Ihmisistä ja oikeuksista

OLLI VIRTANEN

–

Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan Uutiset julkaisi loppiaisena artikkelin, joka käsittelee Afrikan maiden matalaa koronarokotuskattavuutta. Artikkelin sanoma on pähkinänkuoressa, että Afrikan rokotustilanne laahaa muita maanosia jäljessä, koska ”rikkaat maat” ovat rohmunneet rokotteet itselleen. Lehti vaatiikin nyt muuta maailmaa kiireen vilkkaa lahjoittamaan Afrikalle rokotteita. ”Koronapandemia on nostanut köyhien maiden kehityksen tielle uusia mörköjä, jotka tunnetaan YK-kielessä nimillä rokotepula, rokotesyrjintä ja rokotenationalismi. Valtaosa niiden uhreista elää Afrikassa”, artikkelissa todetaan.

”Syrjintä” saa nykymaailmassa kyllä yhä mielenkiintoisempia merkityksiä. Se, että Afrikalle ei anneta ilmaiseksi sitä, mistä muut joutuvat maksamaan, on nähtävästi siis sekin syrjintää ainakin hupaisan orwellilaiselta kuulostavassa ”YK-kielessä”. Tosiasiassahan Afrikka olisi kyllä saanut rokotteita siinä missä kaikki muutkin – ja varmasti myös rohmunnut niitä itselleen siinä missä muutkin – jos Afrikan mailla vain olisi kuvetta, jota kaivaa. Afrikkalainen kapitaali kyllä kelpaa sikaria röyhytteleville lääkeyhtiöpampuille yhtä hyvin kuin muunkinlainen.

Samaa laulua laulaa myös African Renaissance and Diaspora Network -järjestön johtaja Djibril Diallo. Hänen mukaansa rokotekysymyksessä ”testataan valtioiden kyky kunnioittaa ihmisoikeuksia”, sillä ”[o]ikeus terveyteen on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen”. Niinhän se taitaa olla. Sitä tosin en ymmärrä, millä logiikalla tämä velvoittaa länsimaita lahjoittamaan rokotteitaan pois. Jos ihmisoikeudet kerran ovat yleisiä ja yhtäläisiä, niin eikö länsimaalaisen henki ole silloin yhtä arvokas kuin afrikkalaisenkin? Vai pelastavatko rokotteet ihmishenkiä ainoastaan Afrikassa? Tosiasiassahan, vaikkeivät sitä ääneen sanokaan, YK, Diallo ja kumppanit vaativat länsimaita uhraamaan omia kansalaisiaan, jotta Afrikan rokotustilanne saataisiin paremmalle tolalle. (Tiettyä ironiaa voi nähdä siinäkin, että African Renaissance -nimisen järjestön edustaja vaatii muuta maailmaa lahjoittamaan rokotteita maanosalleen. Sitä voisi kuvitella renessanssin tarkoittavan muiden antamista armopaloista kieltäytymistä, ei niiden varaan jättäytymistä.)

Ihmisoikeudet ovat useiden muiden abstraktioiden tapaan käyneet läpi vasemmistolaisen käsitemankelin ja muuttuneet alkuperäisen merkityksensä peili- elleivät suorastaan irvikuvaksi. Tiedostavien toimittajien ja kaikenkarvaisten kansalaisjärjestöjen juhlapuheissa ihmisoikeuksien kerrotaan usein olevan ”jakamattomia”, mutta todellisuudessa ihmisoikeusajatteluun on ilmestynyt selkeä työnjako: rikkaiden maiden kansalaiset, käytännössä siis valkoiset länsimaalaiset, nähdään ihmisoikeuksien tuottajina, kehitysmaalaiset puolestaan niiden kuluttajina. Jos Afrikka tarvitsee koronarokotteita – tai ruokaa tai koulutusta tai mitä tahansa – niiden hankkiminen on lännen, ei suinkaan afrikkalaisten itsensä tehtävä. Sellainen ajatus, että jakamattomat oikeudet oikeasti koskisivat valkoisia siinä missä afrikkalaisia ja arabeja, on nykyvasemmistolle outo.

