Jälleenpyhityksestä

J. J. SUUTARINEN

–

Alustus Maanantaiseuran tapaamisessa 12.12.2022

–

Saatuani kutsun alustamaan tilaisuuttanne tiesin välittömästi, että olisi puhuttava ”jälleenpyhityksestä” – käsitteestä, joka on viime aikoina ollut tiiviisti mielessäni.

Jälleenpyhityksellä viittaan kulttuurin jälleenpyhitykseen. Mitä se tarkalleen tarkoittaa, ei ole päivänselvää, mutta toivon, että idea jatkaa myös tämän kohtaamisen pohjalta kirkastumistaan.

Tänään tänne on kokoontunut ihmisiä, joille kansallisen kulttuurin säilyttäminen ja jalostaminen ovat sydämen asia. Sen myötä uskon, että on paikallaan pohtia, mikä kulttuurissa on aidosti pyhää ydintä, jotta saavutetaan parempi käsitys siitä, minkä säilyttäminen ja jalostaminen tukee sellaista kansallista kulttuuria, joka kestää aikaa ja ympäröivän maailman tarjoamia koettelemuksia.

Pääasialliset innoittajani tähän alustukseen ovat ranskalaisen metafyysikon René Guénonin, hänen läheisen kollegansa Frithjof Schuonin sekä kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin ajatukset. Pyrin yhdistämään Guénonille ja Schuonille keskeisen käsityksen uskontojen yhtenevästä ytimestä siihen, mitä Snellman ajatteli kansallishengestä ja kansan tehtävästä maailmassa.

Johtopäätökseni on, että Suomenkin kansan kulttuurinen tehtävä on pyhä ja että siihen pitäisi suhtautua sen mukaisesti. Suomalaiselle ihmiselle tämän tehtävän arvo on luonnollisesti aivan omaa luokkaansa. Se on myös pohjimmiltaan ainoa keino, jolla pieni kansa voi loistaa valoa muiden kansojen silmiin.

–

***

Lähtökohtanani on tavanomainen tilanneanalyysi: Suomi on muun läntisen maailman ohella tätä nykyä hengellisesti melko köyhä kulttuuri.

Painotan, että kyse on nimenomaan hengellisestä köyhyydestä, ei henkisestä köyhyydestä. Suomalaiset uhraavat luontaisesti melko hyvin aikaa ja energiaa olemassaolonsa ja elämänfilosofiansa pohdintaan. Taipumus melankoliaan ja sisäänpäin katsomiseen ovat tässä apuna.

Hengellisyys on eri asia. Ero henkisyyteen on näennäisesti pieni, mutta hyvin merkittävä. Hengellisyys tuo henkisyyteen syvän ulottuvuuden. Se avaa tajunnassa väyliä, jotka johtavat mielen erilaiseen kiinnittymiseen todellisuuteen, erilaiseen suhteeseen sen kanssa. Mieli ja maailma asettuvat keskenään uudenlaiseksi rakenteeksi.

Ehkä tärkein hengellisen mielenkyvyn avaama väylä johtaa voimakkaan pyhän löytämiseen ja intuitiiviseen käsittämiseen. Mielen tuntosarvin tavoitettu ja toiminnaksi käännetty pyhä kumpuaa tajunnan pohjavirroista kulttuuriin ja virtaa sieltä jälleen takaisin tajuntaan. Länsimaiselle kulttuuripiirille ovat tätä nykyä – oireellisesti – tutumpia aineellista edistystä jauhavat ”saatanalliset myllyt”, mutta nyt puhutaan pikemminkin jumalallisista myllyistä, myönteisistä kierteistä.

