Kulttuurisota valtioiden epävakauttajana

M. A. MERETVUO

–

(Kirjoitus on luku M. A. Meretvuon kirjasta ”Turvallisuuspolitiikka”. Teos ilmestyi viime keväänä ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.)

–

“Vakavin sekaannus syntyy, kun oikeuden ja rauhan kaltaisia käsitteitä käytetään tällä tavoin selvänäköisen poliittisen ajattelun estämiseen, omien poliittisten pyrkimysten legitimoimiseen sekä vastustajan kelvottomaksi tekemiseen ja demoralisoimiseen.”

– Carl Schmitt, Poliittisen käsite

–

Olin kevättalvella 2020 seminaarissa, jossa akatemiatutkija Oula Silvennoinen teki suuren paljastuksen. Noin tunnin kestänyt luento, joka käsitteli enimmäkseen häneen Twitterissä kohdistettua kritiikkiä, huipentui siihen, kun hän paljasti Perussuomalaisen puolueen todellisen tavoitteen. Silvennoisen mukaan tavoite ei nimittäin ole poliittisen vallan saaminen, vaan kulttuurisodan käynnistäminen. Olin hämmentynyt, mutta päätin jäädä odottamaan, toisiko vuosi tullessaan merkkejä tällaisesta kulttuurisodasta. Tulisiko esimerkiksi vaatimuksia historian uudelleenkirjoittamisesta, historiallisten monumenttien poistamisesta, katujen, yliopistojen ja lentokenttien uudelleennimeämisestä, sillä juuri tällaisilla keinoillahan kulttuurisotaa käydään. Ja tulihan niitä.

Tässä kohtaa lukija jo tietää, mistä on kyse. Ei, kulttuurisotaa eivät aloittaneet perussuomalaiset, patsaita eivät työntäneet mereen kansallismieliset, poliisitaloja vastaan eivät hyökänneet uusnatsit. Tällä kertaa menneisyyttä tuhoamassa eivät olleet edes islamistiterroristit.

George Floydin kuolemasta Yhdysvalloissa alkaneet kansalaislevottomuudet ja Black Lives Matter -liike ovat ilmiselvästi vain jonkin syvemmän ilmiön pintakerros. Jo mielenosoitusten ensimmäisinä päivinä alkoi näyttää siltä, että äärivasemmistolaiset anarkistiryhmät olivat agitoimassa kaduilla mellakoineita mustia. Ilta toisensa jälkeen rauhanomaisina alkaneet mielenosoitukset muuttuivat väkivallaksi, ilkivallaksi ja kauppojen ryöstelyksi. Kansainvälinen media ei ainoastaan yrittänyt vaieta tapahtumien todellisesta luonteesta, vaan lisäsi väkivaltaa luomalla avoimesti vastakkainasettelua poliisin ja mielenosoittajien välille. Väkivaltaisia mellakoita lopettamaan lähetetyt liittovaltion joukot esitettiin kyseenalaisessa valossa kaikissa päämedioissa niin ulkomailla kuin Suomessa, aivan kuin ne olisivat olleet jonkinlainen “Trumpin rasistiarmeija” joka käy kaduilla pamputtamassa sorrettuja mustaihoisia. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, on erilaisia äärioikeistoryhmiä tähän asti syytetty luottamuksen murentamisesta virkavaltaa kohtaan leimaamalla poliisi poliittisin motiivein toimivaksi. Ehkä olen ymmärtänyt jotakin väärin.

Kun patsaita alettiin tuhota tai niiden poistamista vaatia myös Euroopassa, oli selvää, että BLM-liikkeellä ei ollut enää mitään tekemistä mustien kohtaaman poliisiväkivallan kanssa. Kesän aikana kohtasimme ennennäkemättömän ilmiön, jossa länsimaisen sivilisaation menneisyys ja nykyisyys asetettiin vastakkain. Historiamme ei enää ollut arvokas tai edes jotakin, jonka virheistä tulisi oppia. Historia itsessään yritettiin muuttaa pyyhkimällä pois siihen viittaavat kulttuuriset artefaktit. Tämän lisäksi kulttuurinen uudelleenkoulutus haluttiin ulottaa kielelliselle tasolle, sillä puhutun ja kirjoitetun kielen avulla pystytään kätevimmin muuttamaan ajattelua. Tällaista ehdotti mm. Rutgers Universityn englannin kielen laitoksen johtaja Rebecca Walkowitz, joka päätti ottaa ns. kriittisen kieliopin laitoksensa käyttöön. Koska puhuttu kieli on historiallisen kehityksen tulosta, ja koska historia on “vääränlainen”, on puhuttu kielikin “paha” ja sisältää syrjiviä kieliopillisia rakenteita ja sanoja. Walkowitzin lausunto on kulttuurimarxismia par excellence. Puhutun kielen lisäksi kätkettyjä valtarakenteita on löydetty myös tietokoneiden ohjelmointikielestä, jossa ihmisiin millään tavalla liittymättömiä termejä “orjakoodi” ja “blacklist” on poistettu käytöstä. Historian uudelleenkirjoittajilta ovat tainneet jäädä historiantunnit väliin, sillä kun orjuutta tarkastellaan muinaisesta maailmasta ja antiikista asti, on suurin osa läntisen maailman orjista ollut valkoihoisia.

