Moskalin henki

DMYTRO DONTSOV (suomentaneet Denis Kovaljov ja Timo Hännikäinen)

–

Niin sanottu sivistynyt maailma on selvästi kuihduttamassa historiallista muistiaan. Tästä johtuu kyvyttömyys ymmärtää Venäjän asioita ja etenkin outoa ilmiötä, jota voisi kutsua moskovalaiseksi katumukseksi. Ensimmäisistä vanhan bolševikkien näytösoikeudenkäynneistä Berijan oikeudenkäyntiin saakka tämä ilmiö on jäänyt arvoitukseksi lännelle. On kuitenkin tajuttu, että Moskovan fyysisillä, psyykkisillä, moraalisilla ja ”lääketieteellisillä” kidutusmenetelmillä sekä ”aivopesulla” on hämmästyttävä vaikutus. Mutta ovatko nämä pirulliset keinot ainoa syy syytettyjen osoittamaan katumukseen?

Mysteerin kätkevän hunnun reunaa on nostanut tsaarin Venäjää koskeva viime aikojen historiantutkimus. Puhuipa Ševtšenko heistä kuinka kielteisesti tahansa, todellisuudessa viime vuosisadan tsaarinvallan pyövelit olivat “pehmeä-äänisiä intellektuelleja” verrattuina Leninin, Stalinin, Berijan ja Malenkovin pyöveleihin. Voi siis katsoa, että bolševikit kulkivat (tai kuten nykyisellä barbaarisella kielellä sanotaan, “astelivat”) huomattavan matkan eteenpäin tsaarien tallaamalla polulla. Mutta vaikkei tsaarin poliisi ollutkaan kehittynyt Ježovin tasolle, silloisetkin “kansanviholliset” katuivat, ja melkoisesti katuivatkin!

Yksi bolševikkeja edeltävän ajan merkittävistä venäläisistä kirjailijoista kirjoittaa: “Kun luen dekabristien kirjeitä Nikolai I:lle, en voi uskoa silmiäni: nuoko ovat eilispäivän kapinallisia ja salamurhaajia?!” Vallankumouksellinen henki haihtui heistä pidätyksen jälkeen. Bestužev kirjoittaa: ”Jumalan sormi ja kuninkaan viha painavat minua. Tunnen että kykyni ovat menneet hukkaan; että olisin voinut elää isänmaan hyväksi ja kuolla rehellisesti sen hallitsijan puolesta… Mutta kuningas on Jumalan ”sijainen” maan päällä, ja Jumala armahtaa niitä jotka katuvat.” Luoti lävisti hänen hattunsa Pietarin Senaatintorilla, hän pakeni ja vaelteli pääkaupungin kaduilla koko yön, ja lopulta päätti ”langeta kuninkaan jalkojen juureen”. Hän meni Talvipalatsiin, missä ilmiantoi itsensä ja salaseuransa… Kuka tsaarin Dzeržinski hänet sellaiseen pakotti?

Toinen dekabristi, Bulatov (jota sama kirjailija siteeraa), kirjoitti myös katumusjulistuksen, “mutta oli niin murtunut kun kuningas ei ymmärtänyt hänen uskollisuuttaan, että tuli hulluksi ja hakkasi päänsä murskaksi vankisellin seinään.” Kolmas, Muravjov-Apostol, sanoi ennen kuolemaansa (1886) “kiittävänsä Luojaa dekabristikapinan epäonnistumisesta 14. joulukuuta, koska se ei ollut venäläinen ilmiö.” Kun hän oli Dostojevskin tavoin kärsinyt rangaistuksensa, hän katui poliittisia syntejään, mutta kuka pakotti hänet siihen?

Puškinin kääntymys oli vielä vaivattomampi. Hän oli myötämielinen dekabristeja kohtaan ja sanoi, että “olisi liittynyt kapinallisten riveihin” jos olisi ollut kapinapäivänä pääkaupungissa. Mutta hänkin kävi läpi salamannopean muodonmuutoksen, josta aikalaisrunoilija häijysti kirjoitti, ja hänestä tuli yksinvaltiuden trubaduuri.