Tällainen pyhän mylly ilmenee erilaisissa asuissa uskonnollisissa traditioissa ja historiallisissa, aidosti hengellisissä kulttuureissa. Viisausperinne on hyvä käsite kuvaamaan ajatusten jalokiveä, jonka hyvin onnistunut kulttuurinen kierre on hionut. Ulkoasut poikkeavat toisistaan enemmän tai vähemmän, mutta perusta on sama: kulttuurissa ilmennetty pyhä. Se on toimintaa, joka on inspiroitunut suoraan tai epäsuorasti perustavista totuuksista ja niin sanotusta ultimaattisesta tai perimmäisestä todellisuudesta. Ne ovat jotain, joka koetaan olevan kaiken ilmenevän ja ohimenevän taustalla.

Hengelliset perinteet ovat kautta aikain tavoitelleet tätä todellisuutta ja tulkinneet totuuksia, joista sen olemassaolo vihjaa. Usein on metsästetty yhtä ainoaa totuutta, joka kiteyttää kaiken. Idea on lopulta yhteinen viisausperinteille ja teologioille. Ne tavoittelevat eri reittejä ihmisen perustavimpia kiinnekohtia todellisuuteen. Lähtökohtaisten näkökulmien lisäksi eroja on siinä, kuinka syvälle on kyetty tai tohdittu pureutua.

Teologiset kiistat ovat toinen asia. Niissä on kyse enemmän käytännön asioista ja estetiikasta kuin ristiriidoista asioiden ytimessä. Ne ovat olennaisia kulttuurin ulkoasun ja sosiaalisten rakenteiden kannalta sekä kaikessa, jossa pyhää pyritään käytännön tasolla ilmentämään. Nämä ovat aiheemme kannalta toissijaisia kysymyksiä.

Pyrin seuraavaksi tavoittamaan sitä hengellistä peruselementtiä, joka luo psykologisen pohjan näille moninaisille pyhän ilmauksille.

–

***

Nykykulttuurissa esiintyvä henkisyys on tavallaan pinnallista. Ilman hengellistä, useimmiten uskonnollista komponenttia se ei yleensäkään ulotu pohjimmaisten taikka ylimpien kategorioiden tasolle. Se jää tunnustelemaan ihmisen kiinnekohtia muihin ihmisiin, yhteiskuntaan, luontoon ja nykyään usein koko maailmaan, joka varsinkin informaatioteknologian ansiosta vaikuttaa aina läheisemmältä.

Ongelman luo se, että ilman kiinnittymistä todellisuuden pohjaan, kattoon ja ytimeen jää jotain mielestä puuttumaan. Kiinnittymisen kohteesta voi puhua monilla nimillä. Se voi olla esimerkiksi ykseys, Jumala, Brahman, ikuisesti uudestisyntyvä kosmos tai konfutselainen kosminen harmonia.

Ilman psykologista kiinnekohtaa tällaisiin äärimmäisiin ja kaikenkattaviin kategorioihin jää mielessä käyttämättä paljon jotain, mitä kutsun nyt järjestelmätason kapasiteetiksi. Tällä tarkoitan sitä, että mielensisäinen maailmankuva kaikkine osa-alueineen ja yksityiskohtineen jää vaillinaiseksi, sillä yksittäisten asioiden ja kategorioiden väleihin ja ympärille jää ikään kuin tyhjää, löyhää tilaa.

Ajatusta voi lähestyä esimerkillä, jossa verrataan yksinkertaisella tasolla kahta erilaista historiallista yhteiskuntamuotoa.

Jumalalliseen hierarkiaan perustuva keskiaikainen eurooppalainen kuningaskunta tai intialainen kastiyhteiskunta ovat maailmankuvaltaan ”täysiä” siinä mielessä, että niiden rakenne ja lopulta kaikki ilmiöt ovat selitettävissä teologisesti. Taustalla kummassakin on jumalallinen absoluutti, siis perimmäinen todellisuus ja totuus.

Modernissa länsimaisessa demokratiassa tällaista kaikenkattavaa ja järjestävää prinsiippiä ei ole. Keskiverto sekulaari ja demokraattinen ihminen toimii rakenteeltaan melko löyhän maailmankuvan varassa.

