Charles Murray ja kaksi totuutta Amerikasta (Osa I)

JUKKA AAKULA

–

Todellisuus on se, joka ei häviä silloin kun lakkaat uskomasta siihen.

-Philip K. Dick

–

Charles Murrayn kirja Facing Reality: Two Truths about Race in America käsittelee uusimpien amerikkalaisten julkisten tilastojen valossa väitettä, että rasismi on ensisijainen syy USA:n afroamerikkalaisen ja latinoväestön heikkoon taloudelliseen ja sosiaaliseen asemaan valkoisiin verrattuna. Murray toteaa, että väite on virheellinen.

Murrayn kirja ei ole kuitenkaan vain tilastolliseen analyysiin perustuva vallitsevan hypoteesin – tai pikemmin poliittisesti korrektin opinkappaleen – kritiikki, vaan se on myös hätähuuto amerikkalaisen demokratian ja elämäntavan puolesta. Murraylle affirmative action -politiikka ja yliampuva väite kaikkialla läsnäolevasta valkoisten rasismista on tauti, joka vahvistaa polarisaatiota ja mädättää amerikkalaisen yhteiskunnan.

Murrayn huoli on täysin linjassa taloustieteilijä Timur Kuranin jo1995 julkaiseman Private Truths, Public Lies -kirjan ennusteen kanssa. Mainittakoot että Kuran ei – päinvastoin kuin Murray – ole ns. kiistelty hahmo. Vasemmistointellektuelli Tommi Uschanov kuvaa Kuranin merkitystä yhteiskuntatieteessä näin:

Private Truths, Public Lies – The Social Consequences of Preference Falsification (1995) nauttii melko laajaa suosiota esimerkiksi valtio-opin ja sosiaalipsyko­logian tutkimuksessa mutta on akateemisen maailman ulkopuo­lella lähes tuntematon.

Kuranin mukaan affirmative action -politiikka eli positiivinen syrjintä oli jo 90-luvulla johtanut USA:n rotujen suhteiden huononemiseen. Kuran ennusti, että tulevaisuudessa affirmative action ja yliampuvat väitteet kaikkialla läsnäolevasta rasismista voivat johtaa jopa poliittiseen räjähdykseen. Affirmative action on johtanut myös merkittävään taloudelliseen haittaan.

Murray on suunnannut kirjansa valistuksen ja optimismin hengessä datalukutaitoiselle keskustaoikeistolle (Center of Left) ja keskustavasemmistolle (Center of Right) päämääränään puhua ihmisille järkeä:

Katsokaa tilastoja, rasismi ei selitä näitä ilmiöitä. Mikäli asiasta ei keskustella rehellisesti, seurauksena on että polarisaatio pahenee ja tieteen ja lehdistön vapaus heikkenee. Ja sitä kautta politiikan laatu.

Käsittelen Murrayn argumentaatiota tässä artikkelin ensimmäisessä osassa yleisellä tasolla – toisessa osassa keskityn Murrayn tilastoanalyysiin. Artikkelin ensimmäisen osan kannalta riittää mainita yksi Murrayn esittämä tilastotieto, jota kutsun seuraavassa faktaksi:

Ero afrikkalais- ja eurooppalaisperäisten äo-testituloksissa on noin 13 pistettä. Ero latinojen ja euroopppalaisperäisten välillä on noin 9 pistettä. Vuosien mittaan erot ovat laskeneet jonkun verran. 

Se, laskevatko erot koskaan nollaan, on kiistanalainen kysymys. Äo-tutkija James Flynn uskoo, että erot johtuvat ympäristötekijöistä ja että ne häviävät aikaa myöten, mutta totesi että tieteellinen tutkimus asiasta on kesken. Flynn puolusti itsensä kanssa eri mieltä olevien tutkimuksen vapautta, jotta totuus asiasta selviäisi. Mainittakoot, että tämäkin kannaotto Flynniltä aiheutti vaikeuksia saada hänen uusin tieteen vapautta puolustava kirjansa julkaistua.

