Yhteisön kuolema ja synty

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Toisin kuin Friedrich Nietzsche väitti, länsimaista sivilisaatiota ei vaivaa nihilismi. Nihilismiä ei ole olemassa, se on pelkkä teoreettinen abstraktio, eikä todellinen nihilisti edes tunnistaisi itseään nihilistiksi. Nykyihmistä ei vaivaa uskon tai arvojen puute vaan elämän tavaton helppous, jonka takia hänen ei tarvitse ponnistella minkään eteen – ja vain ponnistus voi oikeuttaa jotain. Hänellä on kyllä päämääriä, nimittäin onni ja nautinto. Ensin mainittu on abstraktio ja mahdottomuus, jälkimmäistä hän ei koe koska ei kärsi mistään.

Ennen kaikkea helppous on irrottanut ihmisen yhteisöstään. Toisin sanoen hänestä on tullut yksilö vailla yksilöllisyyttä, sillä yksilöllisyys on mahdollista ja havaittavissa vain suhteessa vastapooliinsa yhteisöön. Nykyaikaisen sosiologian perustajan Émile Durkheimin mielestä yhteisö palvoo jumalan hahmossa itseään. Tässä mielessä Nietzsche oli kuin olikin oikeassa: jumala eli yhteisö on kuollut.

Tällaisilla ankaran kuuloisilla teeseillä Lauri Taneli Lassila aloittaa toisen kirjansa, esseekokoelman Nihilismin myytti. Kirjan alkuosa koostuu sarjasta filosofisia traktaatteja, joissa riisutaan korkealentoinen käsitteistö paljaan pelon ja laiskuuden yltä. Aikamme ihminen ei ole nihilisti vaan hedonisti: selviytyminen hinnalla millä hyvänsä on hänen aatteensa. Kuolema näyttäytyy hänelle virheenä muuten täydellisessä systeemissä, ja koska hän karttaa kuolemaa kaikin keinoin, häntä voidaan aina manipuloida sillä uhkaamalla. Marttyyriudesta tulee näin mahdotonta ja periaatteista onttoja.

Joskus kuvainraastajan metodi johtaa harhalaukauksiin: ”Jos elämäsi olisi yhtä kärsimystä, tahtoisitko enää elää? Mikäli vastaat kielteisesti, olet hedonisti.” Näinhän asia ei ole. Useimpien mielestä elämä päivästä toiseen nälkäkuoleman partaalla ei olisi elämisen arvoista, mutta harva silti pitää syömistä elämän korkeimpana tarkoituksena. Kuitenkin Lassila on ylilyönneissäänkin kiinnostava. Vähintäänkin on pysähdyttävä miettimään, pitääkö tämä tosiaan paikkansa. Hän redusoi mutkikkaat kysymyksenasettelut kipeiksi valintatilanteiksi herättääkseen kysymyksiä siitä, mitä todella pidämme arvokkaana. Ihminen on kompromissi, kuten hän itsekin tietää, ja on tarkoin harkittava millaisiin kompromisseihin suostumme.

Kahden ensimmäisen luvun jälkeen Nihilismin myytti muuttuu katsaukseksi tämän hetken Suomeen. Lassila kiinnittää huomionsa siihen, miten täällä puhutaan demokratiasta, oikeusvaltiosta, sananvapaudesta ja nationalismista – ja vertaa sitä siihen, mitä ne hänen mielestään todella tarkoittavat. Teesien naulaaminen vaihtuu laveampaan analyysiin.

Kärjistyksiä viljelevän ja vastakkaisuuksia törmäyttävän alun jälkeen saattaa tulla yllätyksenä, että Lassila nostaa yhdeksi pahimmista uhkakuvista yhteiskunnan polarisaation. Polarisaation synnyttää etiikan ja politiikan samaistaminen toisiinsa, mikä puolestaan tarkoittaa yksilön poliittisen kannan samaistamista hänen ihmisarvoonsa. Etiikka perustuu hyvän ja pahan kahtiajakoon, kun taas politiikka sisältää loputtomia harmaan sävyjä, jotka voidaan määritellä hyviksi tai pahoiksi vain ääripäistä käsin. Kun tämä unohdetaan, ihmiset alkavat määritellä koko olemassaolonsa politiikan perusteella. Politiikasta tulee identiteettipolitiikkaa, joka ei perustu vastustajan kanssa neuvotteluun vaan tämän tuhoamiseen.

Identiteettipolitiikassa ovat jäljellä vain ääripäät, sillä itsenäinen mielipiteenmuodostus käy mahdottomaksi jokaisen erillisen näkemyksen kytkeytyessä jompaan kumpaan mielipideblokkiin. Laumaeläiminä ihmiset hakeutuvat ääripäihin niiden välisen tilan käydessä yhä ahtaammaksi. Lopullinen hyötyjä on poliittinen ja taloudellinen eliitti, molempien ääripäiden alkuperäinen vihollinen. Polarisaatiolla voi rahastaa, koska se tuottaa loputtomia radikalismikohuja median pyöritettäväksi. Polarisaation synnyttämä möly peittää alleen maltillisen ja punnitun kritiikin, ja polarisaation synnyttämä väkivalta tarjoaa verukkeen sananvapauden rajoituksille, järjestöjen kieltämiselle ja muille autoritaarisille toimille.

