Valko-Venäjä, kylmä sota ja maahanmuuttoase

ÁLVARO PEÑAS (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Vuosi sitten kirjoitin artikkelin Valko-Venäjästä ja vuodesta 1994 vallassa olleen presidentti Aljaksandr Lukašenkan uudelleenvalintaa vastustavista joukkomielenosoituksista. Mielenosoitukset tukahdutettiin rautaisin ottein ja muutamien päivien sisällä tuhansia oli pidätetty, kuten minulle kertoi toimittaja Witold Dobrowolski, joka pidätettiin ja joutui kidutuksen uhriksi toisen puolalaisen toimittajan kanssa kunnes hänen maansa hallitus sai hänet vapaaksi. Totuus kuitenkin on, että päivittäisistä mielenosoituksista ja ulkomaiden painostuksesta huolimatta Valko-Venäjän hallinto kesti arvostelun ja rankaisutoimet. Hallituksen tai armeijan riveissä ei ollut säröjä, ja Lukašenkan tärkein kumppani Venäjä tarjosi hänelle täyden tukensa.

Siitä lähtien on syntynyt kylmän sodan kaltaisia asetelmia. Esimerkiksi toukokuussa Valko-Venäjän turvallisuuspalvelu KGB:n agentit pidättivät Liettuassa maanpaossa eläneen oppositiotoimittaja Raman Pratasevitšin ja hänen naisystävänsä, kun heidän Ateenasta Vilnaan matkalla ollut koneensa oli tehnyt hätälaskun Minskiin. Muutamaa päivää myöhemmin Pratasevitš tunnusti rikoksensa Valko-Venäjän valtiontelevisiossa ja pyysi Lukašenkalta armahdusta. Elokuun 3. päivänä oppositiojohtaja Vital Šyšou lähti Kiovassa kotoaan lenkille ja löytyi kolme tuntia myöhemmin hirtettynä puistosta. Šyšou oli lähtenyt kotimaastaan viime vuonna ja asettunut Ukrainan pääkaupunkiin, missä hän jatkoi poliittista toimintaansa muiden maanpakolaisten kanssa. Samana päivänä valkovenäläinen urheilija Krystsina Tsimanouskaja, joka osallistui Tokion olympialaisiin ja päätti olla palaamatta kotimaahansa, sai humanitaarisen viisumin ja suojelun Puolan suurlähetystöltä, minkä päätöksen teki päämimisteri Mateusz Morawiecki henkilökohtaisesti. Kuluneen vuoden aikana Puola on myöntänyt 8844 humanitaarista viisumia Valko-Venäjän kansalaisille. Tällaisia uutisia lukiessa alkaa epäillä Neuvostoliiton hajoamista.

Latvia, Liettua ja Puola olivat Valko-Venäjän hallinnon kiivaimpia vastustajia Euroopan unionissa ja vaativat ensimmäisinä pakotteiden asettamista. Nyt kun Lukašenka on selviytynyt jälleen yhdestä kriisistä, on aika lyödä takaisin, eikä mikään ole siihen parempi ase kuin siirtolaisuus. Kesäkuun lopulla Liettuan sisäministeri Agne Bilotaite väitti, että hänen kotimaallaan oli todisteet siitä, että valkovenäläiset rajavartijat olivat sekaantuneet laittomaan maahanmuuttoon Valko-Venäjältä Liettuaan ja hyötyneet siitä taloudellisesti. ”Kyseessä on järjestelmällinen ja hyvin suunniteltu operaatio. Tällainen toiminta vaatii suunnattomia summia rahaa.” Bilotaite kertoi, että siirtolaiset maksavat jopa 15 000 euroa ylittääkseen Valko-Venäjän ja Liettuan rajan. He saapuvat Minskiin suorilla lennoilla Istanbulista ja Bagdadista. Sen jälkeen heidät viedään autokyydeillä rajalle ja he siirtyvät Liettuan puolelle kunnes liettualaiset rajavartijat pysäyttävät heidät, jolloin he anovat turvapaikkaa. Valko-Venäjän raja on tunnetusti oikea raja, jolla ei ole mitään tekemistä Schengen-alueen ”rajojen” kanssa, ja tällainen toiminta on mahdollista vain Lukashenkan hallituksen avustuksella.

Kesäkuun 30. päivään mennessä 636 siirtolaista oli pidätetty rajalla; määrä on yli seitsemän kertaa suurempi kuin vuonna 2020 ja kaksitoista kertaa suurempi kuin vuonna 2019. Pelkästään heinäkuun ensimmäisen viikon aikana pidätettiin 779 ihmistä, useimmat heistä olivat kotoisin Irakista mutta jotkut myös Afganistanista, Iranista ja Syyriasta. Kuukautta myöhemmin siirtolaisten määrä oli noin 4000. Liettuan hallitus reagoi aluksi käsittelemällä normaalisti turvapaikkahakemuksia, jotka tietenkin hylättiin, mutta siirtolaisvirran jatkuessa ja Valko-Venäjän kieltäytyessä pysäyttämästä sitä EU:n pakotteiden takia viranomaiset alkoivat käännyttää tulijoita suoraan rajalta. ”Hybridisodan” alettua Liettuan pääministeri Ingrida Simonyte ilmoitti Liettuan rakentavan Valko-Venäjän rajalle ”fyysisen esteen, joka on viesti ja pidäke laittomien siirtolaisvirtojen järjestäjille.” Aidasta, jonka rakentamisen Liettuan parlamentti hyväksyi keskiviikkona 11.8., tulee 550 kilometrin pituinen ja se maksaa arviolta 150 miljoonaa euroa. Ukrainan hallitus on päättänyt tukea sen rakentamista toimittamalla 38 tonnia piikkilankaa ”humanitaarisena apuna”.

Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen vieraili Liettuan pääkaupungissa ja lupasi EU:n tuen. Tuki koostui 36,7 miljoonan euron summasta, jolla on tarkoitus ”lisätä valmiutta ottaa vastaan suuria määriä siirtolaisia”. Se on siis tarkoitettu terveydenhuoltoon, rokotuksiin, vaatteisiin ja ruokaan vastaanottokeskuksissa, joissa irakilaiset siirtolaiset jo mellakoivat edellisellä viikolla. Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontex on myös lähettänyt asiantuntijoita ja huippuluokan laitteistoa. On syytä muistaa, että tammikuussa Frontex poistui Unkarista sen jälkeen kun ihmisoikeusjärjestö Helsinki-komitea – jota tukee tietenkin George Sorosin Open Society -säätiö – tuomitsi Viktor Orbánin hallituksen siitä, että se oli palauttanut laittomia siirtolaisia Serbiaan. Jää siis nähtäväksi, kauanko tämä tuki jatkuu. Liettuan pyydettyä taloudellista tukea raja-aidan pystyttämiseen Euroopan komissio vastasi, ettei se ”rahoita aitoja, vaan tukee kokonaisvaltaisia rajavartiointiratkaisuja”.

Politiikantutkija Vytautas Sinican mukaan tämä ”hybridisota” on Lukashenkan kosto Liettualle siitä, että se on tukenut demokraattista oppositiota, sekä väline ”Liettuan pakottamiseksi muuttamaan ulkopolitiikkaansa”. Sinica arvostelee Liettuan hallituksen varhaisia toimia, jotka sallivat turvapaikkahakemusten tekemisen, vaikka siirtolaiset ”tulivat turvallisesta maasta (Valko-Venäjältä) eivätkä lailliset perusteet turvapaikan hakemiselle täyttyneet.” Tämä on johtanut 4000 laittoman siirtolaisen saapumiseen Liettuaan, koska hallitus ei omaksunut palauttamispolitiikkaa nopeammin. Läntisen Euroopan kokemuksesta tiedetään, että useimmat laittomat siirtolaiset välttävät palautuksen, ja tämä pätee myös Liettuaan.

Liettua ei kuitenkaan ole ainoa EU-maa, jonka rajoihin kriisi vaikuttaa. Puola on tänä vuonna pidättänyt jo 900 laitonta siirtolaista Valko-Venäjän rajalla, heistä 350 yhden elokuun viikonlopun aikana, mikä on kahdeksan kertaa enemmän kuin vuonna 2020. Puolan hallitus on päättänyt lähettää armeijan joukkoja valvomaan rajaa. Latvian parlamentti Sejm julisti hätätilan rajalleen keskiviikkona 11.8. sen jälkeen kun parlamentissa oli käyty tiukka väittely, jossa ”liberaalit” puolueet puolustivat enemmän ihmisoikeuksia kuin rajaturvallisuutta. Puhuessaan niille jotka eivät halunneet sulkea rajaa, kansanedustaja Edvins Snore huomautti että ”te ette voi olla niin hyväuskoisia kuin saksalaiset vuonna 2015. On välttämätöntä antaa selkeä viesti, ettei sama tapahdu Latviassa.” Nationalistipoliitikko korosti myös sitä, että Latvia on yksi harvoista EU-maista, joissa laiton rajanylitys on rikos.

Siirtolaisuuden käyttäminen aseena ei ole mitään uutta. Se tiedetään Espanjassa, jonka rannikkosaarille Marokon ”ystävällismielinen” hallitus usuttaa ihmisaaltoja saadakseen taloudellista hyötyä tai kun Espanjan hallitus tekee jonkin sille epämieluisan päätöksen. Samoin on toiminut Turkki, joka on pysäyttänyt siirtolaisaallot vain saadessaan miljoonia euroja EU:lta. Valko-Venäjä vain noudattaa niiden esimerkkiä. Lukašenka tietää, että laiton maahanmuutto on torpedo EU:ta vastaan, ja käyttää sitä omien poliittisten päämääriensä saavuttamiseksi. Niin kauan kuin EU:n politiikka häilyy ”avointen rajojen” demagogian ja rajojaan puolustavien maiden ahdistelun välillä, eli niin kauan kuin se antaa periksi globalistiselle ideologialle, Eurooppa pysyy kiristyksen kohteena.

–

Álvaro Peñas on espanjalainen journalisti. Kirjoitus on alun perin julkaistu slovenialaisessa Demokracija-verkkojulkaisussa 14.8.2021.