Murrayn kirjan pääargumentti, joka perustuu edellä mainittuun faktaan, on seuraava:

Media ja poliitikot käsittelevät rodullista syrjintää työmarkkinoilla vertaamalla afrikkalaisperäisten ja latinojen prosenttiosuutta tietyssä ammateissa eurooppalaisperäisten osuuteen. Näin tarkasteltuna tilanne näyttää huonolta. Vuoden 2014–2018 American Community Survey osoittaa että afrikkalaisperäisten osuus, joka koko väestöstä on 13%, on vain 3,6% toimitusjohtajista, 3,7% luonnontieteilijöistä, 4,4% insinööreistä, 5,1% lääkäreistä ja 5,2% juristeista. Latinojen osuus samoissa ammateissa vaihteli välillä 5,3% ja 7,6%, vaikka latinojen osuus koko väestöstä on 18 prosentin luokkaa. Lationojen aliedustus on melkein samaa luokkaa kuin afrikkalaisperäisillä. 

Kuva muuttuu, kun rotuerot kognitiivisissa kyvyissä ja työssä menestymisessä otetaan huomioon. Afrikkalaisten ja latinojen koulutusputkea leimaa erityiskohtelu opiskelijoiden valinnassa. Heidän keskimääräinen äo:nsa sekä koulutusta vaatimattomissa että korkeaa koulutustasoa vaativissa ammateissa on siksi oleellisesti alhaisempi kuin eurooppalaisperäisillä samoissa ammateissa. Rotuerot työhön liittyvässä suorituskyvyssä vastaavat eroja kognitiivisissa kyvyissä.”   

Se, että mustien osuus esimerkiksi yritysjohtajista on vain 3,6 prosenttia, vaikuttaa pintapuolisesti tarkasteltuna olevan osoitus rakenteellisesta rasismista. Murray tyrmää tämän väitteen:

Oletetaan, että Piilakson IT-yritys saa 100 hakemusta CEO:n tehtävään, joissa hakijoiden äo on [työn vaativuustasoa vastaavasti] yli 135. Oletetaan että hakijoiden rodullinen jakaantuma on sama kuin yli 135 äo:n tasolle yltävässä väestönosassa. Se merkitsee, että hakijoista on 70 on eurooppalaisia, 22 aasialaisia, 4 latinoa, 1 afrikkalainen ja 3 kategoriaa “mixed or other”.” 

Murrayn mukaan afroamerikalaiset ja latinot ovat pikemminkin yliedustettuja korkeaa kognitiivista tasoa vaativissa tehtävissä. Affirmative action -politiikan takia mustat ja latinalaiset saavat opiskelu- ja työpaikkoja huomattavasti pienemmällä osaamisella tai äo-tuloksilla kuin valkoiset. Koska äo:n taso vaikuttaa työssä menestymiseen varsinkin korkean koulutustason työssä, mustien ja latinojen työssämenestyminen on Murrayn mukaan heikompaa kuin valkoisilla ja aasialaisilla.

Ongelma ei Murrayn mielestä ole faktoissa, vaan siinä että näiden ja monien muidenkin faktojen käsittely on käynyt yliopistoissa ja mediassa vaikeammaksi.

Viimeisten vuosikymmenten aikana ajatus, että tutkijan velvollisuus on etsiä totuutta, on kyseenalaistettu monissa yliopistoissa ja kampuksilla – totuuden etsinnän tavoite nähdään vain peitetarinaksi rasismille, seksismille ja heteronormatiivisuudelle. Tutkijoita on alettu arvioida työnsä laadun sijasta sen perusteella, ovatko he kyenneet edistämään sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Tutkimus, jonka nähdään olevan ristiriidassa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päämäärän kanssa, johtaa vaatimuksin tutkijan erottamisesta.

Seurauksena on laaja itsesensuuri sosiaalitieteissä, joka nyt on laajenemassa biologiaan ja lääketieteeseen. Neurotieteteiden ja genetiikan edistysaskeleet rodun, sukupuolen ja luokkien tutkimuksessa pitää kampuksien uuden punakaartin mielestä leimata haitallisiksi: jokainenhan tietää, että rotu on sosiaalinen konstruktio ja että sukupuoli on sosiaalinen konstruktio. Yhteiskuntaluokat ovat seurausta etuoikeuksista. Tutkimus, joka väittää muuta, on [näille ihmisille] pseudotiedettä.

