SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kwai-joen silta

TREVOR LYNCH (suomentanut Timo Hännikäinen)

David Leanin Kwai-joen silta (1957) ei ole pelkästään suuri elokuva, se on lähes täydellinen. Vielä parempaa, käytännössä kaikki tunnistivat sen sellaiseksi välittömästi. Kriitikot nostivat sen jalustalle ja sijoittavat sen edelleen suosikkilistoilleen. Kwai-joen silta voitti seitsemän Oscaria, mukaan lukien parhaasta elokuvasta ja ohjaajasta. Se oli vuoden 1957 suurin yleisömenestys ja sen suosio on kestänyt.

Kwai-joen silta oli Leanin kahdestoista elokuva ja hänen ensimmäinen ”eepoksensa”. Sitä seurasivat Arabian Lawrence (1962) ja Tohtori Zivago (1962), jotka saivat myös klassikon aseman. Lean päätti uransa elokuviin Ryanin tytär (1970) ja Matka Intiaan (1984), jotka epäonnistuivat elokuvina osittain siksi, että niiden heikommat tarinat musertuivat Leanin eeppisen, maneerimaiseksi jähmettyneen käsittelytavan alle.

Kwai-joen sillalle olisi voinut käydä samoin sen lähdemateriaalin takia. Elokuvan käsikirjoitus perustuu Pierre Boullen vuoden 1952 samannimiseen menestysromaaniin. (Boulle tunnetaan myös toisesta valkokankaalle päätyneestä romaanista, Apinoiden planeetasta.) Romaani sijoittuu Japanin miehittämään Thaimaahan toisessa maailmansodassa. Japanilaiset rakentavat rautatietä Bangkokin ja Rangoonin välille ja käyttävät ratatöissä pakkotyövoimaa, sekä paikallisia siviilejä että brittiläisiä sotavankeja.

Yhden leirin brittivangit saavat tehtäväkseen rakentaa sillan Kwai-joen yli. Keskeinen konflikti rakentuu japanilaisen leirikomendantti Saiton ja brittiläisen everstiluutnantti Nicholsonin välille. Saito vaatii upseerivankeja osallistumaan rakennustöihin. Koska tämä on kansainvälisten sopimusten vastaista, Nicholson kieltäytyy, jolloin häntä ja hänen alaisiaan upseereita rangaistaan. Luonnollisesti rakennustöitä häiritsee sabotaasi. Saito taipuu lopulta, koska hänen on pakko tehdä yhteistyötä brittiupseerien kanssa saadakseen sillan valmiiksi aikataulussa.

Tämän jälkeen Nicholson ohjeistaa miehiään rakentamaan paremman sillan kuin japanilaiset osaisivat. Hän vetoaa laillisuuteen, sotilashenkeen ja brittiläiseen kansallisylpeyteen – mutta kyse on kuitenkin aktiivisesta yhteistyöstä vihollisen kanssa. Romaani käsittelee absurdia tilannetta, jossa mies ryhtyy yhteistyöhön vihollisen kanssa harhautuneen velvollisuudentunnon vuoksi. Ei käy selväksi, onko Nicholson typerys vai mielipuoli, mutta ainakin hän on jonkinlainen narri: snobi, tylsimys, simputtaja ja viime kädessä petturi.

Useimmat britit pitivät romaania loukkaavana ja mauttomana. Loukkaavana, koska se vaikutti karkealta gallialaiselta pilakuvalta brittien kansanluonteesta ja erityisesti brittiarmeijasta; mauttomana, koska arviolta 13 000 sotavankia ja jopa 100 000 paikallista siviiliä kuoli rautatien rakennustöissä – sellaista ei vain sovi käsitellä kepeästi.

Lean noudatteli melko uskollisesti Boullen romaania. Boulle hyväksyi keskeisen juonenmuutoksen, sillan tuhoutumisen elokuvan lopussa. Tärkein ero oli tapa, jolla Lean käsitteli Nicholsonin hahmoa. Lean muutti Nicholsonin narrista traagiseksi sankariksi, jonka Sofokles tai Shakespeare olisi voinut luoda. Leanin silmissä Nicholson puolustaa aitoja ihanteita: isänmaallisuutta, uskollisuutta, velvollisuudentuntoa, ylpeyttä omasta työstä sekä kuuliaisuutta laille, auktoriteetille ja moraalisille periaatteille. Elleivät hänen ihanteensa olisi aitoja, hän ei olisi traaginen sankari.