Kesän kuluessa kulttuurisota sai myös huvittavia piirteitä, kun CNN uutisoi etusivullaan, kuinka pariskunta löysi pizzastaan meetvursteista tehdyn hakaristin, tai kun Suomessa pelästyttiin kännykän verkkovirtaa esittävän salamasymbolin yhdenmukaisuutta SS-joukkojen tunnuksen kanssa. Syyskuun alussa professorit joutuivat ottamaan mediassa kantaa Kimi Räikkösen kasvomaskissa olleen rautaristin merkityssisältöihin. Joulusta oli tulossa vaikea meille suomalaisille, sillä perinteinen joulutorttumme muistutti hakaristiä. Yksi jos toinenkin yritys on sittemmin muuttanut jonkin tuotteensa nimeä tai pakkauksen ulkoasua kulttuuristen tunnusmerkkien poispyyhkimiseksi. Vasemmistonuoret tekivät myös odotetun pohjanoteerauksensa vaatimalla Mannerheimin patsaan viemistä pois Helsingin keskustasta.

Kulttuurisota ei toukokuussa 2020 alkanut suinkaan varoittamatta ja tyhjästä. Jo sitä ennen olimme saaneet kuulla lehtien kolumneissa kirjoittavilta ja muulta “viralliselta älymystöltä” varsin erikoisia ehdotuksia. Erikoisimpia olivat vaatimukset vanhojen viihdeohjelmien sensuroimisesta, klassiseen musiikkiin kohdistuva arvostelu etnisiin vähemmistöihin kuuluvien säveltäjien harvalukuisuuden vuoksi sekä humanistien huoli, että örkit esitetään fantasiakirjallisuudessa ainoastaan negatiivisessa valossa. Sittemmin listaan on voitu lisätä myös vaatimus, että kukaan ei voi näytellä seksuaali- tai muuhun vähemmistöön kuuluvan roolia, ellei itse kuulu samaan vähemmistöön. Kuitenkin keskiajalle sijoittuvat, mustaihoisia ritareita kuvaavat elokuvat ovat ilmeisen ihailtavia. Maaliskuussa 2021 saatiin uutisista lukea, kuinka valkoihoinen ei enää voi toimia mustaihoisen piirroshahmon ääninäyttelijänä eikä kääntää mustaihoisen kirjoittamaa kirjallisuutta. Toisin päin sama logiikka ei luonnollisestikaan toimi, koska sen taustalla ei suinkaan ole “värillä ei ole väliä”-ajattelu, vaan maailmankuva, jossa valkoihoiset ovat pahoja sortajia ja ainakin alitajuisesti ylemmyydentuntoisia muita väestöryhmiä kohtaan.

En lähde ruotimaan näitä kulttuurisen kaksinaismoralismin ilmiöitä enempää, sillä se menisi tämän kirjan aiheen ulkopuolelle. Olen maininnut ilmiön siksi, että ennen kuin tilanne meilläkin etenee samanlaiseksi kuin Yhdysvalloissa, olisi kaikkien syytä pysähtyä miettimään. Ennen syksyn 2020 presidentinvaaleja USA:ssa puhuttiin vakavasti sisällissodan mahdollisuudesta: kansa on täysin jakautunut kahteen leiriin ja aseita on kaikilla. Todistin kahtiajaon itsekin, tosin täältä Suomesta käsin, lukemalla joka aamu sekä CNN:n että Fox Newsin etusivun. Ne eivät olisi voineet olla kauempana toisistaan: CNN otti pyhäksi tehtäväkseen presidentti Trumpin mustamaalaamisen, Fox News hänen puolustamisensa. Se ei kuitenkaan ollut suurin ongelma: hämmästyttävintä oli, kuinka kaikki yhteiskunnan ilmiöt onnistuttiin polarisoimaan kahteen ääripäähän. Lopulta näytti siltä, että vaalitaistelua eivät käyneetkään Trump ja Biden vaan Antifa ja Proud Boys. Ääriryhmät, joihin monisatamiljoonaisessa maassa kuului enintään kymmeniä tuhansia ihmisiä, olivat onnistuneet ottamaan koko vaalikeskustelun haltuunsa. Maan tilanne on hyvä esimerkki siitä, mistä Schmitt varoitti: valtion sisäisestä politisoitumisesta eli jakautumisesta ystäviin ja vihollisiin. Kun sisäisen vihollinen aletaan nähdä suurempana uhkana kuin vieras valtio, on sisällissodan mahdollisuus todellinen. Esimerkki tästä saatiin BLM-mellakoiden lisäksi myös tammikuussa 2021, kun Trumpin kannattajat rynnäköivät kongressirakennukseen eräänlaisessa vallankaappausyrityksessä. Seuraavan aamun puheet “maailma vanhimman demokratian” sisäisestä heikentymisestä eivät olleet aiheettomia, vaikka itse rakennuksen valtaamisella ei valtaa tietenkään olisi voitu kaapata.