Anteeksiantamattomimmat seuraukset tutkimusta rajoittavasta ideologisesta pakkopaidasta liittyvät lääketieteeseen. On kiistatonta, että roduilla on joissain tapauksissa erilaisia geneettisiä alttiuksia sairauksille ja että rodut joissain tapauksissa reagoivat eri tavalla hoitoihin. Sama pätee naisiin ja miehiin. Tutkijoiden pitäisi edetä päättäväisesti noiden erojen tutkimuksessa, mutta tutkimus ei ole läheskään niin ripeää kuin voisi olla, koska tutkijoiden on harrastettava varotoimenpiteitä punakaartien takia.

Mediassa uuden sukupolven toimittajat ovat woke-aatteen hengessä alkaneet painostaa vanhemman polven toimittajia itsesensuuriin. Itsesensuurista kieltäytyneet joutuvat yhä useammin eroamaan. Murray mainitsee esimerkkinä erotetuista New York Timesin toimittajat James Bennetin ja Bari Weissin, New York magazinen Andrew Sullivanin, Voxin Matthew Yglesiasin ja The Intercept-lehden Glenn Greenwaldin.

Murray painottaa, että faktat on hyväksyttävä myös rotuerojen osalta.

Tunnettujen rotuerojen kohtaamisesta kieltäytyminen (…) johtaa vääjäämättä ajatukseen, että ainoa legitiimi vaihtoehto ei-rasistiselle yhteiskunnalle on yhteiskunta, jossa vallitsee lopputuloksen tasa-arvo [rotujen välillä]. Vaikuttaa sitä, että Bidenin hallinto on jo alkanut soveltaa tällaista logiikkaa. Mikäli poliittiset johtajat todella uskovat tähän, looginen johtopäätös on että valtion pitää pakottaa lopputuloksen tasa-arvo keinolla millä hyvänsä.

Murrayn uuden kirjan pääasiallinen tarkoitus on eri kuin hänen aiempien kirjojensa, kuten Bell Curven, jotka ovat käsitelleet lähinnä äo-erojen sosiaalipoliittisia vaikutuksia:

Mikä on syy kirjoittaa tämä kirja? Eikö joistain faktioista ole parempi vaieta? Ongelma eivät ole vain väitteet rakenteellisesta rasismista. Olemme ajautuneet taisteluun amerikkalaisuuden sielusta. Todellisuuden kohtaaminen on oleellista, mikäli se taistelu halutaan voittaa.

Taistelussa ei ole kyse konservatiivien ja liberaalien kulttuurisodasta, vaan sodasta niiden välillä, jotka ovat kaikissa asioissa valmiita kohtaamaan totuuden ja torjumaan itsesensuurin ja konformismiin pakottamisen sekä niiden joille totuuden vääristäminen on tärkeä poliittinen työkalu. Jälkimmäisiä on paljon sekä amerikkalaisissa konservatiiveissa että liberaaleissa.

Yliampuvat väitteet valkoisesta rasismista repivät amerikkalaista yhteiskuntaa. Ellei totuutta rotueroista sanota ääneen, amerikkalaisen yhteiskunnan repeytyminen kahtia vain jatkuu. Poliiittinen ohjelma, jonka mukaan positiivinen syrjintä ja valkoisen rasismin murskaaminen voivat johtaa lopputulosten tasa-arvoon – ja tuota poliittista ohjelmaa edistävät sensuurin ja painostuksen rakenteet – on polarisaation lähde, joka johtaa vääjäämättä amerikkalaisen yhteiskunnan repeytymiseen.

Hiukan oudommalta kuullostaa Murrayn väite, että myös valkoiset saattavat alkaa harjoittaa identiteettipolitiikkaa ja jos näin käy, amerikkalainen yhteiskunta on tuhon tiellä. USA:n politiikkaa seuratessa tekee nimittäin vääjäämättä johtopäätöksen, että valkoisetkin ovat jo lähteneet identiteettipoltiikan tielle.