Nicholsonin ”traaginen virhe” on, ettei hän tajua että hänen hyveissään on mieltä vain, kun niitä noudatetaan hänen omiensa keskuudessa ja heidän hyödykseen. Vankileirissä niitä käyttää hyväkseen armoton vihollinen, joka pyrkii tuhoamaan sen imperiumin, jonka säilyttämiseksi Nicholson on uskollisesti taistellut. Opetus nykyisille valkoisille kansoille on ilmeinen, sillä avoimuuttamme muukalaisia kohtaan, altruismiamme ja moraalista idealismimme, käyttää hyväkseen järjestelmä joka pyrkii tuhoamaan meidät.

Kwai-joen silta tutkii mestarillisesti perustavanlaatuista ristiriitaa kunnian korkeimmaksi arvoksi korottavan aristokraattisen eetoksen sekä mukavuutta, turvallisuutta, pitkää ikää ja nautintoa korostavan porvarillisen eetoksen välillä.

G. W. F. Hegelin tunnetun väittämän mukaan historian alkupiste on kunnian vuoksi kuolemaan saakka käyty taistelu, jossa kaksi miestä panee henkensä alttiiksi idean puolesta. Esihistoriaa hallitsevat elämän välttämättömyydet. Historiaa hallitsevat ideat. Jos molemmat miehistä pitävät kunniaa elämää arvokkaampana ja toinen kärsii tappion, hän valitsee kuoleman häpeän sijasta. Mutta jos hävinnyt valitsee elämän kunnian kustannuksella, hän paljastuu aivan erilaiseksi mieheksi, joka alennetaan orjan asemaan raatamaan voittajan hyväksi.

Juuri näin japanilainen komendantti Saito (Sessue Hayakawa) näkee asian. Antautuessaan britit ovat menettäneet kunniansa ja heidät on alennettu orjiksi, upseerit mukaanlukien, joten kaikkien pitää tehdä työtä. Saito ei säästä upseereita täydeltä häpeältä vain siksi, että laki kieltää teettämästä töitä upseereilla ikään kuin he edelleen olisivat herrasmiehiä. Hänelle Geneven sopimus ei merkitse mitään bushido-soturikoodin rinnalla. Japanilaiset sotilaat pitivät itseään brittejä ylempinä, koska japanilaiset tekivät itsemurhan välttääkseen tappion tuottaman häpeän, kun taas kristityt britit torjuivat itsemurhan ja vetosivat lakiin säilyttääkseen kunniansa lyötyinäkin.

Saiton ja Nicholsonin (Alec Guinness) kiistasta tulee uusi hegeliläinen kamppailu kunniasta. Saito panee Nicholsonin peltilaatikkoon paahtavassa auringossa murtaakseen hänen tahtonsa, mutta Nicholson kieltäytyy taipumasta ja osallistumasta töihin henkensä uhallakin. Saiton harmiksi sillan valmistuminen on jäljessä aikataulusta ja britit ovat työntekijöinä parhaimmillaan vastahakoisia, pahimmillaan taipuvaisia pinnaukseen ja sabotaasiin.

Ellei silta valmistu ajoissa, Saiton odotetaan tekevän harakirin, minkä hän haluaa välttää. Niinpä hän käyttää Venäjän-sodan muistopäivää verukkeena upseerien armahtamiselle. Nicholsonin ja muiden upseerien ei tarvitse tehdä töitä, mutta he johtavat miestensä työtä saadakseen sillan ajoissa valmiiksi. Roolit ovat vaihtuneet. Nicholson on valinnut kuoleman häpeän sijasta, Saito puolestaan on perääntynyt ja valinnut häpeän kuoleman sijasta. Tämä on Nicholsonin tähtihetki. Sen jälkeen hänen alamäkensä alkaa.

Nicholsonin pyrkimys rakentaa silta paremmin kuin japanilaiset osaisivat on mielekäs Hegelin herra-orja-dialektiikan puitteissa. Nicholson on päihittänyt Saiton olennaisessa kunniakysymyksessä. Mutta hän on yhä vanki ja hänen miehensä ovat yhä orjia. Hegel kuitenkin määrittelee polun, jonka kautta orja voi saavuttaa itsekunnioituksensa uudelleen. Herra hallitsee ihmisiä, orjat mukaanluettuina. Orja taas voi hallita luontoa, kuten Nicholson miehineen tekee rakentamalla sillan ja tekemällä sen paremmin kuin japanilaiset. Tämä saattaa Saiton häpeään, ja vaikka silta valmistuukin aikataulussa, hän suunnittelee yhä tappavansa itsensä.

Mutta syvemmällä tasolla japanilaiset ovat kuitenkin voittaneet, sillä he ovat saaneet siltansa, joka on tärkeä strateginen etu sodassa brittejä vastaan. Seuraava pysäkki on Intia.

