Mies joka kieltäytyi antautumasta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kunkin vuoden parhaat elokuvat nähdään Suomessa yleensä vain yksittäisinä festivaalinäytöksinä tai Kino Engelin kaltaisissa pikkuteattereissa. Tämän kohtalon ovat viime vuosina kokeneet sellaiset merkkipaalut kuten Andrei Zvjagintsevin Rakkautta vailla (2017), Sergei Loznitsan Donbass (2018), S. Craig Zahlerin Dragged Across Concrete (2018) ja Robert Eggersin esikoisohjaus The Witch (2015). Cannesin elokuvajuhlien Un certain regard -esityssarjan viime vuonna avannut Onoda: 10 000 Nights in the Jungle ei päässyt Suomessa edes teatterinäytöksiin, mutta äskettäin ilmestynyt blu-ray-painos on sentään saatavilla.

Ranskalaisen Arthur Hararin ohjaama elokuva käsittelee yhtä toisen maailmansodan merkillisimmistä hahmoista. Hiroo Onoda, sotilasarvoltaan aliluutnantti, kuului viimeisiin Japanin keisarillisen armeijan antautuneisiin sotilaisiin. Erikoisen hänen tapauksestaan tekee se, että hän antautui vuonna 1974. Kommandokoulutuksen saanut Onoda oli jäänyt Lubangin saarelle käymään sissisotaa Filippiinien jouduttua amerikkalaisten käsiin helmikuussa 1945. Hän ei koskaan saanut suoraa antautumiskäskyä esimieheltään, ja sellaisen puuttuessa hän päätteli, että hänen on noudatettava sotilasvalaansa, ja jatkoi tehtäväänsä 30 vuotta. Viimeinen sotaa jatkanut japanilainen sotilas Onoda ei tosin ollut: sotamies Teruo Nakamura vangittiin Indonesiassa puolisen vuotta Onodan jälkeen.

Elokuva perustuu suurelta osin Onodan muistelmateokseen, joka on ilmestynyt suomeksi nimellä Luutnantti Onodan sota. Kirjassa Onoda kuvaa yksityissotaansa Filippiinien viidakossa. Alkujaan Onodalla oli seuranaan kolme muuta sotilasta, joista viimeinen kuoli laukaustenvaihdossa filippiiniläisten poliisien kanssa vuonna 1972. Viimeiset kaksi vuotta Onoda vietti viidakossa yksin. Häntä yritettiin turhaan houkutella antautumaan monenlaisin keinoin. Viimein Onodaan sai kontaktin japanilainen turisti Norio Suzuki, joka kertomansa mukaan matkaili ympäri maailmaa ”etsimässä luutnantti Onodaa, isopandaa ja lumimiestä – tässä tärkeysjärjestyksessä”. Onoda sanoi Suzukille, että suostuisi antautumaan jos paikalle tuotaisiin hänen sodanaikainen esimiehensä antamaan suullinen antautumiskäsky. Näin tapahtui, ja Onoda palasi viimein kotiin.

Hararin elokuva seuraa Onodan vaiheita erikoiskoulutuksesta aina antautumiseen ja kotiinpaluuseen saakka. Tärkeän sijan saa Onodan ja hänen sodanajan esimiehensä Yoshimi Taniguchin välinen henkinen side, joka osin selittää Onodan äärimmäistä sitoutumista tehtäväänsä. Onodan muistelmateos on myös seikkaperäinen eräkirja, jossa kirjoittaja selittää havainnollistavien piirrosten avulla, miten pyydysti viidakossa ravinnokseen rottia, villikissoja ja lintuja, rakensi yksinkertaisia asumuksia, savusti lihaa ja suojasi riisiä kosteudelta. Tämä puoli on läsnä myös elokuvassa, jossa Onodan ja hänen tovereidensa päivittäisiä selviytymisaskareita kuvataan laajalti. Jonkin verran vapauksia tunnettuihin tosiseikkoihin nähden on otettu. Muistelmissaan Onoda ei esimerkiksi juuri kerro niistä saarelaisista, jotka hän ryhmineen tappoi sissisotansa aikana. Saarelaisilla oli hyvät syyt vihata piileskeleviä japanilaisia, jotka usein tappoivat heidän karjaansa ravinnoksi ja sytyttivät viljelyksiä tuleen pelotellakseen heitä. Yhteenottoja paikallisten poliisien ja aseistautuneiden maanviljelijöiden kanssa oli useita. Niinpä elokuvassa näytetään haavoittuneen maanviljelijän ja japanilaisten majapaikkaan eksyneen naisen surmat.