Erityisen selkeästi tämä kävi ilmi viimesyksyisestä Puolan ja Valko-Venäjän rajakriisistä. Valko-Venäjän diktaattorin Aljaksandr Lukašenkan masinoimassa operaatiossa Puolan rajalle ilmestyi yhtäkkiä laumoittain Lähi-idästä saapuneita turvapaikanhakijoita, jotka muun muassa heittelivät puolalaisia rajavartijoita kivillä ja iskivät näitä vastaan kyynelkaasulla. Kyseessä oli siis vihamielisen valtion vasiten aiheuttama selkkaus, jonka ilmeisenä tarkoituksena oli horjuttaa Euroopan vakautta. Jokainen, aivan joka ainoa, tiesi tämän. Silti lännen fanaattisimmat tolvanat vaativat Puolaa avaamaan rajansa, koska ”turvapaikan hakeminen on rajoittamaton ihmisoikeus”. Rajoittamattomiin ihmisoikeuksiin kuului siis vain arabien oikeus marssia Puolaan kuin halkovajaan, ei esimerkiksi puolalaisten oikeus päättää, keitä he rajojensa yli päästävät. Myöskään eurooppalaisten oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ei ryöstöjen, raiskauksien ja terrori-iskujen valossa selvästikään ole sellainen jakamaton ihmisoikeus, jonka toteutumisesta tarvitsisi pitää niin kovin tarkkaa lukua.

Jotta ihmisoikeuskeskusteluun saataisiin edes alustava tolkku, on välttämätöntä tehdä jo klassisesta liberalismista tuttu jako negatiivisiin ja positiivisiin oikeuksiin. Negatiivinen oikeus tarkoittaa vapautta jostakin epämiellyttävänä pidetystä, kuten kidutuksen kohteeksi joutumisesta. Periaatteessahan oikeus olla joutumatta kidutuksen uhriksi olisi mahdollista saattaa voimaan koko maailmassa vaikka nyt heti: riittäisi, että kukaan ei enää kiduttaisi ketään. On kohtuullista vaatia jokaiselta valtiolta tällaisten negatiivisten oikeuksien kunnioittamista, sillä niiden toteuttaminen ei vaadi mitään muuta kuin pidättäytymistä niiden rikkomisesta.

Positiiviset oikeudet, esimerkiksi oikeus koronarokotukseen tai turvapaikan hakemiseen, ovat sen sijaan perustavanlaatuisesti toisenlainen juttu. Niiden toteutuminen edellyttää sitä, että joku toinen aktiivisesti tekee jotakin, kuten maksaa rokotteet tai käsittelee turvapaikkahakemukset. Toisin kuin negatiivisten oikeuksien kohdalla, emme voi edellyttää jokaisen valtion takaavan kaikille maailman ihmisille rajoittamatonta pääsyä positiivisten oikeuksien pariin, sillä a) valtioiden resurssit ovat rajalliset ja b) eri ihmisryhmien väliset positiiviset oikeudet ovat usein ristiriidassa keskenään. Luovuttamalla koronarokotteita almuina Afrikkaan saadaan pelastettua afrikkalaisia, mutta hintana on länsimaalaisten henkien menetys. Päästämällä turvapaikanhakijoita Eurooppaan pystytään parantamaan heidän elinolojaan, mutta hintana on eurooppalaisten turvallisuuden mureneminen. Aidosti yleismaailmallisia voivat olla vain negatiiviset oikeudet.

Ainut toimiva ratkaisu onkin, että valtiot sitoutuvat ainoastaan negatiivisten oikeuksien universaaliuteen ja rajaavat positiiviset vain omalle väestölleen. Positiivisia oikeuksia voidaan toki tietyissä poikkeustilanteissa ulottaa koskemaan myös vierasta väkeä esimerkiksi katastrofiavun muodossa, mutta tällaisten tapausten tulee olla nimenomaan poikkeuksia, ei missään nimessä mikään yleinen sääntö.

Vasemmiston piiristä on kantautunut lisääntyvää huolta siitä, että koko nykyisen ihmisoikeusajattelun mielekkyyttä on alettu kyseenalaistaa. Tästä vasemmistolaiset saavat kuitenkin syyttää yksinomaan itseään: nimenomaan he ovat korruptoineet ihmisoikeuksien käsitteen merkitsemään muun maailman oikeutta tulla syömään länsimaiden kattamaan pöytään. Mitä syytä eurooppalaisella tai amerikkalaisella olisi kannattaa ”ihmisoikeuksia”, jos ne käytännössä merkitsevät sitä, että hän kustantaa kehitysmaalaisten elämisen ja saa siitä palkaksi rasismisyytöksiä ja kadut, joilla ei uskalla kävellä yksin pimeän aikaan? Jos juhdan harteille yrittää sälyttää liian raskasta taakkaa, ei pidä ihmetellä, kun se alkaa vikuroida.

–

–