Ainoana ulospääsynä Lassila näkee ”maltillisen kansanliikkeen”, vaikka myöntääkin termiin sisältyvän käsitteellisen ristiriidan. Maltillinen, asioiden eri puolia punnitseva ihminen ei yleensä korota ääntään tai perusta joukkoliikkeitä. Kuitenkin juuri niin pitäisi tehdä, koska vaihtoehtona on joko sisällissota tai tyrannia. Lassilan mielestä polarisaation pääosapuolten eli kansallis-konservatiivisen oikeiston ja liberaalin vasemmiston pitäisi yhdistää voimansa ylikansallista pääomaa vastaan. Muuten ne joutuvat vain kumpikin vuorollaan liittoutumaan liberaalin oikeiston kanssa ja edistämään juuri sitä markkinavetoista globalisaatiota, jota ovat alkujaan lähteneet vastustamaan.

Toimittajana mm. Aamulehteen ja Filmihulluun kirjoittanut Lassila on toisinajatteleva vasemmistoliberaali. Hän uskoo edelleen vihreisiin ja vasemmistolaisiin arvoihin, mutta uskoo massamaahanmuuton, kansallisvaltion kuristamisen, monikulttuurisuusideologian ja sensuurihengen olevan niille suurempi uhka kuin nationalismi tai ”äärioikeisto”. Tämä lähtökohta terävöittää kirjan argumentaatiota; Lassila haluaa selvittää kantansa myös niille, jotka eivät ole jo valmiiksi samaa mieltä. Jos haluaisin saada jonkun ajattelukykyisen vasemmistolaisen tai liberaalin tarkistamaan näkemyksiään vaikkapa maahanmuutosta tai EU:sta, kehottaisin häntä lukemaan juuri Nihilismin myytin. Mutta on sen lukemiseen syytä niilläkin, joille perusasiat ovat tuttuja; sen verran omaehtoisesti Lassila niitä käsittelee.

Nihilismin myytti on voimannäyte osoittaessaan, että maltilliseksi itsensä asemoivakin voi kirjoittaa tekstiä, jota ei rasita taskulämmin fraseologia, myönnyttely tai toisaalta-toisaalta-vatulointi. ”Maltillisuus” on huono termi, koska se antaa kuvan konformismista, kaikkien ei-valtavirtaisten kantojen ja epäsuosittujen ratkaisujen hyljeksinnästä. Oikeastihan kyse on vain mielipideblokkien välttämisestä, pyrkimyksestä vapaaseen mielipiteenmuodostukseen, kieltäytymisestä sitomasta identiteettiään poliittiseen viiteryhmään. Mutta polarisaation ilmapiirissä käsitettä lienee käytännön syistä pakko käyttää.

Murskaavimmillaan ja hauskimmillaan Lassila on käsitellessään niitä politiikan alueita, joissa vasemmisto ja liberaalit ovat pettäneet alkuperäiset ihanteensa. Yksi näistä ihanteista on sananvapaus. Lassila osoittaa, miten ontoilta puheet oikeusvaltiosta kuulostavat tilanteessa, jossa kansalainen ei enää voi ennakoida milloin saattaa syyllistyä rikokseen, vaan on jäämässä politisoituneen oikeuslaitoksen byrokraattien tulkintojen armoille. Aikalaissairauden oireisiin kuuluvat oikeudenkäynnit, joissa keskeisenä pohdinnan aiheena on, mihin syytetty on kirjoituksellaan tai lausunnollaan pyrkinyt.

Mutta sehän on iloinen asia, jos oikeuslaitoksessamme työskentelee ihmisiä, jotka kykenevät tulkitsemaan objektiivisesti oikein teoksen tekijän intentiota, so. lukemaan ajatuksia, ja suosittelenkin heitä vieraileviksi luennoitsijoiksi yliopistojemme kirjallisuudentutkimuksen laitoksille. Loppuisi se postmoderni käsienheiluttelu.

Petoksen uhriksi on joutunut myös demokratia. Sitä on alettu halveksua kaikilla poliittisilla suunnilla, se on alettu ymmärtää vain välineenä oikeiden ihmisten (meidän) nostamiseksi valtaan. Vaatimukset demokraattisten perusoikeuksien rajoittamisesta demokratian suojelemiseksi ovat yleisiä. Puhutaan ”sananvastuusta”, ”demokratian itsepuolustuksesta” ja ”suvaitsevaisuusparadoksista” kun halutaan viedä itselle vastenmielisiltä ryhmiltä ilmaisun- tai yhdistymisvapaus. Näiden ryhmien ei edes tarvitse olla aktuaalinen uhka demokratialle, potentiaalinen uhka riittää. Mutta ollakseen demokraattinen yhteiskunnan on hyväksyttävä jopa avoin demokratian vastaisuus – niin kauan kuin ei käytetä epädemokraattisia keinoja kuten väkivaltaa. Lassila menee niin pitkälle, että hyväksyisi jopa demokratian lakkauttamisen kansanäänestyksellä. Sellaisen mahdollisuuden kanssa eläminen on hinta, joka vapaudesta on maksettava.