Merkkejä valkoisten asenteiden muutoksesta ja valkoisen identiteettipolitiikan kasvusta on Murrayn mukaan paljon. Kuten Kuran 90-luvulla ennusti suhteet valkoisten ja mustien välillä ovat huonontuneet. Kun vuonna 2001 mielipidetiedustelut kysyivät “Ovatko sinusta valkoisten ja mustien suhteet hyvät, melko hyvät, huonot vai hyvin huonot”, 70% valkoisista ja 62% mustista vastasi, että suhteet ovat hyvät tai melko hyvät. Obaman toisen kauden aikana tilanne alkoi heiketä mutta on sittemmin tasaantunut. Vuonna 2020 prosenttiluku oli 46 valkoisten osalta ja 51 mustien osalta.

Kun kesän 2020 tapahtumien myötä väitteet valkoisten rasismista vahvistuivat ja valtavirtamedia toisti Black Lives Matter -liikkeen sanomaa, valkoinen eliitti hyväksyi väitteet mutta keskiluokka ja työväenluokka eivät:

Mustat, joita on 13% populaatiosta, kertovat valkoisillle, joita on 60% väestöstä, että nämä ovat rasistisia ja pahoja ihmisiä, jotka aiheuttavat mustien ongelmat, ja että heidän on parasta muuttaa mieltään tai muuten seuraa ikävyyksiä.

(…) Strategia on toiminut hyvin valkoisen eliitin osalta. Yleensä ihmisiä ei rienaamalla saa suopeiksi omille mielipiteille, mutta valkoisen eliitin syyllisyydentunto on todellista. Kesällä 2020 monet valkoiset college-opiskelijat ja nuoret aikuiset hyväksyivät väitteen, että he ovat tehneet syntiä, vaikka eivät ole ymmärtäneet tätä aikaisemmin. He lähtivät mukaan Black Lives Matter -marsseille. New York Times, Washington Post, NPR, PBS, CBS, NBC, ABC, CNN ja MSNBC raportoivat BLM-protesteista sympatisoiden mielenosoittajia ja vähättelivät protesteihin liittyviä rysötöjä ja mellakoita. 

(…) Samaan aikaan valkoista keskiluokkaa ja työväenluokkaa ei saatu rienaamalla suopeiksi BLM:n tavoitteille. He kokivat itsensä loukatuiksi ja nimenomaan aiheetta loukatuiksi. En puhu valkoisen ylivallan kannattajista – heidän määränsä on suhteellisen pieni. (…) Kun valkoiselle keskiluokalle ja työväenluokalle kerrotaan, että he ovat etuoikeutettuja ja rasistisia, he kysyvät millä perusteella näin on. He elävät normaalia elämää, heidän tulotasonsa on keskinkertainen ja he tekevät kovasti työtä selviytyäkseen. He eivät ymmärrä mitä “valkoisia etuoikeuksia” he ovat nauttineet.

(…) Kuinka laaja valkoisten vastareaktio on? Sitä valtavirtamedia ei ole kyennyt selvittämään kuin pintapuolisesti. Mutta lienee selvää että yhä suurempi osa valkoisesta yhteisöstä on taipuvaista harjoittamaan identiteettipolitiikkaa – muuttumaan rodulliseksi etujärjestöksi joka edistää etujaan samaan tapaan kuin mustien ja latinojen järjestöt.

Valkoisten vastareaktio on alkamassa tilanteessa, jota leimaa valtionhallintoon kohdistuvan luottamuksen pitäkäaikainen lasku. Vuodesta 1958 saakka mielipidetiedustelulaitos Gallup on tehnyt kyselyitä amerikkalaisten luottamuksesta valtionhallintoon. Luottamus oli vuonna 1958 73% ja nousi vielä 1964 77%:iin, minkä jälkeen se alkoi laskea. Vuonna 1980 enää 27% luotti halllintoon. Luottamus nousi Reaganin aikana uudelleen noin 40%:iin mutta laski jo 1994 19%:iin. 9/11-iskujen myötä luottamus nousi uudelleen 54%:iin mutta laski ja tasaantui vuoden 2011 jälkeen 15%:n ja 20%:n välille.