Huomionarvoista on, mitä Puškin kirjoittaa maanmiehistään: “Joskus näyttää siltä, että Venäjällä ei ole vallankumouksia vaan pelkkiä kapinoita – tammikuun kansannousu, dekabristit, Tšuhujiv, Pugatšov, Rjazan – ikuisten orjien ikuisia kapinoita.” Ja vielä: “Kun liikumme johonkin… kapinoimme – olemme luonnottomassa tilassa, niin kuin kävelisimme käsillämme… mutta kun alamme surra ja katua, huomaamme tulleemme oikeiksi venäläisiksi… Olemme vieterinukkevallankumouksellisia: vaikka vallankumous kuinka tuuppisi meitä, vastavallankumous palauttaa meidät suoriksi.”

Näin tsaarin vastavallankumous “palautti” Venäjän vuosien 1905-1906 vallankumouksesta. Venäjä “palautui” jopa vuoden 1917 vallankumouksesta bolševikkien vastavallankumouksen vuoksi. Pietari Suuri sanoi maaorjien kapinoinnista: “Tuota väkeä voi houkutella ja hillitä vain julmuudella.” Kun Pugatšov mestattiin ja paloiteltiin julkisesti, orjat nuolivat tyranniensa kättä, katsoivat heitä ylöspäin ja jopa rakastivat heitä, ja Pugatšov katui niin kuin muut ennen häntä.

Heti kun tämä julmuus herpaantui tai kuoli hallitsijoiden sydämessä (Aleksanteri II:n, Nikolai II:n), orjat alkoivat halveksia heitä, tappoivat heidät ja uskoivat tehneensä vallankumouksen. Sitten tuli uusi hallitus, joka otti piiskan käteensä ja ajoi alastoman kapinallisuuden takaisin rautahäkkiin. Sellaisia voittoisien orjien johtajia olivat Lenin ja Stalin. Tällaista on Venäjän historia. Huipulla ovat lyöjät, pohjalla lyödyt joista on mukavaa tulla lyödyiksi: “Hurraa, on pieksemisemme aika!” Eilisen vallankumouksellinen muuttuu toissapäivän orjaksi heti kun jonkun vahva käsi tarttuu häntä kauluksesta – ja katuu.

Tämä on lähde katumukselle, joka ei ole lähtöisin bolševikkivallasta vaan on yleisempi venäläinen ilmiö. Moskoviitti voi kapinoida kylmennyttä voimaa vastaan. Mutta heidän “luonnollinen tilansa” on olla oikean voiman orjina. Kun sellainen mahti kohoaa heidän edessään, he lankeavat polvilleen, olipa hallitsija sitten Pietari Suuri tai Stalin tai joku muukalainen, kuten tataarikaani. He polvistuvat ja katuvat. Muiden kimppuun käydään ja heidät murskataan.

Iivana Julma pysyi valtaistuimella, mutta heikko ja sairaalloinen Iivana VI kuristettiin Pähkinälinnassa kuin rotta… Pietari Suuri tappoi kenet halusi, mutta narrimainen Pietari III syöstiin vallasta ja tapettiin… “Kapinalliset” ampuivat Nikolai II -paran.

Länsi (niin, länsi, muttei todellinen oksidentti jonka tahdomme nähdä) ei ymmärrä moskoviittien psyykeä. Vaikka sen voi nähdä kenen tahansa “tavallisen venäläisen” (me sanomme häntä “moskaliksi”) kasvoilta – niissä kasvoissa on jotain epämääräistä, määrittelemätöntä, ratkaisematonta. Ei voi koskaan tietää mitä hän tekee seuraavaksi: hän suutelee kättäsi tai puree sinua kurkkuun. Koska hän ei tiedä sitä itsekään, hän tarkkailee sinua herkeämättä: jos olet lammas, hän käy kimppuusi, jos susi, hän panee häntänsä koipien väliin. Niinpä jokainen poliitikko, joka puhuu moskoviitille “rauhasta” on hänen silmissään lammas, ja hän toimii sen mukaisesti. Jos hän taas pitää poliitikkoa sutena, hän perääntyy, kätkee vihansa ja taistelee vain jos hänen kimppuunsa käydään. On vain oltava susi. Se joka heiluttaa keppiä muttei ole vakaasti päättänyt “hakata typeryyttä pois moskoviitin päästä”, ei hämää moskoviittia, koska tämä on ovela ja tajuaa sen esitykseksi.