Jälkimmäisen kaltaisessa yhteiskunnassa psykologiseen maailmanjärjestelmään jää tyhjää tilaa, joka luonnostaan hakee täyttymystä. Se on silloin erityisen altis inhimilliselle vaikuttamiselle, esimerkiksi poliittiselle propagandalle ja pinnallisille trendeille. On huomattava, että myös melkoinen joukko hengellisyyden varaan rakennetuista instituutioista on ajan saatossa käyttänyt tätä tietoa kyynisesti hyväkseen valjastaakseen väkijoukkoja korruptoituneiden johtajien etujen ajoon.

Inhimillisen todellisuuden tasot kuroutuvat mielessä yhteen dynaamiseksi kokonaisuudeksi vasta silloin, kun mielellä on käsitys kaiken todellisuuden ankkurista tai siemenestä tai järjestävästä periaatteesta.

Lainaan uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen ajatusta hänen teoksestaan Jumalan selitys: Jumala kognitiivisena kategoriana. Hän katsoo, että Jumala on ihmismielen ja kulttuurien luonteva kategoria, joka ikään kuin täyttää kaiken tuntemattoman ja arvaamattoman tilan todellisuudesta.

Tuntemattoman ja hallitsemattoman käsitteellistäminen ja representoiminen tekee mahdolliseksi sen, että siihen voidaan olla jonkinlaisessa suhteessa.

Jumala, Brahman ja ykseys siis tilkitsee maailmankuvien aukot. Tämän tosiasian mielekkyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin voidaan olla varmoja, että näin todellisuudesta tulee pyhä.

Tämä psykologinen kiinnekohta ei itsessään edellytä uskonnolliseksi miellettyä toimintaa, vaan pelkkä ymmärrys asiasta riittää. Rituaalit ja pyhän ilmentäminen käytännössä tulevat jäljestä, jos ovat tullakseen. Monelle ne ovat välttämättömiä asian käsittelyyn ja ymmärryksen jalostamiseen, ja tästä tarpeesta syntyvä toiminta onkin elintärkeää perinnön jatkuvuudelle.

Ultimaattisen todellisuuden ja siihen perustuvan ykseyden käsityksestä kumpuaa kulttuurin kestävin ja sidostavin pyhä.

Kuten mainittua, hengellinen mielenkyky avaa väylän tietynlaiseen rakenteelliseen maailmankuvaan. Väitän, että se antaa ihmiselle merkityksellisemmän näkökulman muun muassa menneisyyteen, sukuun, kansaan, kulttuuriin, taiteisiin ja tieteisiin.

Käsitys perimmäisestä todellisuudesta valaa pyhää merkitystä kaikkeen, ei ainoastaan erillisinä koettujen asioiden välisiin tuntemattomiin aukkoihin. Perustan olemuksen ymmärtävä voi nähdä, kuinka maailma, historia, kansa ja ihminen ovat luontaisia ilmentymiä perustasta. Ykseys merkitsee samalla sekä todellisuuden koodin alkulauseketta että kokonaisuuden yhdistävää sidettä. Valtameri maistuu jo pisarassa.

Vaikka takaraivossa kansa ja kulttuuri miellettäisiin asioiksi, jotka katoavat aikanaan, niistä tulee silti äärimmäisen merkityksellisiä. Ne ovat inhimillisen olemassaolon muotoja, jotka kykenevät parhaiten ilmentämään tai manifestoimaan sellaisia asioita, jotka ilmaisevat omalla tyylillään perimmäisiä totuuksia.

–

***

Vielä sananen siitä, miksi pyhä on nykypäivänä niin piilossa. Tiivistän ongelman kahteen tekijään: skientismiin ja lineaariseen aikakäsitykseen.

Niin kutsuttu skientistinen kulttuuri aateloi tieteen korkeimmaksi ja jopa ainoaksi tiedon saavuttamisen metodiksi. Tällainen kulttuuri pystyy hyvin kehnosti tarjoamaan ihmisille psykologisen ankkurin todellisuuteen. Tämä johtuu siitä, että tieteen metodein hankittu ja sille ominaisiin asuihin puettu tieto on hyvin erikoistunutta ja hajallaan lukemattomissa analyysin haaraumissa. Tieteellisessä diskurssissa siitä ei voida mielekkäästi esittää minkäänlaista yhteenvetoa.

Tiettyjä todellisuuden loogisia periaatteita voidaan esittää kiteyttävinä matemaattisina lausekkeina, mutta niitä ymmärtää kovin harva. Jotta tiede voisi antaa ihmisille ymmärrettäviä järjestelmätason toteamuksia olemassaolosta, tulisi sen mennä puhuttelevien metaforien kentälle, mutta sinne etenkään kova tiede ei halua mennä. Vaikka tieteen metodein koeteltu tieto koottaisiin tiiviiksi paketiksi, sen äänekkäin viesti kertoisi siltikin lähinnä epäilyksestä ja tietämisen rajoista.

Aikakäsityksemme ja tikittävän kellon tyrannia tuovat toisen murheen. Entisaikojen kulttuurit olivat hitaita muuttumaan ja perustuivat vahvasti toistuviin sykleihin, jotka sitten pyhitettiin. Moderni kulttuuri taas muuttuu nopeasti ja sen näkökulma historiaan on lineaarinen: tapahtumasta toiseen etenevä, jatkuvasti uutuutta odottava.

Tämä luo psykologisen maiseman, jossa ikuisten ja pyhien asioiden ylläpito on työlästä. Muutos jyrää ne alleen, vaikkei voikaan niitä koskaan tuhota. Tällöin kuitenkin pyhä ja sen arvo pitää erikseen löytää. Lähes kaikissa menneissä kulttuureissa sitä suorastaan hierottiin ihmisten kasvoille päivittäin.

Pyhän tavoittelu sitä hylkivässä ympäristössä on työlästä ja hitaasti palkitsevaa, joten harva siihen ryhtyy tai edes tajuaa ryhtyä. Sen vuoksi yksi tärkeistä kysymyksistä on, kuinka asiasta voidaan tehdä vaistomaisesti ymmärrettävä ja tavoittelemisen arvoinen. Kuinka todellisuuden juuret ja kansallinen pyhä voisivat kilpailla huomiotaloudessa? Kysymys on sinänsä naurettava, mutta tässä sitä ollaan.

–

***

Esitän seuraavaksi erään näkökulman, jonka avulla voidaan mielestäni sekä ymmärrettävästi että vetoavasti perustella suoranainen velvoite vaalia ja jalostaa kansallista pyhää ja pitää yllä kansallishenkeä, joka on tälle edellytys. Kansallisfilosofimme J. V. Snellmanin ajattelussa tarjoutuu tapa yhdistää universaali pyhä kansaan sillä tavalla, että kansa ei siitä huonone.

Snellman kirjoittaa teoksessaan Valtio-oppi seuraavasti:

Kansakunnan väkevyys ei ole sotakuntoisten miesten luvussa, vaan sen jäsenten isänmaallisuudessa, tavassa ja sivistyksessä, kansallishengessä. Raakalaislaumat voivat kukistaa ainoastaan turmeltuneita kansoja, joista kansallishenki on kuollut.

Kansallishenki on hänen mukaansa kollektiivista tahtoa, joka pyrkii ”kansalliseen kehitykseen, jalostumiseen, joka on kehittynyt kotimaiselle pohjalle vastakohtana pelkälle vieraiden tapojen jäljittelylle”. Lakastuva kansallishenki taas vie mennessään kansakunnan vapauden ja kyvyn pitää yllä sivistysvaltiota, Snellman ajatteli.

Snellman oli fennomaani ja merkittävä suomalaiskansallinen herättäjä. Hän siis piti kansaa ensisijaisessa arvossa. Toisaalta hän oli täysin hegeliläinen filosofi. Hegelin ajattelussa oli puolia, jotka eivät soveltuneet aivan helposti yhteen Snellmanin fennomaniaan.

Hegelin filosofian ytimessä on ”henki”, joka vaikuttaa maailman kaikissa tapahtumissa ja kuljettaa maailmanhistoriaa. Hengen olemukseen ei ole tässä yhteydessä syytä perehtyä tarkemmin, sillä aihe on monimutkainen. Olennaisinta on ymmärtää, että maailmanhistorian henki on Hegelille ikään kuin jumalallinen voima, joka kumpuaa perimmäisistä todellisuuden periaatteista. Tämä ajatus on sukua sille, mitä edellä puhuin kulttuurin pyhästä ytimestä.

Hegelin mukaan maailmanhistorian leikkiin pääsee täysipainoisesti mukaan vasta kansa, jolla on valtio. Tämä on ajatus, joka alentaa valtiottoman kansan arvoa. Snellman ei ryhtynyt kumoamaan Hegelin valtiopainotusta, mutta korosti kansaa lähes yhtä arvokkaana yksikkönä maailmanhistoriassa ja maailmanhengen tanssissa.

Snellman kirjoitti kansan tehtävistä ja kohtalosta. Hän painotti tunnetusti sivistystä, joka on kansakunnan tie korkeimman potentiaalinsa täyttämiseen. Kansakunnan sivistyksen kartuttamiseen kuitenkin liittyy ongelma. Siihen kuuluu huomattavan paljon universaalia, muiden kansojen kanssa jaettua sisältöä. Klassiset ihanteet, toimiviksi koetut käytännöt, esteettiset ideaalit ja tieteen sekä insinööritaidon parhaat saavutukset leviävät helposti laajojen kulttuuripiirien jaetuksi perinnöksi. Jaetut ihanteet ryhtyvät vetämään kansallisia kulttuureita yhtenäiseen muottiin.

Kun kansakunnan sivistys kasvaa ja se imee kulttuuriinsa vaikutteita kehittyneemmiltä kansoilta, eikö silloin kansan kulttuurinen omaleimaisuus vähene? Kyllä, ajatteli Snellman. Se on tavallaan sivistyksen hinta ja luonnollinen päämäärä.

–

***

Ajatus johdattaa samantyyppiseen elinkaarimalliin, jota Oswald Spengler historianfilosofiassaan tai ”historianmorfologiassaan” hahmotteli.

Hän kuvaili, kuinka kulttuurilla on elinkaarensa syntymästä kuolemaan. Aamunkoitossaan kulttuuri on elinvoimainen ja toteuttaa innokkaasti omaa sisäistä paloaan. Keskipäivän koittaessa se on täydessä kukoistuksessaan, potentiaalinsa huipun saavuttaneena. Syksyn koittaessa kulttuuri alkaa jähmettyä sivilisaatioksi ja hajoaa lopulta talvipakkasiin, jolloin sisäinen liekki, alkusymboli, lopullisesti sammuu.

Malli on sukua sille, mitä Snellman ajatteli kansallisen kulttuurin kohtalosta. Hänen mukaansa kansan tulee täyttää potentiaalinsa oman kulttuurinsa uniikeista lähtökohdista käsin ja samalla hakea innoitusta muiden kulttuurien parhaista paloista, olivat ne sitten käytännön ratkaisuja tai luovaa inspiraatiota.

Samalla kansa liudentuu osaksi laajempia kokonaisuuksia: kulttuuripiiriä, sivilisaatiota, lopulta ihmiskuntaa. Tässä ajatuksessa on vahvasti taustalla Hegelin käsitys siitä, että maailmanhenki pyrkii historiassa vaihe vaiheelta kohti kaikenlaisten ristiriitojen sovittamista.

