Aikamme sairaus

SEPPO OIKKONEN

–

Albert Camus’n kuittaaminen kaunokirjailijana saattaa harhauttaa ohittamaan hänen ansionsa ajattelijana. Ruttohan on sotakirja, läpiajateltu metafora, josta nimenomaan kaikkien historian, erityisesti sotahistorian harrastajien kannattaisi ammentaa oppia.

Camus otti omakseen yksilöidentiteetin eksistentiaalisen ongelman, ja hänen avainteoksensa lähestyvät tätä teemaa kummallakin mahdollisella tavalla. Maailmankirjallisuudesta löytyy tuskin toista yhtä viiltävää yksinäisyyden kokemusta kuin mitä on Sivullisen elämäntunto. Elämä on siinä toisaalla, aina, läsnä on vain omituisen ohutta ”tietoa” siitä mitä tapahtuu todella. – ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”

Sellainen on kaiken filosofisen eksistentialismin yksilökokemuksellinen marssijärjestys. Olemassaolo edeltää ominaisuuksia, jotka koetaan irrallisina. Yksilö ei tiedä paikkaansa eikä aikaansa, eikä hänellä ole pitävää pysyvää käsitystä omista määreistään. Mutta vaikka yksilö jollain lailla löytäisikin itsensä, yksilö voisi silti kokea ongelmana nimenomaan sen kuilun kartoittamisen, joka yksilökokemuksen pohjalta tapahtuvan kuvailun ja selittämisen ja joukkotodellisuuden ilmiöiden väliin väistämättä jää. Inhimillinen kielihän on ”tiedollisilta” osiltaan kehittynyt yksilön minätietoisuuden ja kokemuksen maailmassa, joten suoraa kytkentää sillä ei sosiologisiin tosiasioihin ole.

Kun ollaan tekemisissä sellaisten ilmiöiden kuin ”sota” tai ”totalitarismi” kanssa – jotka ovat ikuisia joukkomittaisia sosiopsyykkisiä regressioilmiöitä – kuvaukset ja selitykset menevät auttamatta hakoteille. Jopa niin että joskus tuhat vuotta sitten, jolloin uskollisuus- ja lojaliteettimotiivit olivat sodankäynnin varsinaisia yksilötuntoja, ehkä oltiin lähempänä todellisuusvastetta kuin nykyään, jolloin selityksiä etsitään taantumailmiöihin päälle liimatun päämäärärationaliteetin keinoilla.

Nykyajan sotahistorioitsijan prototyyppi on Ruton tohtori-kirjailija, jonka tekstejä sisältävä matkalaukku lopussa avataan – järkyttävästi käy ilmi, ettei pitkään tekeillä ollut teos koskaan edennyt ensimmäistä lausetta pitemmälle. Alkulauseesta löytyy loputon määrä erilaisia variaatioita, ja lause voisi olla itse asiassa minkä tahansa sotakirjan tai -historian avaus, ja sitä herra tohtori oli muotoillut sanajärjestystä, välimerkkejä ja muita muodollisia elementtejä tuhansin tavoin muuttelemalla.

Rutto, kuva taudista, pandemiasta, tai sodasta – sillä ne kaikki ovat de facto sama asia, koska kaikissa pääroolia näyttelevät yksilökokemuksen maailmassa ratkaisemattomat tekijät. Eksistentialisti-Camus oli juuri tämän kysymyksen kokemusasiantuntija. Me muut voisimme oppia, mutta turha kuvitella että olisimme oppineet. Ja turha toivo, että oppisimme.

Nyt elämme totalitarismiin taantumisen aikaa. Esimerkiksi valtiosubjektiharhat ”sotien syiden” kuvauksissa ja selityksissä ovat jäämässä taakse, ja tilalle astuvat samaistukset opillisiin ismi-identiteetteihin. Ne koetaan nyt toimijasubjekteina – kun Francis Fukuyama kirjoitti ”historian loppumisesta”, hän tarkoitti nimenomaan ideologioiden taistelun päättymistä läntisen liberalismin lopulliseen voittoon. Sellaistahan ei todellisuudessa ole tapahtunut, koska joukkomittaiset sosiopsyykkiset taantumat voivat tapahtua ihan minkä tahansa ideologian nimissä. Nyt olemme matkalla totalitarismiin paradoksaalisesti nimenomaan ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä. Ja ollaan totisesti jo siinä vaiheessa, että yhteiskunnissa leima-ajattelu, ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat todellisuutta. Sananvapaus kapenee ja depersonoituvat tabuvoimat – maagiset yhteisövoimat, kaiken ihmisyyden alennustila, epädemokratia – ottavat valtaa.

Totalitarismit kehittävät oman kielellisen totuutensa, jossa järjestelmän sietokykyä koettelevat ikävät tosiasiat verhotaan hyväksyttävämpien termien käänteisiin. Totalitarismit ovat kuin yhtä yhä uudelleen ja uudelleen historiaa kääntävää alkulausetta. Nyt esimerkiksi termit ”siirtolaisuus”, ”maahanmuutto”, ”pakolaisuus”, ”turvapaikanhaku”, jne, eivät ole vain kiertoilmauksia sille mistä tosiasiassa on kyse – siis ”kansainvaellukselle” – vaan keskustelun vakiinnuttamia termejä jottei tabua – kehittymättömien kulttuurien kehittymättömyyttä – koskaan tarvitsisi kaikessa tuhoavuudessaan edes alkaa ajatella.

Sananvapaus kapenee, kun kaikesta käsitteellisestä ajattelusta tulee tunnustuksellista – eli reagoidaan nimileimoihin, eikä enää pystytä erottamaan esimerkiksi sosiologiaa ja psykologiaa toisistaan. Silloin ideologiset identiteetit muuttuvat toimijasubjekteiksi, ja maailmaa jäsennetään kuin vastakkain olisivat hyvät ja pahat opit.

Sananvapaus katoaa kun ajattelu muuttuu vain valkoisiksi tabuaukoiksi ja ideologiset käsitteet sementoituvat niin että ihmiset kävelevät itsekantavilla käsitepinnoilla kuin Jeesus vetten päällä.

Kaikki paha tehdään nykyisin ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioiden” nimissä.

Esimerkiksi sensuurivaatimukset – sananvapautta rajoitetaan juuri vetoamalla ihmisoikeuksiin. Ikään kuin puhumisen ja ajattelun oikeus ei olisikaan ihmisoikeus.

Teokratiaa ja demokratiaa ei saa erottaa toisistaan, koska kaikilla on ”uskonnonvapaus”. Niinpä Eurooppaan saa marssia massamäärissä ihmisiä joille uskonto on teokratiaa.

Eurooppalaiset eivät omassa sokeassa individualismissaan ymmärrä, ettei siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, mitenkään, toistan, ei mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään. Ihmisoikeusajattelu on vain valtava, ylimittaisten yleiskäsitteiden varaan rakennettu harha.

Kun jopa lain voimalla pannaan kokonainen tiedonala, sosiologia, viralta, ja yritetään rinnastaa joukot ja yksilöt, ollaan niin mahtavien tabuharhojen vallassa, ettei millään järjellä sellaisia käsitesekaannuksia enää oikaista.

Vahvaa tunnustuksellista ajattelua edustavien ääriliikkeiden nousu niin sanottujen länsimaisten demokratioiden piirissä voisi opettaa meille jotain itse ”demokratiasta”.

Se ”edustuksellinen” demokratia, joka eurooppalaisen uuden ajan ajattelussa syntyi kielellis-kuttuuristen kansallisvaltioiden tietyssä kehitysvaiheessa, ei todellakaan ollut mikään hallinnollis-muodollinen ratkaisu, vaan tietyn kognitiivisen emergenssin synnyttämä ilmiö. Sillä oli aivan omat ”tajunnalliset” ehtonsa, ja sanoisin jopa, että eurooppalaisen uuden ajan ”edustuksellinen” demokratia on pikemminkin kaunokirjallisen romaanimuodon kuin valtio-opillisen teoretisoinnin tuote.

Vain yleistynyt lukutaito ja uuden romaanimuodon tarjoamat tajunnalliset alkiot – siis se, että romaani toimii lukijan tajunnallisella näyttämöllä marssittaen esiin henkilöhahmoja, joille on annettu erityisiä ominaisuuksia – saattoi luoda kognitiiviset edellytykset ”edustuksellisuuden” idean laajamittaiselle toteutumiselle. Uuden ajan ajatushistoriassa nuo emergenssit marssivat esiin rinta rinnan: luku- ja kirjoitustaidon leviäminen, kyky mielipiteen- ja tahdonmuodostukseen, sekä vaatimukset ”demokratiasta”, siitä, että yksilöidentiteetti on miellettävissä myös edustuksellisena roolina, ja että yhteiskunnan tulee olla ikään kuin näyttämö, kaikille ”läpinäkyvä”, niin että kansalaisilla on selvä käsitys ja jäsennys siitä mistä missäkin asiassa on oikeasti kyse.

Kun nykyisen kulttuurisen narsismin ja sen mukana vahvistuvan taantuneen uhriajattelun – kyllä, narsistinen itsensä ”objektiksi” kokeminen ja miellyttämistarve, ja esimerkiksi ”intersektionaalisen feminismin” oppi, joka saa voimaantumista samaistumisesta uhrirooleihin, ovat pohjimmiltaan sama asia – vaikutuksesta kaikki yhteiskunnallinen ajattelu muuttuu yhä enemmän opilliseksi ja tunnustukselliseksi, katoavat aidon demokratian edellytykset. Tällöin päädytään sellaiseen ”demokratian” nimellä kulkevaan yhteiskuntaan, jossa tosiasiassa varsin pienillä vähemmistöillä on eniten valtaa.

En usko, että kovin moni meistä tulee edes huomaamaan saati sitten ymmärtämään, miten pahasti ajattelu keskuudessamme on taantumassa. Aikalaiset ovat aina sokeita oman aikansa ajattelulaaduille. Emmehän edes ymmärrä noita toisenlaatuisen historiallisen perinteen kulttuureja jotka nyt ovat kasvavin massoin tunkeutumassa Eurooppaan. Ajattelemme niistäkin, että ”onhan siellä toki enemmistö ihan tavallisia maltillisia ihmisiä” – tajuamatta omaa eurooppalaista historiaamme ja sitä, että esimerkiksi juuri käsitteet ”enemmistö” ja ”vähemmistö” voivat merkitä jotakin vain tämän oman, aivan erityisen eurooppalaisen ajatteluperinteemme puitteissa.

–

–