Lassila on siis vakaumuksellinen, idealistinen demokraatti. Itse olen pikemminkin elitisti, joka kannattaa demokratiaa pragmaattisista syistä ja suhtautuu erittäin epäluuloisesti ihmisten häilyvän enemmistön kykyyn tehdä huolella punnittuja päätöksiä elintärkeissä kysymyksissä. Jos olisi olemassa järjestelmä, joka kykenisi yhtä tehokkaasti takaamaan perustavanlaatuiset kansalaisvapaudet, kannattaisin luultavasti sitä. Näitä vapauksia pidän huomattavasti suuremmassa arvossa kuin poliittisen päätöksenteon demokraattisuutta sinänsä, eikä niitä pitäisi missään olosuhteissa alistaa äänestykselle.

Mutta Lassila on oikeassa siinä, että todellinen uhka niin demokratialle kuin kansalaisvapauksille ei tällä hetkellä tule ”väärin äänestävän” rahvaan, vaan eliitin taholta. Tällä taloudellisella, poliittisella, kulttuurisella ja tiedonvälityksellisellä eliitillä on aivan liian paljon valtaa, minkä vuoksi sen suhtautumista kansalaismielipiteeseen leimaa pelko ja ylenkatse. Lisäksi se koostuu harvinaisen rappeutuneista, epärehellisistä ja omahyväisistä yksilöistä. Kunniallinen ihminen mieluummin vaikka hirttää heitä lyhtypylväisiin katujen rupusakin seurassa kuin asettuu heidän puolelleen.

Nihilismin myytin loppuosassa Lassila esittää nationalismin vastalääkkeenä (näennäiseen) nihilismiin. Jos jumala on durkheimilaisittain yhteisön vertauskuva, nationalismi on ainoa rehellinen uskonto. Lassilan mielestä nationalismi on myös 2000-luvulle sopiva uskonto:

Nationalismin jumala eli kansa ei ole yksiselitteinen, abstrakti ja staattinen vaan elävä, veri ja sukupolvien ketju, jota palvotaan. Kansaan voivat uskoa myös jumalattomat, sillä sen totuus on kaikkialla heidän ympärillään ja myös heissä itsessään, kielessä jota he puhuvat ja käsitteissä joilla he ajattelevat, käsissä joilla he tekevät ja jaloissa joilla he seisovat.

Kansan idea on ylivertainen, koska se kykenee sulkemaan sisäänsä rahvaan ja eliitin, oikeiston ja vasemmiston, heikot ja vahvat. Se ei ratkaise ristiriitoja, mutta antaa realistiset puitteet niiden sovittelulle. Kansa, vastakohtana anonyymille massalle, on todellinen yhteisö, koska sen jäsenet luottavat kykyynsä pitää yhtä vaikka olisivat kaikesta eri mieltä. Tämän takia nationalismi pelottaa imperiumeja niin idässä kuin lännessä. Ukrainalaiset ovat kyenneet vastustamaan invaasiota ennen kaikkea siksi, että tiukan paikan tullen he lakaisivat keskinäiset erimielisyytensä syrjään. Tämä johtuu siitä, että heille oli ehtinyt kehittyä riittävä kansallinen itsetietoisuus, jota ulkoa tuleva uhka vahvisti lisää. Sellaisen puutetta ei mikään ulkomainen aseapu olisi voinut korvata.

Nationalismin voima on siinä, että se on olemuksellisesti kompromissi. Se on keskitie, joka kulkee ahtaan heimoidentiteetin ja psykologisesti mahdottoman maailmankansalaisuuden välistä. Ja kuten Lassila korostaa, mitään realistista vaihtoehtoa sille ei ole tähän mennessä ilmaantunut. Kansallisvaltioiden lakkauttamisen tuloksena ei olisi maailmankylä, vaan kourallinen väkivallan uhalla koossa pysyviä imperiumeja, joiden väestö koostuisi kuluttaja- ja elämäntaparyhmistä.

Jos nationalismista luovutaan, ei jää mitään poliittista yksikköä ylikansallisten imperiumien (EU, Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Coca-Cola, Google) ja yksittäisten kansallisten ryhmien välille. On selvää, että tässä tilanteessa imperiumit voittavat.

180-sivuinen Nihilismin myytti on kokoaan suurempi kirja, jonka ydinsisältö on samanaikaisesti kiistämätöntä ja väittelyyn pakottavaa. Todennäköisesti valtalehdistö vaikenee siitä kokonaan, sillä se on liian moniulotteinen ja retorisesti taidokas yksinkertaisesti lytättäväksi. Juuri sellaisia kirjojahan identiteettipoliitikot vasemmalla ja oikealla eniten pelkäävät.

–

Lauri Taneli Lassila: Nihilismin myytti. Kirjokansi, 2022.

–

–