Välitilinpäätös Venäjästä

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Georges Sorel, omalaatuinen 1800-luvun sosialistinen ajattelija, jakoi yhteiskunnalliset ja poliittiset rakennelmat kahteen luokkaan. Yksillä oli ideologiansa perustana myytti, toiset vetosivat utooppisiin ideoihin. Myytti on sinällään kumoamaton, koska se on kollektiivisen mielen tuote ja olennaisilta osiltaan ei-rationaalinen. Utopia puolestaan on tietoisesti luotu ajatusrakennelma ja sellaisena hyväksyttävissä tai hylättävissä. Utopiat usein muuttuvat myyteiksi, kun niiden käytännön toteutumat osoittautuvat kovin erilaisiksi kuin alkuperäiset ideat.

Sorel piti myyttiä vallankumouksellisena, utopiaa porvarillisena. Myytti on inhimillisen tahdon ilmentymä, joka innostaa siihen uskovia taisteluun ja uhrauksiin. Siksi se on poliittisten liikkeiden todellinen käyttövoima samalla kun utopioiden rakentelu jää lähinnä älymystön harrastukseksi. Sorel, joka nojasi enemmän Nietzscheen kuin Marxiin, ymmärsi tässä jotain olennaista kaikista poliittisista liikkeistä. Sosialistien hahmotelmat ihanneyhteiskunnasta ovat usein epämääräisiä, mutta heitä innostaa kristillishenkinen eskatologia, jossa ristiriidat kärjistyvät, vastavoimat iskevät yhteen ja lopullinen voitto saavutetaan. Liberaaleja elähdyttävät Ranskan vallankumouksen tunnuslauseet, vaikka itse vallankumous osoittautui veriseksi fiaskoksi. Nationalistien mieleen on iskostunut kuva tarunhohtoisesta kansasta, vaikka arkielämän kohtaamiset maanmiesten kanssa ovat harvoin kovin hohdokkaita.

Myyttien ja utopioiden maana voi pitää mitä tahansa valtiota, koska kaikilla niistä on omat kollektiiviset mielikuvansa menneisyytensä suurista hetkistä, tehtävästään maailmassa ja tulevaisuuden tavoitteistaan. Mutta Venäjä on toki erityisen herkullinen kohde tällaiselle tarkastelulle. Venäjän historiaa ovat kuljettaneet eteenpäin suuria intohimoja herättävät aatteet slavofiliasta kommunismin kautta eurasianismiin. Venäjä on synnyttänyt lukemattomia keskenään kilpailevia uskonnollisia ja poliittisia liikkeitä, jotka (kuten niiden liepeillä pyörineet yksityisajattelijatkin) ovat osaltaan vaikuttaneet valtiolaivan kurssiin. Venäjän nykyisyyttäkään on mahdoton ymmärtää huomioimatta vaikkapa kolmannen Rooman ideaa ja imperiumihaaveita.

Kansan Uutisten Neuvostoliiton-kirjeenvaihtajana 1980-luvulla työskennellyt Pekka Lehtonen penkoo kirjassaan Myyttien ja utopioiden maa venäläisiä aatekerrostumia. Hän ei Georges Sorelin tapaan pohdi syvemmin myytin ja utopian käsitteitä vaan käyttää niitä suoraviivaisesti työkaluina; myytti on hänelle jotain menneisyyteen, utopia jotain tulevaisuuteen suuntautuvaa. Menetelmä on kätevä, vaikka johtaakin välillä ylimalkaisiin luokitteluihin (voidaanko esimerkiksi perestroikaa pitää utopiana?).

Venäjällä myyttinen ajattelu Lehtosen tarkoittamassa mielessä on saanut äärimmäisiä muotoja, jotka koskettavat koko kulttuuria. Venäläisten identiteettiä on rakennettu satoja vuosia messianismin perustalle. Messianismissa venäläisten kääntyminen kristinuskoon on maailmanhistoriallisesti erityinen tapahtuma ja Venäjällä on henkisen ja kulttuurisen pelastajan rooli. Bysantin perillisenä sen on koottava pienemmät kansat suojelukseensa ja näytettävä suuntaa vähintäänkin kristilliselle sivilisaatiolle, ellei sitten koko maailmalle.

Messianismi ei kadonnut neuvostoaikana, vaikka sen ortodoksinen sisältö vaihtuikin marxilaiseen yhteiskuntateoriaan. Lopullinen utopia oli koko maailman kattava Neuvostoliitto, johon kaikki kansat liittyisivät omasta tahdostaan. Bolševismin hyväksyivät Venäjällä ja venäläisissä emigranttipiireissä myös jotkut ei-marxilaiset älymystön edustajat, koska se edusti heidän mielestään pohjimmiltaan venäläistä mentaliteettia, elinvoimaista henkeä vastakohtana rappeutuneelle materialistiselle Euroopalle. Välillä siitä löydettiin kristillinenkin ulottuvuus. Symbolistirunoilija Aleksandr Blok, joka kuului henkisesti myöhäisromantiikan sfääriin mutta kurotti bolševikkeja kohti, rinnasti vallankumousrunossaan ”Kaksitoista” (1918) lumimyrskyssä taivaltavan punakaartilaisjoukon kahteentoista apostoliin. Miehet raivaavat väkivalloin tieltään kaiken pikkuporvarillisen ja vastavallankumouksellisen, mutta heidän edellään pyryssä kulkee Kristus, vaikka he eivät häntä näekään.

Nykyaikana messianismi kiteytyy russkij mir -käsitteen politisoinnissa. Sekä ”venäläiseksi maailmaksi” että ”venäläiseksi rauhaksi” kääntyvä termi tarkoittaa venäläisen kulttuurin kokonaisuutta. Venäjän valtio ja ortodoksinen kirkko ovat luoneet käsitteen alle yhteisprojektin, jossa Venäjästä rakennetaan vaihtoehtoa ja vastavoimaa länsimaiselle kulttuurille. Russkij mir -aatteessa Venäjä on moraalin ja henkisyyden puolustaja maallistuvassa maailmassa, ja sen on puolustettava yhteyteensä kuuluvia kansoja kaikin keinoin. Yksi näistä kansoista ovat tietenkin ukrainalaiset, ja russkij mirin propagoiminen on kiihtynyt nykyisen Ukrainan sodan aikana.

Venäläisissä tiedotusvälineissä toistuvat puheet Ukrainasta Saatanan tai demonien hallitsemana maana tuntuvat pelkästään absurdeilta, ellei huomioi Venäjän virallisen ajatusmaailman messianistista taustaa. Valtio ja kirkko todella näkevät itsensä uskon puolustajina, eivät suinkaan hyökkääjinä. Ukraina on heidän mielestään otettu vieraan sivilisaation aggression välikappaleeksi ja on ”pelastettava” takaisin venäläisen maailman yhteyteen. Hyökkäys Ukrainaan tuli monelle länsimaalaiselle järkytyksenä, koska he eivät ymmärtäneet myyttis-ideologisia vaikuttimia, jotka olivat sotilaallis-poliittista laskelmointia vahvemmat.

Lehtonen käsittelee Venäjää yhteiskuntana, joka elää pysyvää siirtymävaihetta. Usein siirtymävaiheen alku sijoitetaan aikaan, jolloin Pietari Suuri yritti uudistaa maata itsevaltaisin ottein. Vastaavanlaisia uudistajatsaareja on kuitenkin ollut jo aiemmin. Iivana Julma loi uusia kauppareittejä perustamalla Arkangelin satamakaupungin ja aloitti siirtymän feodalismista absoluuttiseen monarkiaan. Oikeastaan Venäjä on kamppaillut koko olemassaolonsa ajan saman pulman kanssa: miten murtautua ulos eristyneisyydestä ja takapajuisuudesta mutta säilyttää samalla patrimoniaalinen hallintomalli, jossa kaikki valta keskittyy hallitsijalle ja säteilee hänestä alaspäin?

Koko 1800-luvun ajan Venäjä yritti rakentaa länsimaistyyppistä markkinataloutta rajoittamattoman monarkian puitteissa. Aatelistolle myönnettiin omistusoikeuksia, maaorjuus lakkautettiin, maahan rakennettiin teollisuutta länsimaisten asiantuntijoiden avulla. Minkäänlaista perustuslaillisuutta ei Venäjälle kuitenkaan tullut, vaan tsaari säilyi ehdottomana poliittisena auktoriteettina. Tämä kausi päättyi oikeastaan vasta lokakuun 1917 vallankumoukseen, jossa vallan sai Lenin kannattajineen. Bolševikeilla oli toisenlainen toimintasuunnitelma: rakentaa Venäjästä nykyaikainen valtio, mutta ilman poliittista ja taloudellista vapautta. Palattiin aikaan, jolloin valtio paitsi kontrolloi alamaistensa elämää, myös omisti kaiken.

Samantapainen kehityskulku nähtiin, kun Vladimir Putin otti neuvostojärjestelmän jälkeisen Venäjän haltuunsa. Hän muutti markkinatalouskokeilun kaverikapitalismiksi, jossa suuromistajat ovat riippuvaisia valtion johtajasta. Alistumattomien oligarkkien kovakourainen käsittely säikäytti ulkomaiset liikemiehet, eikä investoijien houkuttelu Venäjälle tuottanut merkittäviä tuloksia. Muussa yhteiskuntapolitiikassa Putin palasi tsaarinaikaisiin suurvaltahaaveisiin ja isovenäläiseen patriotismiin. Sisäinen kurinpito on hänen aikanaan saanut koko ajan enemmän neuvostoaikaisia piirteitä.

Itsevaltiuteen takertuminen on kerta toisensa jälkeen pysäyttänyt uudistukset puolitiehen, mutta vastannut samalla ilmeisen syvään juurtuneeseen vahvan johtajan kaipuuseen. Lujaotteinen järjestyksen palauttaja kuuluu Venäjän myyttisistä hahmoista keskeisimpiin. Monen venäläisen mielestä monikansallista imperiumia voi hallita vain autokraattisesti, ja he saattavat olla oikeassakin. Oikeaa demokratiaa Venäjällä tuskin nähdään niin kauan kuin valtio pysyy nykyisessä laajuudessaan.

Myyttien ja utopioiden maa on eräänlainen välitilinpäätös Venäjän historiasta. Se ilmestyi juuri Venäjän hyökättyä Ukrainaan ja kattaa koko nykyistä sotaa edeltäneen historian. Lehtonen kommentoi sotaa lyhyesti kirjan jälkisanoissa, mutta ei sinänsä viisaasti ryhdy ennustamaan sen seurauksia. Nyt alkaa kuitenkin olla selvää, että aivan entisenlaisena Venäjä ei huonosti sujuvasta sodasta selviydy. Välirikko lännen kanssa kestää sukupolvien ajan, ystävällismieliset naapurivaltiotkin ottavat etäisyyttä ja sisäisten levottomuuksien uhka kasvaa. Myös Venäjän hajoamista koskevat teoriat, joita Lehtonen kirjassaan pitää epäuskottavina, alkavat taas olla vakavan pohdinnan aihe.

–

Pekka Lehtonen: Myyttien ja utopioiden maa. Venäjän historiaa ja aatteita penkomassa. (Warelia, 2022)

–

–