SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ajatuksia ”Suuresta pelistä”

OLLI VIRTANEN

Tenho Kiiskisen uusin teos Suuri peli tuo mieleen Pentti Linkolan kirjoitukset. Osin tämä johtuu aihepiirin ja näkökulman samankaltaisuudesta, mutta vielä enemmän siitä, että molemmat uskaltavat sanoa hyvin epäkorrekteja ja epämiellyttäviä totuuksia ääneen vähääkään piittaamatta loukkaantujista ja mielensäpahoittajista, joita epäilemättä riittää. Tämänkaltaisia totuudenpuhujia sekä vihataan että tarvitaan, ja erityisen suuri tarve heille on nykyaikana, jona julkinen keskustelu on tukehtumassa yhä mielipuolisempia muotoja saaviin korrektiusvaatimuksiin ja tahalliseen silmien sulkemiseen huutavimmiltakin ongelmilta. Tekee hyvää lukea vaihteeksi suoraa puhetta, vaikka Kiiskisen teos ei maalaakaan tulevaisuudesta kovin houkuttelevaa kuvaa.

En ole nyt aikeissa kirjoittaa varsinaista kirja-arvostelua, sillä en ole sellaisten tekemisessä kovin hyvä; tahdon ennemminkin jäsentää tekstin muotoon niitä ajatuksia, joita teos minussa herätti. Sanottakoon kuitenkin, että kehotan kaikkia mitä painavimmin lukemaan Suuren pelin. Ellet satu kuulumaan kaltaisiini outolintuihin, löydät varmasti paljonkin vaikeasti sulavia ajatuksia, ja juuri siksi teosta suosittelenkin. Se toimii erinomaisena vasta-aineena aikamme yksiäänisen hymistelevälle hölynpölylle.

Tärkeimpänä Kiiskisen kirjassaan tekemänä havaintona pidän sitä, että hillittömän sikiämisen aiheuttama väestöräjähdys tekee tyhjiksi yritykset ongelmien korjaamiseen paikallisella tasolla. Meitä on liikaa, ja kuten kaikki tietävät, se, mitä on liikaa, menettää arvonsa. Puheet jakamattomasta ihmisarvosta ovat tietysti jo lähtökohtaisesti ideologista huttua, ja erityisen ontoilta ne saa kuulostamaan se tosiasia, että ihmislihaan hukkuvassa maailmassamme yksilön arvo – ellei hän ole aivan kertakaikkinen poikkeuslahjakkuus – lähentelee nollaa. Melkein jokainen on korvattavissa, heitettävissä pois kuin vanha hammasharja. Jokainen ymmärtää tämän vähintään intuitiivisesti, eivätkä korusanat auta betonilähiöyksiössään työttömänä istuvaa kaljanjuojaa ja tosi-tv:n tuijottajaa, joka tuntee itsensä tarpeettomaksi ja onkin sitä. On tärkeää huomata myös, että väestönkasvun lieveilmiöt eivät itsessään ole kenenkään tietoinen valinta, vaan itse väestönkasvun vääjäämätön looginen seuraus, eikä niitä myöskään ole mahdollista ratkaista tekemättä jotain väestön ylimäärälle.

Tällainen maailma herättää asukkaissaan väistämättä inhoa ja vihaa, ja erityisen viheliäistä on, että se saa heidät tuntemaan siitä vielä huonoa omaatuntoa. Länsimainen ihminen on ehdollistettu siihen, että kaikki uusi on edistystä, ja edistyshän puolestaan on aksiomaattisen myönteinen käsite. Vaikka hän pystyy omin silmin näkemään, että vauhti on vinha ja suunta suoraan kohti jyrkännettä, hän uskottelee silti itselleen ja muille, että meillä menee paremmin kuin koskaan – aivan kuin etninen sirpaloituminen ja turvallisuuden ja peruspalveluiden rapautuminen olisivat siedettävä hinta iPhoneista ja kauneusleikkauksista. Lännestä on tullut teeskentelijöiden valtakunta. Se, joka väittää, ettei milloinkaan ole tuntenut pakokauhunsekaista kuvotusta räkivien mamujengien, sokerilla läskistyneiden pikkulasten, tyhjäpäisten somejulkimoiden ja ala-astelaisille tuputettavan transpropagandan edessä, on joko mielipuoli tai valehtelija.