Kesän 2020 jälkeen minusta on alkanut tuntua, että on liian myöhäistä puhua siitä, alkavatko valkoiset harjoittaa identiteettipolitiikkaa. Monet ovat jo alkaneet. Sitä osoittavat republikaanien ja demokraattien erot maskin käytössä ja republikaanien keskuudessa laajalle levinnyt käsitys vaalivilpistä, mikä johti lopulta Capitol Hillin valtaukseen 6.1.2021.

Myös Kuran analysoi jo vuonna 1995 valkoisen eliitin mielipiteitä. Hän käsitteli laajemmin Itä-Euroopan kommunismia, Intian kastijärjestelmää ja affirmative action -politiikkaa esimerkkeinä samasta ilmiöstä eli yksityisten ja julkisten mielipiteiden ristiriidasta (tekninen termi on preferenssin falsifioiminen). Yksityisesti vastustetaan kommunismia, kastijärjestelmää ja sitä että vähemmän lahjakas musta tai latino saa pätevämmän valkoisen sijaan opiskelu- tai työpaikan, mutta julkisesti näistä vaietaan, koska tiedetään että julkiset vastalauseet johtavat ongelmiin.

USA:ssa valkoisia sortavan affirmative action -politiikan julkinen vastustaminen tai virallisen valkoista rasismia korostavan näkemyksen kiistäminen tuo rasistileiman ja vaikuttaa esimerkiksi työnsaantimahdollisuuksiin. Kun uhri vaikenee, hän on Kuranin mukaan itse osasyyllinen sortavan järjestelmän säilymiseen, koska ylläpitää järjestelmää vaikenemalla. Uhri saattaa äärimmäisessä tapauksesssa jopa antaa aktiivisesti tukensa sortavalle järjestelmälle demonisoimalla niitä, jotka uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen. Lopulta vaikeneminen johtaa siihen, että todellinen tieto asioista – kuten rotueroista ja rakenteellisen rasismin todellisesta laajuudesta – katoaa julkisesta keskustelusta. Uusien sukupolvien on Kuranin mukaan vaikeaa silloin edes saada tietoa asian todellisesta laidasta.

Se, onko eliitti todellisuudessa sisäistänyt rasismiväitteet ja kokeeko se todella valkoista syyllisyyttä vai onko kyse vain teeskentelystä, jää avoimeksi. Toisaalta evoluutiopsykologian perusfaktoja on, että valehtelu on tehokkainta kun valehtelija suggeroi ensin itsensä uskomaan omiin valheisiinsa. 

Tämän lehden lukijoiden joukossa on niitä, joiden mielestä valkoisen identiteettipolitiikan vahvistuminen on hyvä asia. Kysymyksen pohtiminen ei ole tämän artikkelin asia. Murrayn mielestä identiteettipolitiikan ja polarisaation vahvistuminen kuitenkin johtaa politiikan laadun heikkenemiseen ja on siinä mielessä pelkästään haitallista. Amerikkalaisten konservatiivien keskuudessa identiteettipolitiikka on merkinnyt perusfaktojen kiistämistä koronarokotuksen ja ilmastomuutoksen osalta – seurauksena on ollut politiikan laadun heikkeneminen, joka kiteytyi Murrayn mielestä luonteeltaan vajaamittaisen Donald Trumpin valinnassa presidentiksi. USA:n liberaalien osalta perusfaktojen kiistäminen liittyy mm. rotujen kognitiivisiin eroihin – seurauksena on politiikan laadun heikkeneminen yhtäältä siten, että mustien sosiaalisten ongelmien ratkaiseminen vaikeutuu ja toisaalta siten, että polarisaatio vahvistuu kun ihmisiä syyllistetään ja rienataan aiheettomasti.

–

–