Onko vastaavanlainen yhteiskunnan koheesion murtuminen ja täydellinen kahtiajakautuminen “meihin” ja “niihin” toivottavaa? Ja jos ei, onko se jollakin tavalla estettävissä? Tilannetta Suomessa voidaan peilata Yhdysvaltoihin, joskin olettaen, että meillä pirstoutuminen on vasta alkanut, kun USA:ssa se on kytenyt pinnan alla sisällissodasta asti. Syyllistä kysyttäessä on vastauksena aina “vastapuoli”: ne “rasistit, natsit ja persut” tai ne “vasemmistolaiset ja suvakit”. On siis selvää, että olemme jo menettäneet kyvyn katsoa tilannetta ulkopuolisen näkökulmasta. Ainoa keksimämme ratkaisu on “jos ne toiset vain lakkaisivat olemasta, katoaisivat jonnekin”, jolloin myös väkivalta on ainakin implisiittisellä tasolla läsnä.

Joidenkin mukaan ulkopuoliset toimijat haluavat lisätä kahtiajakautumista, jotta yhteiskuntamme olisi heikompi vastustamaan heitä. Tällöin puhutaan yleensä Venäjästä ja sen “kiilastrategiasta”, pyrkimyksestä vahvistaa yhteiskunnan sisällä olevia säröjä, jotta ne lopulta repeäisivät railoiksi. Tämä on varmasti jossain määrin totta, ja sitä suuremmalla syyllä meidän tulisi tiedostaa vallitseva tilanne ja puuttua siihen. Ratkaisu ei kuitenkaan voi olla, että “toinen osapuoli lakkaa olemasta.” Siihenkin toki voidaan haluttaessa pyrkiä, mikä tarkoittaa sisällissotaa. Mutta sitä ei varmasti tahdo kukaan. Uskoakseni ratkaisun avain piilee ilmiön alkusyiden löytämisessä. Ensinnäkin on selvästi havaittavissa, että kyse ei ole vain suomalaisesta tai amerikkalaisesta ilmiöstä, vaan se leimaa käytännössä kaikkia länsimaisia yhteiskuntia. Vaikka ulkopuoliset vaikuttajat, Kiina ja Venäjä, löisivät vettä myllyyn ja bensaa liekkeihin, olisi epärehellistä väittää, että ne ovat käynnistäneet polarisaation. Rehellisesti ja puolueettomasti arvioituna tilanteeseen on tultu mielestäni seuraavalla tavalla.

Kylmän sodan päättyminen aiheutti länsimaissa valtavan yhteiskunnallisen muutoksen. Globalisoituvan maailman ihanteiksi tuli tuolloin sodan voittajaosapuolen eli liberaalin lännen arvomaailma: demokratia, ihmisoikeudet ja markkinaliberalismi. Kansainvälisen politiikan tutkimuksessa ajasta puhutaan uusidealismin syntyhetkenä. Vasemmistolaista ideologiaa kannattavat joutuivat luopumaan kommunistisen vallankumouksen toivosta, mutta päättivät kollektiivisesti olla voittajien puolella. Tuolloin vasemmisto- ja oikeistoliberalismi löivät kättä yhteen: uusi maailmanjärjestys saisi perustua pääoman vapaaseen liikkuvuuteen ja jatkuvaan kasvuun, kunhan suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus ja vähemmistöjen oikeudet pääsisivät osaksi hallitsevaa ideologiaa. Vähemmistöjen oikeuksien tärkeys on demokratiaan sisäänrakennettu ominaisuus, sillä ilman niitä demokratia ei olisi muuta kuin enemmistön diktatuuria. Näitä oikeuksia joillakin on tapana valvoa hysteerisyyteen asti.

Muistan itse tuon ajan hyvin. Silloin jokaisessa mainoksessa alkoi näkyä pakollinen etnisen vähemmistön edustaja, vaikka Suomessa tummaihoisia ei vielä ollut nimeksikään. Tätä vauhditettiin lähes kaikkea yhteiskunnallista viestintää hyödyntävällä suvaitsevaisuuskasvatuksella, jonka viesti tuli ainakin itselle teini-iässä selväksi: jos et ajattele niin kuin me opetamme, jos olet ennakkoluuloinen, muukalaiskammoinen, suvaitsematon, olet paha ihminen. Arvoliberalismi piti siten sisällään oman tuhonsa siemenen: valtaväestöön kuuluvien ihmisten identiteettien väheksymisen. Tämä ominaisuus on itse asiassa oleellinen osa liberalismia, sillä jos kansallisia, alueellisia, etnisiä tai uskonnollisia identiteettejä väheksymisen sijaan korostettaisiin, olisi se omiaan vähentämään kansainvälisiin sopimuksiin, yhteistyöhön ja keskinäisriippuvuuksiin perustuvan järjestelmän onnistumisen edellytyksiä. Vastaavasti erilaisten vähemmistöjen identiteettien korostaminen on hyödyllistä, sillä samoja tai samantyyppisiä vähemmistöjä oletetaan olevan globaalisti kaikkialla, jolloin vähemmistöjen oikeudet lisäävät globalisaation onnistumisen edellytyksiä.

Liberalismin ja valtaväestön identiteettien välillä on siten pysyvä ja perustavanlaatuinen ristiriita, mistä syystä identiteettejä on pyritty pyyhkimään pois erilaisten “maailmankansalaisuus” -teorioiden kautta, vähentämällä kansallisten rajojen merkityksiä sekä pyrkimällä tietoisesti sekoittamaan erilaisia kansallisuuksia ja etnisiä ryhmiä keskenään. On siis toimittu juuri niin kuin Jacques Rancière varoitti: oletettu, että yhteiskunta on epätasa-arvoinen ja käytetty politiikkaa “paremman” yhteiskunnan rakentamiseen. Samansuuntaisesti asian ilmaisi professori Gerald Gaus, joka kritisoi poliittista idealismia kirjassaan The Tyranny of the Ideal: Justice in a Diverce Society. Gausin mukaan teoria ihanteellisesta ja täydellisen oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta on käytännössä aina – teoriasta riippumatta – väärä, ja siksi sitoutuminen sen tavoitteluun vie asioita yleensä huonompaan suuntaan. Erilaisten ihanteiden keskinäinen köydenveto on nimittäin osa vapaata yhteiskuntaa, mitä omaa ihannettaan fanaattisesti kannattava ei kykene näkemään. Sen sijaan hän on halukas paradoksaalisesti rajoittamaan toisten oikeuksia, jotta tulevaisuudessa päästäisiin suurempaan oikeudenmukaisuuteen.

Kaikki eivät kuitenkaan vuosituhannen vaihdetta lähestyttäessä olleet samaa mieltä siitä, mitä hyvä ihminen tarkoittaa. Hyvin nopeasti alkoi syntyä vastareaktio. Teinit laittoivat Suomen lipun pilottitakin hihaan, vanhempi ikäluokka muodosti EU-vastaisia liikkeitä. Aika oli jättämässä hörhöilevät ja lähes mielenvikaisesti käyttäytyvät laitaoikeistoliikkeiden johtajat taakseen, sillä he eivät pystyneet vastaamaan ajatuksiinsa yhtäkkiä kohdistuneeseen kysyntään. Vuosituhat vaihtui, syntyi uusia liikkeitä, enemmän tai vähemmän kansallismielisiä, kansalliskonservatiivisia, kansallisradikaaleja. Nuoret miehet ihailivat perussuomalaisissa vaikuttanutta Tony Halmetta, sillä sekoiluistaan huolimatta hän uskalsi lyödä nyrkkiä pöytään suvaitsevaisuusideologian edessä. Oli syntynyt valtaväestön identiteettiin perustuva vastakertomus. Se kasvoi hiljalleen, kuin odottaen jotakin suurta mullistusta, joka saisi kerralla suuremmat, latentissa tilassa ja median “virallisten ajattelijoiden” ohjauksessa elävät kansanjoukot havahtumaan. Odotusaika oli hyväksi, sillä 90-luvulla herännyt sukupolvi oli kasvamassa aikuisiksi, jotka kykenisivät käynnistämään ja johtamaan yhteiskunnallisia muutoksia.

Tällainen mullistus tapahtui vuoden 2015 pakolaiskriisin myötä. Menemättä tapahtumien yksityiskohtiin, se voidaan nähdä valtaväestöjen kansallisiin identiteetteihin perustuvan vastakertomuksen kohtalonhetkenä: nyt jokaisen oli vihdoin pakko ottaa kantaa tapahtumiin ja valita puolensa. Ja niinhän monet tekivät. Mutta niin tekivät myös ne, jotka olivat kasvaneet kiinni arvoliberaaliin maailmankuvaan, sillä he pelästyivät valtavassa nosteessa olevaa ajattelutapaa, joka heidän näkökulmastaan oli väärä ja vaarallinen. En osaa arvioida, olivatko vihjailut natsien uudesta noususta ja keskitysleireistä todellista pelkoa, ironiaa vai ontuvaa poliittista argumentointia. Sellaisia alkoi joka tapauksessa löytyä kolumneista ja pääkirjoituksista. Erityisesti toimittajat näyttivät ottaneen tehtäväkseen puolustaa oikeita ajatuksia ja kitkeä väärät; tämän ovat monet toimittajat myös sanoneet suoraan. Vastareaktio vastareaktiolle voimisti alkuperäistä vastareaktiota entisestään – noidankehä oli valmis.

Mutta vastakertomuksen mukaisesti ajattelevia oli turha enää yrittää käännyttää. Sen sijaan, että he olisivat yrittäneet taistella puolensa valinneita valtamedian toimittajia vastaan perinteisen median alustoilla, he alkoivat perustaa omia julkaisualustoja, jotka teknologian kehittyminen nyt mahdollisti. Vastamedia ja kansalaisjournalismi oli syntynyt. Kun samaan aikaan perinteinen media kärsi yleisökadosta epäonnistuttuaan yleisön tavoittamisessa internetissä, oli joukkoviestinnän monopoliasema murtunut. Toimittajat olivat menettäneet “agenda setting” -asemansa tiedonvälityksen portinvartijoina. Konsensuksen aika oli lopullisesti ohi: liberalismi, demokratia, ihmisoikeudet, suvaitsevaisuus sekä EU- ja globalisaatiomyönteisyys eivät enää olleet itsestäänselvyyksiä.

Ruhtinaassa Machiavelli esittää argumentin, joka on edelleen pätevä: “Kansanruhtinaaksi pääseminen edellyttää joko rahvaan tai ylimysten tukea”. Itsestäänselvyydeltä kuulostava lause voitaisiin nykyään kirjoittaa muotoon: hallitukseen pääseminen edellyttää joko kansan tai talous- / kulttuurieliitin tukea. Lause on tietenkin loukkaus todellista demokratiaa kohtaan, sillä demokratiaihanteen toteutuessa hallitus valittaisiin vain kansalaisten äänten perusteella. Tämä ei kuitenkaan toteudu, vaikka teoriassa jokaisella on se kuuluisa yksi ääni. Miksi? Viittaan tässä nykyajan “ylimystöön” eli talouseliittiin ja kulttuurisen hegemonian vartijana toimivaan lehdistöön, jotka ovat kaksi tärkeintä vaalimenestyksen taustavaikuttajaa. Pitkään on Suomessakin ollut itsestäänselvyys, että vaaleissa pärjätäkseen pitää olla joko rahaa, so. elinkeinoelämän tai ammattiyhdistysliikkeiden rahaa, tai liberaalivasemmistolaiseen ajatteluun nojaavien toimittajien tuki. Yhteiskunnan poliittinen tasapainotila onkin pitkään säilynyt tämän työnjaon avulla: sekä oikeistolla että vasemmistolla on ollut omat taustavaikuttajansa, jotka sekä allokoivat rahaa puolueille että ohjailevat mielipideilmastoa julkisen sanan avulla.

Viime vuosina tämä konsensus on järkkynyt, kun lukuisissa länsimaissa on perinteisten puolueiden rinnalle noussut suoraa kansan tukea nauttivia puolueita, joilla ei ole taustallaan sen paremmin valtamedian kuin talouseliitinkään tukea. Tästä syystä niitä on alettu nimittää “populistisiksi”, mikä on tässä mielessä aivan oikea ilmaus. Harva kuitenkaan tietää, että populismi, toisin sanoen eliitin ja kansan, tai Machiavellin sanoin rahvaan ja ylimystön, vastakkainasettelu on alun perin vasemmiston luomus. Kylmän sodan vuosina vasemmistopopulismi oli osa Neuvostoliittoa ihannoivaa liikehdintää, mutta vasemmistopuolueet luopuivat siitä 1990-luvun alkuvuosina hypätessään liberaalioikeiston globalisaatiokelkkaan. Luopuminen oli pakon sanelemaa: olivathan he nyt itse osa sitä eliittiä, jota olivat aiemmin vastustaneet. Lisäksi tämä oli helppoa, sillä kuten olen aiemmin osoittanut, jakavat liberalismi ja vasemmistolainen radikalismi saman käsityksen pohjimmiltaan hyvästä ja rationaalisesta ihmisestä. Ja koska kulttuurinen ja taloudellinen eliitti pyrki nyt liberalismin oppien mukaisesti korostamaan vähemmistöjä ja väheksymään enemmistön identiteettiä, oli pohja populistisen retoriikan uudelleensyntymiselle luotu. Tällä kertaa se ei perustuisi niinkään taloudelliseen eriarvoisuuteen, vaan identiteettien merkitykseen, mikä asettaa populistista retoriikkaa vastustavat poliittiset toimijat vaikeaan asemaan: identiteetteihin on vaikea ottaa kantaa jos yrittää samalla viestittää, että niitä ei oikeastaan ole kuin vähemmistöillä.

Myös lehdistö näyttää tukevan ja kiihdyttävän vastakkainasettelua, sillä se torjuu lähes yksimielisesti liberalismin vastareaktion oikeutuksen. Tyypillisenä taktiikkana se käyttää demokratian samaistamista liberalismiin, jolloin liberalismin vastustaminen näyttäytyy automaattisesti demokratianvastaisuutena ja siten “pahana” ja valtiojärjestystä horjuttavana. Todellisuudessa demokratian ja liberalismin samaistaminen on yksi aikamme suurimpia valheita, ja sen taustalla on perinteisesti ollut Yhdysvaltojen omat valtapyrkimykset globaalista hegemoniasta. Tämä tuli hyvin ilmi myös presidentti Bidenin ensimmäisessä turvallisuuspoliittisessa linjapuheessa helmikuussa 2021. Tässä mielessä termi “äärioikeisto” on yksi aikamme väärinkäytetyimpiä: kun äärioikeistolaisia eivät enää ole vain uusnatsit tai muut yhteiskuntajärjestyksen muuttamista voimatoimin ajavat, on siitä tullut pelkästään toisten leimaamiseen ja marginalisoimiseen käytettävä sana. Vielä kesällä 2017, Jussi Halla-ahon tultua perussuomalaisten puheenjohtajaksi, käytiin median piirissä vakavaa keskustelua siitä, pitäisikö häntä lainkaan “päästää ääneen” julkisessa keskustelussa. Niin sokaistuneita toimittajat olivat oman arvomaailmansa oikeaoppisuudesta, että pelkkä ajatus sen julkisesta haastamisesta sai harkitsemaan yhteiskunnallisten perusoikeuksien kaventamista. Ei siis ihme, että populuksen eli kansan luottamus valtamediaa kohtaan on alkanut hiipua.

Ja tässä me nyt olemme, kaikki omissa kuplissamme. Somealustojen algoritmit vyöryttävät eteemme vain sellaisia päivityksiä, joita olemme aiemmin klikkailleet eniten. Uutiset luetaan vain sellaisesta palvelusta, joka vahvistaa omia ennakkokäsityksiä, ja kaveripiiristä klikataan pois ne, joiden erilaiset mielipiteet ärsyttävät. Kun ymmärrys “niiden toisten” ajattelutavasta katoaa lopullisesti, ovat he vain tyhmiä tai harhaanjohdettuja, heillä ei voi olla järkeviä perusteita ajattelulleen. Kun keskustellaan vain samanmielisten kanssa, menetetään kyky asialliseen yhteiskunnalliseen argumentointiin “vastapuolen” kanssa. “Niitä toisia” kohdataan vain silloin, kun käydään huutelemassa heille Twitterissä yhden lauseen törkykommentteja. Trollaaminen ja provoilu on uusi normaali, toisen ärsyyntyminen tuottaa suurta tyydytystä. Keskustelu muuttuu epäluuloiseksi ja pahimmillaan aggressiiviseksi. Tämä voidaan kiteyttää kuvaan, jossa Ylen Ykkösaamun toimittaja haastattelee Jussi Halla-ahoa syksyllä 2020: toimittajan vihainen katse huokuu tukahdutettua raivoa, Halla-aho taas tietää tämän ja luo sivusilmällä epäilevän katseen toimittajan suuntaan. Toimittaja ei odota Halla-ahon sanovan mitään hyvää ja totta, eikä Halla-aho odota toimittajalta muuta kuin tarkoitushakuista ja piiloaggressiivista jankkaamista.

Tietyt toimijat pyrkivät tietoisesti lisäämään vastakkainasettelua käyttämällä siihen ns. marginalisoimisen periaatetta. Tarkoitan äärivasemmistolaisia ryhmiä, joilla vaikuttaa olevan hyvät yhteydet niin lehdistöön kuin parlamentaarisiin vasemmistopuolueisiin. ”Väärämieliset” pyritään leimaamaan muun yhteiskunnan silmissä pahoiksi, jolloin he menettävät liikkumatilansa paitsi yhteiskunnallisessa keskustelussa, myös arkielämässä. Pyrkimyksenä on mm. natsiretoriikkaa käyttäen vaikeuttaa ihmisten työnsaantia, sosiaalisia suhteita ja taloudellista asemaa. Tämä taktiikka on kuitenkin jo kääntynyt itseään vastaan, sillä lyötäessä natsileima sellaisiinkin henkilöihin, jotka eivät sitä oikeasti ole, on koko sana menettänyt merkityksensä. Onnistuessaankin taktiikka on omiaan synnyttämään vaarallisia yksilöitä, jotka asettavat itsensä muuta yhteiskuntaa vastaan. Mikään ei nimittäin anna parempaa kasvualustaa radikalisoitumiselle kuin kokemus vakaumuksensa takia syrjityksi joutumisesta.

Moraalisesti pahaksi leimaamisen eli demonisoinnin lisäksi äärioikeistolaiseksi miellettyä vastaan käytetään tyypillisesti myös patologisoinnin ja dehumanisoinnin menetelmiä. Patologisoinnissa tietyt mielipiteet pyritään esittämään mielisairauden oireina. Parhaana esimerkkinä tästä on ksenofobian käsite, jonka avulla maahanmuuton rajoittamiseen liittyvä poliittinen keskustelu yritetään esittää rasismina. Dehumanisointi on seuraava askel, ja siinä äärioikeistolaiseksi leimattu menettää ihmisarvon ja ihmisoikeudet, joita vastaan hänen väitetään toimivan. Schmitt kirjoitti Poliittisen käsitteessä: “ …tiedämme, että nykyään mitä kamalimmat sodat, hirvittävimmät alistamiset ja kammottavimmat epäinhimillisyydet pannaan toimeen vain rauhan, vapauden ja ihmisyyden nimissä.” Dehumanisoinnin logiikan mukaan äärioikeistolainen haluaa riistää muilta rauhan, vapauden ja ihmisyyden, eikä hän siten voi itse kuulua ihmisyyden piiriin, sillä tällöin hän haluaisi kieltää itsensä. Hän ei siis ole samalla tavalla ihminen kuin muut, eikä siten ansaitse samanlaista kohtelua kuin muut. Samaa taktiikkaa on käytetty kansanmurhien perusteluna kautta historian. Käytännön esimerkin tällaisesta vihapuheesta antoi viestintäyrittäjä Jan Erola Ylen Aamu-tv:n Jälkiviisaat-ohjelmassa helmikuussa 2021, kun hän syytti perussuomalaisia ihmisvihasta ja siten asetti heidät ihmisyyden käsitteen ulkopuolelle.

Olemme siis narratiivien sodassa, mutta emme Suomessa vielä kulttuurisodassa, tai ainakaan sen esiastetta pidemmällä. Kulttuurisotaan siirrytään silloin, kun some- ja lehtikirjoituksista siirrytään kaduille tuhoamaan muistomerkkejä ja antamaan julkisille paikoille uusia nimiä, kun ihmisiä aletaan erottaa työpaikoista mielipiteidensä takia, ja kun läheisiä ihmissuhteita ei voi enää muodostua kahta eri narratiivia kannattavien välille. Täysimittaisen kulttuurisodan syttymistä estää se, että hallitsevan ideologian kannattajilla ei Suomessa vielä toistaiseksi ole katusotilaita, jotka runnoisivat heidän idealismiaan voimalla läpi, kuten Yhdysvalloissa. Toki tilanne on koko ajan muuttumassa, mikä on joillekin syy saada Suomeen lisää ei-valkoisia nuoria miehiä. Mitä enemmän ulkomaalaistaustaisia, sitä enemmän vastavoimaa persuille ja muille idealistista politiikkaa vastustaville. Mutta he eivät ymmärrä kaivavansa myös omaa kuoppaansa: kulttuurisota päättyy vasta kun jompi kumpi osapuoli on saavuttanut kulttuurisen hegemonian ja pystyy sanelemaan yhteiskunnan viralliset arvot ja muuttamaan myös historiakäsityksen niiden mukaiseksi.

Polarisaation logiikka on lopulta hyvin yksinkertainen: kun vastustaja on saanut jonkin teeman haltuunsa, ei oma ryhmä voi enää kajota siihen. Äärimmillään tämä on johtanut siihen, että suvaitsevaisina tai feministeinä itseään pitävät eivät voi kritisoida burkhan käyttöä, kunniaväkivaltaa tai lapsiavioliittoja, koska se muistuttaisi islamin kritisoimista, joka taas on leimallisesti “äärioikeistolle” kuuluva teema. Vaikka he kysyttäessä sanoisivat olevansa valmiita tällaista kritiikkiä esittämään, he eivät sitä kuitenkaan oma-aloitteisesti tee, sillä se olisi ristiriidassa omassa viiteryhmässä vallitsevan konsensuksen kanssa. Vastaavasti kansalliskonservatiivissa piireissä on tapana suhtautua ilmastoteemoihin vähintäänkin skeptisesti, sillä ilmastonmuutoksesta puhuminen kuuluu “vihervasemmiston” agendaan. Ilmiö vahvistaa itseään, kunnes jokainen yleisen keskustelun piirissä oleva aihe on politisoitunut, mikä tuli hyvin esille koronapandemian alettua. Varsinkin radikaalioikeisto pyrki monissa maissa politisoimaan pandemian leviämisen rajoittamiseen tähtääviä toimia ja herätteli ajatusta salaliittomaisesta juonesta nationalististen liikkeiden voittokulun pysäyttämiseksi, vaikka todellisuudessa koronapandemian rajoitustoimet ja niiden taloudelliset seuraukset ovat olleet pahinta kuviteltavissa olevaa myrkkyä liberaalille maailmanjärjestykselle. Mikäli liiallisia rajoitustoimia on tehty, lienee niiden taustalla enemmänkin paniikki, pelko ja puutteelliset tiedot kuin tarkoitushakuinen pyrkimys vapauksien ja oikeuksien rajoittamiseen.

Jotta voisimme estää kulttuurisodan ja sitä pahimmillaan seuraavan sisällissodan, meidän kaikkien tulee ymmärtää yksi ainoa asia: yhteiskunnassa millään ryhmällä ei tule olla arvomonopoliasemaa. Puhutaan sitten maahanmuutosta, kansainvälisistä suhteista tai ilmastopolitiikasta, keskustelua ei voi pysäyttää korottamalla omat arvot toisten arvojen yläpuolelle. Mielipiteitä mahtuu maailmaan, eikä kukaan voi sanoa, ettei toisella ole oikeutta näkemyksiinsä tai vapautta esittää niitä, koska jotkin arvot estävät sen. Samalla kun puhumme moniarvoisesta yhteiskunnasta, meille tuntuu olevan ylivoimaisen vaikeaa hyväksyä, että kaikki eivät kannata samoja arvoja. Myös arvot ovat mielipidekysymys: ne ovat vain hieman syvempään juurtuneita mielipiteitä, jotka pitkällä aikavälillä ovat samanlaisen muutoksen alaisia kuin kaikki muutkin näkemykset. Samoin paljon puhutun moniäänisen yhteiskunnan tulee todella tarkoittaa sen hyväksymistä, että kaikki eivät kannata samaa liberaalia ideologiaa, jossa valtion, kansan ja kansallisen edun sijaan ovat merkityksellisiä yksilön oikeudet ja vapaudet. Moniäänisyys ei voi tarkoittaa ainoastaan erilaisten vähemmistöjen ääniä.

Ehkä juuri tässä onkin suurin ero poliittisen idealistin ja realistin välillä. Idealisti vannoo omien näkemystensä universaalin oikeaoppisuuden puolesta, kun taas realisti on antiikin sofistien tapaan arvorelativisti. Vannoutuneimmat arvokonservatiivit saattavat olla tästä eri mieltä. Kuitenkin meidän tulee oppia ymmärtämään, että kaikki eivät ole kuin me, eivätkä sellaisiksi muutu. “Niiden toisten” kanssa on opittava elämään, ja vieläpä samassa valtiossa.

–

M. A. Meretvuon ”Turvallisuuspolitiikka” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–