Jaltan, Teheranin, Potsdamin, Panmunjomin tai Geneven poliitikot ja diplomaatit eivät herätä erityistä pelkoa tavallisessa iivanassa, eivätkä he säästy aggressiolta. Siitä huolimatta “moskovalaisen obskurantismin” rutto, ihastus kaikkea venäläistä kohtaan, leviää – oikean länsimaisen kulttuurin häpeäksi – länsimaisissa kustantamoissa, lehdissä, yliopistoissa ja konserttisaleissa. Koska länsi on kadottanut uskonsa tehtäväänsä ja kulttuuriseen ylivertaisuuteensa, moskoviitin voimantunto, julkeus ja laajentumishalu kasvavat.

Ja kääntäen, samasta syystä moskoviitti kunnioittaa Turkkia, Espanjaa ja jopa jaettua Saksaa enemmän kuin monia voimakkaampia kansakuntia. Moskoviitin psyykeen pitää kiinnittää erityistä huomiota. Aikoinaan sentimentaaliset maanmieheni siteerasivat Ševtšenkon runoa “kirsikkalehdosta kotipihalla”. Se oli heidän ihanteensa. Moskoviitti tuli, hakkasi lehdon, poltti talon, kovakuoriaiset ja satakielet huokasivat, äiti niitti viljaa uuden kolhoosin pellolla, kyntäjät joutuivat keskitysleirille tai hautaan. Ja jopa “vapaassa maailmassa” asuvat ukrainalaiset katsoivat tuota “paratiisia”, raapivat päätään ja miettivät: “Ehkä bolševismi on sittenkin välttämätöntä? Onhan se edistystä! Ja koneistamista!” Silloin moskoviitti ilahtui: “Jaha! Annatte periksi, olette siis peloissanne!” Ja sitten heille koitti tuho.

Maanmiehilläni oli joskus tapana käydä kirkossa. Mutta moskoviitti tajusi, että Jumalaa ei ole, sulki kirkon tai muutti sen asevarastoksi. Ja jälleen “hohol” raapi päätään ja mietti: “Ehkä se on totta? Tiede ei ole vielä todistanut, onko Jumalaa vai ei…” Ja jälleen moskoviitti ilahtui: “Jaha” Annatte periksi, olette siis peloissanne.” Ja sitten heille koitti tuho.

Jotkut maanmieheni halusivat “suurta kirjallisuutta”. Niinpä Ukrainan yleinen tiedeakatemia (in partibus infidelium) alkoi sivistää emigrantteja Vinnytšenkon neuvostomielisillä kirjoituksilla ja Syryi-Tyštšenko julkaisi Lesja Ukrajinkan tuotannon bolševistisin kommentaarein varustettuna. Drahomanovin teosten tulkittiin käsittelevän “ukrainalaisuutta venäläisyyden osana”… Nähdessään kaiken tämän moskoviitti hieroi iloisena kämmeniään: “Hitto, Ivan, tule ottamaan!” Tai, kuten Puškin kirjoitti: “Hurraa! Me etenemme ja ruotsalaiset perääntyvät Pultavasta!”

Näin moskoviitti tuntee, ja tässä tapauksessa hänestä tuntuu hyvältä, sillä joissakin emigranttipiireissä ukrainalainen henki on murtunut, moraalinen vastarinta sieluumme kaadettua moskovalaista pimeyttä kohtaan on heikkoa, ja sen ollessa heikkoa ei fyysiseenkään vastarintaan kyetä. Tällaisessa tilanteessa huudot “itsenäisen ja yhtenäisen” Ukrainan puolesta tai äänekkäät mielenilmaukset katalia vihollisia vastaan eivät auta. On paistettava sielunsa naurunalaisuuden hehkuvassa ahjossa ja paljastaa tämä ideologinen pelkuruus ja (tietoinen tai ei) lankeaminen Moskovan “totuuden” jalkojen juureen. Niinpä täydellinen pelottomuus, ehdoton, sataprosenttinen venäläisyyden torjuminen on ainoa keino murtaa Moskova ensin sydämessämme ja sitten maassa, joka on “omamme mutta ei omaamme”.

–

Dmytro Dontsov (1883-1973) oli ukrainalainen kirjailija ja nationalistisen liikkeen ideologi. Hänellä oli merkittävä vaikutus Ukrainalaisten nationalistien järjestöön (OUN), vaikka hän ei itse koskaan ollut sen jäsen. Oheinen kirjoitus on julkaistu vuonna 1954 Dontsovin ollessa maanpakolaisena Münchenissä.