Perimmäinen syy nykyajan ongelmille on nähdäkseni se, että olemme unohtaneet olevamme pohjimmiltamme yksi eläinlaji muiden joukossa. Kukin eläinlaji, myös pystyssä kävelevä simpanssi, on sopeutunut tietynlaiseen ympäristöön, eikä sitä voi viedä liian erilaisiin oloihin ilman, että se alkaa oirehtia. Ihmislaji on kehityksensä saatossa sopeutunut elämään pienissä, homogeenisissä yhteisöissä ja sellaisissa oloissa, joissa elämänpiiri oli tuttu ja yhteisön itsensä hallittavissa. Nykyajan stressaantunut, hilavitkuttimien keskellä asuva suurkaupunkilainen on tällaisesta elinympäristöstä mahdollisimman kaukana.

Ihmisten sopeutumiskyvystä puhutaan nykyään paljon. Sanotaan, että lajimme on kykenevä sopeutumaan lähestulkoon mihin vain. Tätä korostetaan etenkin silloin, kun ollaan aikeissa tehdä muutoksia, joiden tiedetään vähentävän ihmisten hyvinvointia. Mutta onko ihminen tosiasiassa niin sopeutuvainen kuin väitetään? Tämä riippuu täysin siitä, miten sopeutuvaisuus määritellään. Mikäli sopeutumiskyvyllä tarkoitetaan sitä, että ihminen ei uusiin olosuhteisiin joutuessaan kuole tai täydellisesti menetä toimintakykyään, lajimme tosiaan sopeutuu melkein mihin tahansa, myös elämään vankileirillä, jos niikseen tulee.

Voi kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko tällaisessa sopeutumisen määritelmässä mitään järkeä. Kehtaisiko joku sanoa samaa luonnollisen elinympäristönsä ulkopuolelle joutuneista eläimistä? Onko kaupunkiyksiöön suljettu poninkokoinen tanskandoggi sopeutunut oloihinsa, koska on vielä elossa? Mikäli onnistuneen sopeutumisen määritelmäksi otetaan se, että ihmisen tyytyväisyys elämäänsä ei sopeutumisen myötä olennaisesti vähene, emme olekaan enää ollenkaan niin sopeutumiskykyisiä. En valitettavasti muista enää sanatarkasti, mitä Pentti Linkola tästä aiheesta lausui, mutta hän kutsui jokaista sopeutumista onnettomuudeksi, koska se on askel pois siitä, mikä on ihmiselle luonnollista. Kaikkien eliölajien sopeutuvuudella on rajansa, eikä ihminen tässä poikkea muista: Andeilta kotoisin oleva peruna kasvaa kyllä suomalaisessa savipellossakin, muttei hiekkaerämaassa tai jäätiköllä, eikä kala elä kuivalla maalla, sanoi liikkeenjohdon konsultti sille mitä tahansa.

Ihmisluonnon mukautuvaisuuden yliarviointi on synti, johon utopistit ovat langenneet kerta toisensa jälkeen. Lukemattomat suuret unelmat ovat toimineet täydellisesti teoreetikkojen kirjoituksissa, mutta tosielämään siirrettyinä ne ovat aina tuottaneet vain mittaamattomasti kärsimystä ja ruumiskasoja. Taistelu ihmisluontoa vastaan päättyy aina tappioon. Tämän ovat saaneet huomata niin kommunistit, kansallissosialistit, erilaiset fundamentalistiuskovaiset kuin yhden yhteisen ihmiskunnan nimeen vannovat maailmanhalaajatkin. Suuruudenhullujen aatteiden varaan rakennetut järjestelmät pysyvät pystyssä joitakin vuosia tai korkeintaan vuosikymmeniä, minkä jälkeen tullaan alas lujaa ja rytisten. Parhaillaan saamme seurata aitiopaikalta pilvilinnojen rakentelijoiden uusimman monumentin, monikulttuurisen maailmankylän, luhistumisvaihetta. Ja koska tämä pilvilinna on suurempi kuin vielä yksikään ennen sitä, sen sortumisestakin tulee ihmiskunnan historian toistaiseksi suurin näytös.

Lopuksi tahdon tarjota lohdutuksen sanan niille, joita tulevaisuus pelottaa, en vähiten itselleni. Näytti maailma miten synkältä tahansa, kannattaa muistaa, että kaikki menee ohi. Ei ehkä meidän elinaikanamme, mutta viimeistään lastemme tai heidän lastensa elinaikana. Tilalle tulee jotakin muuta – ei välttämättä parempaa, mutta jotakin muuta, ja monesti sekin jo riittää lohdutukseksi. Historia ei lopu niin kauan kuin ihmiselämä pallollamme jatkuu, Endsieg jää utopisteilta ainaisesti saavuttamatta. Tuhatvuotista valtakuntaa on tuskin mahdollista rakentaa, ikuista ei varmasti.

Tenho Kiiskisen ”Suuri peli” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.

Tietoja

This entry was posted on 24 marraskuun, 2022 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggaajaa tykkää tästä: