Moniarvokkuus

VELI PESONEN

–

Moniarvoisuuden perustana on moniarvokkuus joka on monenlaista arvokkuutta. Lapsuudesta muistan että tietyt ruoka-aineet olivat moniarvokkaita ja muuta en aiheesta muistakaan. Noiden samojen ruoka-aineiden kuten mustikan ja hapankaalin moniarvokkuus on ajan oloon entisestään kasvanut.

Jos urheilijalta kysytään mitä hän syö, hän ei koskaan syö ruokalajeja vaan ruoka-aineita. Hän on sisäistänyt moniarvokkuuden meitä muita paremmin. Ehkä hänen valmentajansa syö molekyylejä.

Jos yhteiskunnasta halutaan tehdä moniarvoista olisi ensin kysyttävä onko se monella lailla arvokas. Toisille yhteiskunta on heidän yksilöllisten pyrkimystensä mahdollistaja, toisille ehkäisijä, ja kolmansille uskonnollisen haltioitumisen aiheuttaja. Jos yhteiskunta aiheuttaa uskonnollista haltioitumista johonkuhun, sanotaan sen olevan uskonnollisen haltioitumisen kohde. Vaikka asia on toisin päin, siinähän kohteena on haltioituja itse. Kuin tuimailmeinen intiaanien totemi konsanaan, yhteiskunta heruttaa salaisuutensa pisara kerrallaan vastaanottavaisen yleisön niskaan. Pisaratartuntana.

Eiväthän monenkarvaiset seksisymbolitkaan, nuo profaanit pyhimykset, ole seksiobjekteja vaan objekteja ovat he keitä nuo hahmot lehtien sivuilta ja syvyyksistä tarkastelevat.

Moninainen arvokkuus ei voi olla sitä että yhteiskunta sallii jäsentensä pitää arvokkaana mitä kukin itse haluaa, koska se on suvaitsevaisuutta jossa itse arvostamisen kohde ei ole yhteiskunta itse. Eikä sen paremmin arvostajakaan; yhteiskunta arvostaa jäseniään sen verran että sallii näiden arvostavan haluamiaan asioita – ei sellainen yhteiskunnan näkökulmasta ole monen asian arvostamista.

Uskonnollisen haltioitumisen aiheuttajaa yhteiskunnasta ei voi tulla ilman muodikkaita mielipiteitä siitä mikä on arvossa. Tuollaiset mielipiteet, kuten vaikkapa moniarvokkaan ruoka-aineen arvostamisen tähdellisyys, on yläpuolelta kansan keskuuteen saneltava. Yheiskunnassamme vaikuttaa olevan yllin kyllin niitä joiden mielestä moniarvoisuus voi vallita ainoastaan arvossa pidettyjen asioiden joukko äärimmilleen supistettuna eli kaadereihin lyöttäydytään vapaaehtoisesti ja tuota kaikkea pidetään itseisarvona. Sitä sitten keksitään sanoa vapaudeksi.

Olen huomannut että meillä on viime aikoina alettu puhua enemmän 90-luvusta. 1890-luvun monenkirjava Pariisi! Eipäs vaan 1990-luvun Suomesta jossa laman jälkeen ja osin aikanakin uskottiin yhteiskunnan pikaiseen oikeistolaistumiseen ja moniarvoistumiseen, millä tarkoitettiin varsinkin peruskoulun aseman heikkenemistä, kenties koko peruskoulun lakkauttamista. Olemmeko hetken kuluttua amerikkalaisia vai sveitsiläisiä, pohdittiin. Nokian menestyksen myötä kansamme perinpohjainen moniarvoisuuden puute näytti kyntensä puheena olevan vuosikymmenen lopulla koska sillon enää keskusteltiin, olisiko veronmaksajien rahoista arvokasta tukea Nokiaa vai sen alihankkijoita.

Tuollaisen moniarvottomuuden seurauksista kenties katalin on elinkeinorakenteen köyhtyminen. Usko suuriin blokkeihin on uskoa yksipuolistumisen arvokkuuteen. Käsityötaidot eivät ole kurjistuneet pelkästään kyökin puolella kaikkine mopopitsoineen vaan myös ammatillisessa maailmassa missä osaavat henkilöt tänä päivänä revitään eläkkeeltä takaisin työmaalle kun ei nuoremmista ole tekijäksi.

–

1990-luku

Viime vuosituhannen viimeiseksi jäänyt vuosikymmenluku, jonka viimeisyyden saattoi kyllä ennakolta aavistaa, valkeni maassamme euforian vallitessa. Koiviston ja Holkerin talous- ja rahapolitiikalla Suomi oli heivattu tasanteelle jolta saattoi katsella alaspäin. Tiedä häntä oliko suuren itäisen naapurimaan hitaasti kotiutuvat saatavat kirjattu taseisiin. Tuon naapurimaan uskottiin muuttuvan sosiaalidemokraattiseksi kuten johtajansa Gorbatshov sanoi, meillähän oli jo yksi sosiaalidemokraattinen naapurimaa länsipuolella.

Kesää 1990 vietettiin kuin avoimen taivaan alla, moniarvoisuutta ajatellessa. Auvoa kesti vielä hetken vaikka jo tuolloin finanssitieteilijöiden varoittavat äänet voimistuivat. Jos läntistä Eurooppaa aikoi katsella nenänvarttaan pitkin oli se tehtävä vuoden 1990 aikana jolloin paitsi markka oli edelleen arvossaan, myös luottamus Suomen perinteisiin menestystekijöihin – joista osa kuten ahkeruus on paljolti kuvitteellisia, verrattakoon vain niihin sveitsiläisiin jotka kaiken kukkuraksi vaivautuvat vielä hallitsemaan itseään – oli lapsenomaisen horjumaton. Sibelius, sauna ja havuja, perkele – eikä Lahden hiihtoskandaalista ollut tietoakaan, itse asiassa Lahden vuoden 1989 erinomainen menestys oli tuoreessa muistissa.

Suomi heräsi 1990-lukuun vasta kömpiessään lamasta jotakuinkin tolpilleen vuoden 1994 aikana. Jos Suomen lähihistoriasta etsitään vuotta nolla, se on 1994. Silloin oli jo opittu uskomaan sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion olevan menneen talven lumia ja kansakuntamme siirtyvän moniarvoisempaan todellisuuteen. Jääkiekkojoukkue voitti Ruotsin jossain kisoissa ja maailma himoitsi Nokian matkapuhelimia, mikä aiheutti kansallisylpeyden uuden tulemisen, tällä kertaa ei enää lapsenomaisessa vaan esipuberteettisessa muodossa. Paavo Lipposen ja Martin Saarikankaan jykevät hahmot sinetöivät uskomme isot pojat hoitaa -järjestelyihin. Marvelin Hulk ja Möykky.

Liekö Suomi sitten EU:n pilottiprojekti monopolikapitalistisiin järjestelyihin siirryttäessä? Olemmeko me suomalaiset viimeisiä jotka sen käsittävät.

Tuli 2000-luku, Tarja Halosen arvojohtajuus ja Lahden dopingskandaali, jotka tekivät tehokkaasti lopun vuoden 1994 hengestä. Muinainen sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on subjektiivisin oikeuksin päivitetty bolsevistiseksi hyvinvointivaltioksi jossa yksilöllisyys määrittyy tarpeiden, ei edesottamusten perusteella. Omasta työkalupakistamme olemme kaivaneet ne huonoimmat työkalut ja jättäneet paremmat koskematta – en esimerkiksi jaksa nähdä kovin suurta arvoa konformismin pitämisessä saavutuksena ja palkitsemisen arvoisena, mikä lienee suomalaisista luonteenpiirteistä se kaikkein epämiellyttävin. Tässä kohtaa voi luoda silmäyksen kulttuurielämän puoleen.

Silmäyksen voi luoda myös yksityisen sektorin toimijoihin jotka vakuuttavat omaa etiikkaansa, joka juhlapuheiden väljähtyneisyydessä vaikuttaa valmiiksi etikoituneelta. Uuden puritanismin globaalissa kädenväännössä Suomi on ainakin puhdasoppisin jos ei suorastaan puhtain. Kirittäjät ovat monella tavalla arvostetut moraalinen supervalta länsipuolella ja epämoraalinen supervalta itäpuolella.

–

Monoliitti

Sanotaan että kyky toimia yhdessä on suomalaisten paras ominaisuus. Nykyisin ei tarvitse toimia yhdessä, tai yhteistä hyvää edistäen, kunhan uskoo yhdenmukaisesti. Yhdenmukainen usko tulkitaan puritanistisesti jolloin itsensä pitämistä erillään saastuttavaksi koetuista asioista ja ajatuksista pidetään korkeimpana arvona. Eristäminen, tyrkkiminen ja heikkomielinen taivastelu, keskenkasvuisen tyttölapsen tuntomerkit, ovat uskottavuutta luovaa ja luottamuksen arvoista käytöstä.

Arvioisin että meidän suomalaisten olisi pyrittävä kaikin keinoin eroon monoliiteista päästäksemme niistä eroon. Millainen mullistus tarvitaan että näin tapahtuu?

–

–