Tavanomainen elämäkertaelokuva Onoda: 10 000 Nights in the Jungle ei kuitenkaan ole. Se on ensi sijassa eksistentiaalinen draama, jonka ytimessä on kysymys ehdottoman sitoutumisen mielekkyydestä. Onodan ja hänen tovereidensa siteet ulkomaailmaan ovat katkenneet ja heitä on kielletty käyttämästä perinteistä japanilaista uloskäyntiä, seppukua. Jäljellä on vain velvollisuus jatkaa tehtäväänsä kunnes toisin käsketään. Mikään muu kuin velvollisuudentunto ei estä heitä luovuttamasta, mutta heillä se sattuu olemaan niin luja, että he ajautuvat sen kanssa ääriratkaisuihin, jotka näyttäisivät kenestä tahansa ulkopuolisesta järjettömiltä. Keskushenkilö on kuin se Oswald Spenglerin mieleenjäävästi kuvaama roomalainen sotilas, joka Pompeijin tulivuorenpurkauksen aikana unohdettiin vapauttaa vartiopaikaltaan ja joka ennemmin kuoli kuin rikkoi saamaansa käskyä.

Psykologisesti mielenkiintoisinta Onodan tarinassa on se, miten hän rakensi yksityiskohtaisen mielikuvitustodellisuuden tukemaan ratkaisuaan. Hänen ryhmäänsä yritettiin saada antautumaan muun muassa pudottamalla viidakkoon tuoreita japanilaisia sanomalehtiä ja soittamalla kaiuttimista hänen veljensä nauhoittama viesti sodan päättymisestä. Sanomalehtiä Onoda piti amerikkalaisten laatimina taitavina väärennöksinä, veljen puheen hän uskoi olevan imitaattorin esittämää. Hän oli alkanut pitää tehtäväänsä niin merkittävänä, että vihollinen käyttäisi kaikkia mahdollisia juonia saadakseen hänet käsiinsä.

Erityisen vaikuttava kohtaus elokuvassa on se, jossa Onoda tutkii ystävänsä kanssa heille pudotettuja sanomalehtiä ja yrittää rakentaa koherenttia kokonaisuutta niiden sisältämistä hämmentävistä uutisista. He päättelevät, että osa tiedoista on varmastikin totta, ja laativat päätelmiensä perusteella kartan tilanteesta, johon sota on vuosikymmenten aikana edennyt. Heitä vertaa väkisinkin salaliittoteoreetikoihin, jotka sovittavat lukemattomat ristiriitaiset tiedonsirpaleet osaksi mielikuvituksellista mosaiikkiaan. Miehet ruokkivat toistensa kuvitelmia ja auttavat siten toisiaan kestämään; yksin kumpikaan heistä ei luultavasti olisi jaksanut jatkaa niin kauan, vaan olisi joko luovuttanut tai vajonnut tylsyyteen.

Onodan toiminnassa on kyse pitkälle viedystä itsepetoksesta, muttei pelkästään siitä. Häntä kohtaan on vaikea olla tuntematta sympatiaa, sillä hänen uhrauksensa on niin suuri ja hänen itsekurinsa niin poikkeuksellinen. Pelkkä auktoriteettiusko ei riitä sellaiseen, vaan tarvitaan vakaumusta, ja kun sekään ei riitä, tarvitaan pakkomiellettä. On mahdoton päättää, onko Onodan yksityissota sankaruutta vai hulluutta, ja muistelmiensa lopussa hän myönsi, ettei oikeastaan tiennyt sitä itsekään. Mutta ainakin hän on lahjomaton, ja nousee siten olosuhteittensa yläpuolelle.

