihmistä sai niissä surmansa ja 50 000 pidätettiin; pelkästään 1970-luvun ensimmäisenä vuonna eri äärivasemmistolaiset terroristijärjestöt tekivät sitten vielä yli 3000 pommi-iskua eri puolilla maata. Vuonna 1969 joku murhattiin jossain päin Yhdysvaltoja noin puolen tunnin välein, joku raiskattiin joka viidestoista minuutti ja joku tuli pahoinpidellyksi joka toinen minuutti…

Samaa on saatu siitä lähtien, ja taistelu on viime vuosina räjähtänyt, sillä erilaiset kriisit ovat kärjistäneet näkemyseroja, ja vastapuolen epäinhimillistäminen on mennyt niin pitkälle, että joidenkin mielestä Yhdysvallat on nyt 2020-luvulla sisällissodan partaalla. Ongelmat vaikuttavat katastrofaalisilta, mutta Ruotsila pitää silti kansakunnan kahtiajakautumisen perussyytä ideologisena. Kyse on tulevaisuudesta ja siitä, mihin suuntaan halutaan mennä. Onhan toki totta, ettei uhkana ole nälänhätä, ja myös Ruotsila uskoo elintasoargumenttiin: vatsa täynnä on aikaa riidellä arvoista. En tiedä, kumpi on järkevämpää, riitely rahasta vai arvoista, mutta amerikkalainen todellisuus on joka tapauksessa tänä päivänä se, että ihmiset pystyvät eristämään itsensä erimielisistä, koska heillä on omat sosiaaliset nurkkansa; asuinpaikkansa, harrastuksensa, oppilaitoksensa, viestimensä ja jopa kauppansa (!). En täysin usko Ruotsilan näkemykseen, koska se ohittaa muun muassa automaatioon (työpaikkojen menettäminen koneille) ja nuorten miesten ja naisten lukumääräsuhteeseen liittyvät demografiset tekijät polarisaation osasyinä, mutta oletetaan, että hän on niistä tietoisena päättänyt keskittyä vain tähän ihmiseläintä melko ylevänä pitävään käsitykseen.

Kristinusko näyttelee kulttuurisodassa sikäli erikoista roolia, ettemme voi eurooppalaisina ymmärtää tätäkään ilmiötä kokemuksesta. Pelkäämme yhä helvettiä, vaikka emme uskokaan Jumalaan, joten kohtaamme kovin laihoin eväin silmissämme tasavertaisen amerikkalaisen, jonka usko on aitoa. Emme yksinkertaisesti tiedä, miten suhtautua häneen. Näin ollen tuottaa lähes orgastista riemua lukea niistä ihmeellisyyksistä, joita uskovaiset ovat Amerikassa keksineet. Yhdysvallat luvattuna maana vielä menettelee, mutta kun katse kääntyy kansakunnan tehtävään kaikkien kansojen pelastajana, ollaan jo syvässä päädyssä, puhumattakaan siitä miten muut paitsi valkoiset rodut on luotu Eevan aviorikoksesta Saatanan kanssa. Jotakin tällaista Freud kai tarkoitti puhuessaan lumouksesta, jonka vallassa hän luki Noitavasaraa, inkvisiittorien pahamaineista käsikirjaa. Ruotsilan ensimmäisen kirjan suurin ansio on mielestäni siinä, että hän kartoittaa tämän ajatusmaailman perusteellisesti ja osoittaa sen yhteydet politiikkaan, jota ei Yhdysvalloissa voi erottaa uskonnosta. Niin sanotut hihhuliteoriat eivät ole koskaan olleet valtavirtaa kristittyjen keskuudessa, mutta ne ovat vaikuttaneet laajasti eri kirkkokuntiin ja koko yhteiskuntaan ja selittävät osaltaan myös sen, miksi meille niin käsittämätön kiihko aborttikysymyksessä tai Israelin saamassa tuessa on Amerikassa arkipäivää. Kuten Ruotsila useassa yhteydessä toteaa, Yhdysvallat on yli puoluerajojen erittäin konservatiivinen ja uskonnollinen maa.

Donald Trumpin nousu politiikan huipulle ei ollut helppo, mutta pahan pojan maine haittasi yllättävän vähän, sillä hän oli aina eliittien vieroksuma rahvaanomaisuutensa ja oudon persoonansa vuoksi. Vaikka Trumpin henkilölle omistetaan paljon sivuja ja hän on teosten itseoikeutettu päähenkilö, tunnen ymmärtäväni herraa sitä vähemmän, mitä enemmän hänestä luen. Suulas liikemiessuvun vesa olisi helppo kuitata hahmoksi, jollaista ei voisi syntyä Amerikan ulkopuolella ja arvio pitäisi paikkansa, mutta ei tekisi oikeutta tämän värikkyydelle. Onko Trump egomaanikko, kuten sanotaan? Varmasti, mutta hän on myös raitis työnarkomaani, joka tuijottaa öisin kristillisiä ohjelmia ja omaksuu näkemänsä niin hyvin, että voisi ryhtyä maallikkosaarnaajaksi. Julkisuuden playboy on kameroiden takana kohtelias ja jopa ujo, keräilee raamattuja, eikä ikinä harrasta liikuntaa, koska uskoo Luojan antaneen jokaiselle ihmiselle mittansa verran voimaa, jota ei saa tuhlata. Outolinnun saattoivat Valkoiseen taloon lopulta sydänmaiden kristittyjen konservatiivien äänet, jotka hyväksyivät pahan pojan, koska Herra käyttää epätäydellisiä astioita tahtonsa toteuttamiseen. Erilaisia ääripäitä hipovia kuvailuja voisi jatkaa, mutta pidän tärkeänä huomiona, ettei tyhmyysargumentti näytä pätevän myöskään Trumpin kohdalla. Niukka sanavarasto on harkittu, ja Trumpin poliittinen tietämys on paljon luultua suurempi kuten hänen menneisyytensä osoittaa:

Kaikessa olennaisessa Trump oli kuitenkin nyt yksi paleoista. Käytännössä katsoen hänestä oli tullut paleokonservatiivi. Oli kysymys sitten periaatteellisesta suunnantarkistuksesta tai opportunismista, hän oli ottanut oman paikkansa niissä suurissa konservatiivisen liikkeen sisäisissä debateissa, jotka neokonservatismin nousu ja sen kanssa ajallisesti yhteen käyneet taloudellisen globalisaation prosessit olivat tuottaneet ja joissa ratkottiin sekä tuon liikkeen että uusoikeiston ja republikaanisen puolueen tulevaa suuntaa. Trump oli aina ylpeillyt kyvyllään aistia, mitä tavalliset amerikkalaiset milloinkin ajattelivat, mitä he pelkäsivät ja mistä he unelmoivat, ja nyt 2000-luvun alussa hän oli selvästikin päätellyt, että entistä isolationistisempi ja protektionistisempi, selvästi maahanmuuttokriittinen ja populistisesti eliitinvastainen agenda oli se, mitä nämä ihmiset nyt halusivat. Ilman tätä päätelmää hänen voittokulkunsa sisäisesti yhä jakaantuneemman republikaanisen puolueen riveissä kohti vuoden 2016 vaalivoittoa tuskin olisi ollut mahdollinen.

Olen ymmärtänyt, että Markku Ruotsila on joutunut verkkokiusan ja nyt myös valtamedian syrjinnän kohteeksi, koska hän ihailee Trumpia ja oikeistokonservatismia niin avoimesti. Vasemmistoa ei varmaankaan miellytä se vaihtoehto, jonka Ruotsila esittää varovasti polarisaation ratkaisuksi. Jos ihmiset saisivat vapaasti muuttaa haluamilleen alueille poliittisin perustein, se osoittaisi missä elämä on onnellisinta. Ratkaisu pelottaa, koska me kaikki tiedämme, kenen rahat loppuvat ensin. Yleisesti on myönnettävä, että ensimmäinen teos Sydänmaiden kapina onnistuu seuraajaansa paremmin siinä, ettei kirjoittaja päästä tunteita valloilleen, vaan keskittyy asiaan. Mitä tulee jälkimmäisen teoksen Trumpin Amerikka ylitsevuotavaan kehuun Trumpin saavutuksista etenkin taloudessa ja oikeuslaitoksen uudistamisessa (tai paremminkin sen palauttamisessa niin sanottuun originalismiin eli perustuslain kirjaimelliseen tulkintaan), voi vain sanoa, että jos Ruotsilan tiedot pitävät paikkansa edes puoliksi, Trump ei ole ainoastaan ollut yksi Yhdysvaltojen parhaimmista presidenteistä, vaan myös kaikkien aikojen suurimman lokakampanjan uhri. Tämän tiedon jos minkä pitäisi pysäyttää meidät. Siinä määrin hämmentävä teos on, että sitä pitäisi propagandana, jos Ruotsilalla ei olisi niin valtavaa todistusaineistoa ja tutkimustietoa. Hän kuitenkin alentaa ehkäpä mullistavan teoksensa arvoa sillä, ettei malta olla jatkuvasti toistamatta omia moralisoivia käsityksiään etenkin abortista. Esseisti saa tehdä mitä huvittaa, mutta tutkijalla on rajansa, joita ei pitäisi ylittää edes hyvässä tarkoituksessa. Mitä enemmän Ruotsila piehtaroi sanomassaan, sitä enemmän lukija tahtoisi häntä hillitä.

Teosten räikeä ero viileän asiaproosan ja pidäkkeettömän hurmahenkisyyden välillä lienee myös syy kustantamon vaihtoon akateemisesta Gaudeamuksesta Basam Booksiin, joka aloitti hengellisiin julkaisuihin keskittyvänä pienkustantamona, mutta on kasvattanut kokoaan. Trumpin Amerikkaa kaiketi myydään kuin leipää, ja siihen Ruotsila on selvästi pyrkinyt, sillä hänellä tuntuu olleen kova kiire saada kirja valmiiksi. Silti Sydänmaiden kapina tulee tietokirjana kestämään paremmin aikaa – riippumatta siitä, paljastuuko Trump sellaiseksi messiaaksi kuin Ruotsila julistaa. Hän onnistuu joka tapauksessa välittämään meille demareille viesteistä tärkeimmän. Kaoottisen maailman tulevaisuus ei kuulu niille, jotka ovat kyynisimpiä, pelokkaimpia ja laiskimpia, vaan niille, jotka ovat tarpeeksi tyhmiä pysymään vahvana. Valkoinen Amerikka voi olla voittamaton.

–

Markku Ruotsila: Sydänmaiden kapina. Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu. 391 s. Gaudeamus, 2018.

Markku Ruotsila: Trumpin Amerikka. Yhdysvallat kulttuurisotien taistelukenttänä. 588 s. Basam Books, 2024.

–

–