Snellman allekirjoitti liudentumisen logiikan. Kansan on täytettävä alkuvoimansa ja ylimmän sivistyksen muodostaman synteesin kautta potentiaalinsa, minkä jälkeen sen onkin hyvä ajan saatossa vaipua mailleen. Velvollisuus itseä ja maailmaa kohtaan on täytetty.

Liudentuminen voi kuitenkin alkaa ennen aikojaan ja mennä surkeasti pieleen, jolloin kulttuuri ei pysty täyttämään potentiaaliaan. Kansakunta voi harjoittaa niin sanotusti väärää kosmopoliittisuutta. Silloin ihanteellisten vaikutteiden sijasta ulkomaailmasta omaksutaan aivan liikaa kurjia arvoja, jotka lyhyesti sanottuna pilaavat kansakunnan. Tenho Kiiskisen Suuri peli -teosta lainatakseni sellaisia ovat ilmiselvästi ainakin ”yhteisöllisyyden vähättely, kulutuskeskeisyys, yleisen päättämättömyyden, moraalittomuuden ja vastuuttomuuden häikäilemätön ja välitön siunaaminen, yhteisvastuun kielto ja sosiaalinen pelkuruus”. Näillä epäarvoilla on valitettavan suuri edustus nyky-yhteiskuntien kollektiivisessa tajunnassa.

Ikäviin tilannekuviin voi jäädä päämäärättömästi vellomaan tai sitten muotoilla niiden pohjalta lähtökohtia myönteisille käänteille, olivat ne isompia tai pienempiä. Jos tilanteen kykenee hahmottamaan, on nähdäkseni velvollisuus tavoitella parempaa.

Snellmanin mukaan väärään kosmopoliittisuuteen ajautuminen on seurausta kansallishengen väljähtymisestä. Sitä siis pitää välttää, mikä on toki sanomattakin selvää tämän alustuksen yleisölle. Mitä vaikutteita kansakunnan kulttuuriin tulisi syöttää, jotta se voisi elpyä omaan voimaansa ja tajuta, kuinka onnettomassa tilanteessa se on, jos se joutuu yleismaailmallisten epäarvojen hukuttamaksi?

–

***

Näkisin, että suomalaisen kulttuurin säilyttämiseksi ja jalostamiseksi olisi hyvä tuoda aktiivisemmin esille kansaan liittyvää hengellistä ulottuvuutta, joka liittää omintakeisen kulttuurin ajatuksen eräänlaiseen universaaliin velvollisuuteen, jopa luonnonlakiin. Tämä voisi oikein muotoiltuna puhutella ihmisiä, jotka ovat tottuneet niin sanotusti rationaalisiin maailmankatsomuksiin, ja samaan aikaan ihmisiä, jotka kaipaavat usein tiedostamattaan hengellisiä elementtejä elämäänsä.

Snellmanilainen idea kansan roolista maailmanhistoriassa ja maailmanhengessä voi olla hyödyllinen myös kansallismielisille ihmisille. Se tuo filosofisen laajennuksen maailmankuvaan ja toimii hyvänä vastavetona syytöksille impivaaralaisuudesta, jota moni pitää synonyymina sivistymättömyydelle.

Tämän pohjalta löydämme myös käsityksen perimmäisestä todellisuudesta ja totuudesta, jota voidaan parhaiten ja rikkaimmin tuoda esille elinvoimaisten kansallisten kulttuurien kautta. Näkökulman myötä oman kulttuurin ja kansallisessa muodossa ilmennetyn pyhän jalostamisesta tulee moraalinen velvoite.

Vaikka ajateltaisiin, että mikään aineellinen muoto ei ole pysyvä, ei kansa eikä kulttuuri, ovat niitä muovaavat periaatteet katoamattomat ja niiden potentiaalin täyttämisen ihanne ikuinen. Kun tiedetään, että aika ja energia ovat rajallisia, onko silloin syytä tavoitella muita kuin ikuisia asioita?

Olkoon tämä ajatus yksi polku jälleenpyhitykseen.

–

–