Elokuva päättyy Onodan istuessa helikopterissa matkalla kotiin ja katsellessa Lubangin saaren etääntymistä. Hänen myöhemmän elämänsä kuvaamatta jättäminen on oikea ratkaisu; elokuvan aiheena on hänen saarella käymänsä henkinen kamppailu, ja kaikki siihen suoraan liittymätön olisi selittelyä. Mutta todellisen Onodan myöhemmät vaiheet ovat nekin kiinnostavat. Hänen palattuaan kotiin Japanin valtio maksoi hänelle sotilaspalkan kaikilta hänen viidakossa viettämiltään vuosilta, mutta Onoda lahjoitti rahat Yasukuni-pyhäkölle, sodissa kaatuneille omistetulle shintolaiselle temppelille. Kyllästyneenä saamaansa jatkuvaan mediahuomioon hän muutti vaimonsa kanssa Brasiliaan karjatilalliseksi. Vuonna 1980 häiriintynyt teini-ikäinen surmasi Onodan vanhemmat, minkä jälkeen Onoda palasi Japaniin ja perusti nuorille tarkoitetun koulun, jossa opetettiin erätaitoja ja perinteisiä japanilaisia hyveitä. Elämänsä myöhäisvaiheessa hän toimi myös nationalistisessa Nippon Kaigi -järjestössä, joka pyrki monarkian ja armeijan vahvistamiseen. Onoda kuoli keuhkokuumeen komplikaatioihin tokiolaisessa sairaalassa 92-vuotiaana vuonna 2014.

Kun Onoda oli palannut Filippiineiltä, häneen ei Japanissa suhtauduttu yksiselitteisesti sankarina. Jotkut pitivät häntä militaristisen menneisyyden jäänteenä, muistutuksena ajasta joka haluttiin mieluummin unohtaa. Hararin elokuva on saanut samantapaisen ristiriitaisen vastaanoton. Tavanomaiset typerykset ovat moittineet ohjaajaa siitä, ettei hän anna riittävästi ääntä filippiiniläisille paikallisasukkaille, joille Onoda tuotti pelkkää vahinkoa.

Mutta elokuvan suurin ansio on juuri siinä, että se ei ole sosiaalinen kommentaari vaan mysteeri. Se rakentaa henkilökuvan miehestä, jonka toimintaa voi ymmärtää korkeintaan hän itse. Onodan 30-vuotinen sota ei kuitenkaan ollut sen mielipuolisempi kuin mikään muukaan elämätehtävä, vaikka hän suorittikin sen epätavallisen johdonmukaisesti. Jokainen elämän tarkoitus kun on viime kädessä järjetön, paitsi oletusasetuksena saatu syöminen ja suvunjatkaminen. Sellaisen omaksuminen vaatii jotakin perustavanlaatuista kieltäymystä. Onoda kieltäytyi antautumasta, ja jokainen muu kieltäymys tuli tämän seurauksena.

Onoda: 10 000 Nights in the Jungle ei myöskään ole pyhimystarina tai yli-ihmismuotokuva, vaan henkilökuvauksessaan konkreettinen ja intiimi. Se tallentaa myös pelon, epätietoisuuden, turhautumisen ja tuskan hetket. Hallittu kerronta välttää suvantokohdat koko 167-minuuttisen keston ajan, mutta samalla kuvat vievät mukanaan toisenlaiselle aikavyöhykkeelle tavalla, joka tuo mieleen Werner Herzogin parhaat työt. Onkin mainittava, että Herzog julkaisee tänä vuonna esikoisromaaninsa, jonka aiheena on Onoda. Aihevalintaa voi tuskin pitää suurena yllätyksenä, sillä Onodan kaltaisia äärimmäisyysmiehiä hän on kuvannut kaikissa keskeisissä elokuvissaan. Kenties Herzog intoutuu tulevaisuudessa filmatisoimaan romaaninsa ja Onodan tarina saa toisen elokuvatulkinnan.

–

Arthur Hararin elokuvaa ”Onoda: 10 000 Nights in the Jungle” on saatavilla ainakin elokuvakauppa Filmihullussa.

–

–