Koska sekä Saito että Nicholson ovat herratyyppejä, vaikkakin ajoittain nolattuja sellaisia, elokuva tarvitsee taitavasti rakennetun orjatyypin heidän vastapainokseen. Amerikkalainen studio halusi mukaan suuren amerikkalaistähden houkutellakseen katsojia. William Holden tulee mukaan tarinaan amerikkalaisen laivastoupseeri Shearsin roolissa. (Romaanissa Shears on britti.) Amerikkalaiset halusivat myös sisällyttää elokuvaan rakkaustarinan vedotakseen naiskatsojiin. Lean nurisi tästä, koska sotaelokuvat ovat miesten elokuvia. (Hän sai tahtonsa läpi myöhemmin Arabian Lawrencessa, jossa ei ole puherooleja naisille.)

Lean antoi periksi studion vaatimuksille, mutta käänsi tappion voitoksi, koska Shearsin hahmo on loistava orjatyypin kiteytymä: pelkurimainen, epärehellinen ja suhtautuu kyynisesti kunniaan. Hahmoa tarkennetaan tekemällä hänestä amerikkalainen, sillä Yhdysvallat on läpikotaisin porvarillinen yhteiskunta, joka piti Euroopan aristokraattisen tradition hylkäämistä ylpeydenaiheena, vaikka tuon tradition jäänteitä säilyikin armeijan ja etelävaltioiden maanomistajien piirissä. Shearsin hahmo viimeisteltiin tekemällä hänestä vannoutunut naistenmies. Mutta älkää säikähtäkö: Shears käy läpi lunastukseen johtavan kehityskaaren ja valitsee lopulta kuoleman häpeän sijasta. Jenkeillä on vielä toivoa.

Tekemällä amerikkalaisesta kyynisyyden, pelkuruuden ja epärehellisyyden ruumiillistuman Lean myös viimeistelee erään toisen ulottuvuuden elokuvassa. Kääntämällä Boullen gallialaisen ilveilyn päinvastaiseksi Kwai-joen silta ihannoi brittiläistä kansanluonnetta ja etenkin brittiarmeijaa. Lean on poliittisesti monimutkainen. Hän oli konservatiivinen patriootti joka halveksi kommunismia. Hän vietti vuosia veropakolaisena koska halveksi myös Labour-puoluetta.

Mutta Leaniin vetosivat myös kolonialismin ja imperialismin vastaiset hahmot kuten T. E. Lawrence ja Gandhi. (Hän halusi tehdä elokuvan Gandhista ja itse asiassa tapasi Nehrun keskustellakseen hänen kanssaan projektista.) Kwai-Joen sillassa ja Arabian Lawrencessa Lean kuitenkin esittää brittiläisen imperiumin imartelevassa valossa.

(Matka Intiaan on imperialisminvastainen, mutta tällaisia asenteita ilmentävät pääasiassa kaksi vastenmielistä liberaalia naishahmoa, joiden halu sekaantua paikallisiin asukkaisiin vie kaikki asianosaiset vaikeuksiin. Viime kädessä elokuva siis hienovaraisesti korostaa siirtomaahallinnon pidättyväisyyttä.)

Kuten jokainen Leanin elokuva, Kwai-joen silta on tuotannoltaan ensiluokkainen. Näyttelijäkaarti on erinomainen, erityisen hienot roolityöt tekevät Alec Guinness (joka sai parhaan näyttelijän Oscarin), William Holden ja Jack Hawkins. Malcolm Arnoldin musiikki kuuluu hänen parhaisiin sävellyksiinsä ja voitti ansaitusti Oscarin. Ceylonin häikäisevät maisemat vangitsi kuvaaja Jack Hildyard, joka hänkin sai Oscarin, kuten myös leikkaaja Peter Taylor.

Niin ikään Oscarin saanut käsikirjoitus on mestarillinen. Alkujaan käsikirjoitus pantiin Boullen nimiin, vaikkei hän edes osannut englantia. Boullen nimi on alkuteksteissä kahden Hollywoodin mustalle listalle joutuneen käsikirjoittajan, Carl Foremanin ja Michael Wilsonin, tilalla. Mutta viime kädessä käsikirjoitus saa syvyytensä ja voimansa Leanin ohjaustyöstä.

Olen tässä käsitellyt Kwai-joen sillan keskeisiä teemoja, mutta jätin suuren osan tarinasta referoimatta, sillä haluan teidän perehtyvän siihen itse. Varoitan kuitenkin, että elokuva on kaunis ja viihdyttävä spektaakkeli, mutta myös vatsaa vääntävän traaginen. Tämä tekee sen suosiosta vielä huomionarvoisempaa. Se osoittaa, etteivät ”massatkaan” tyydy pelkkään viihteeseen. He janoavat syviä tunteita, jopa tuskallisia sellaisia, jos ne heräävät kosketuksesta ihmisyyttä koskeviin totuuksiin.

Trevor Lynch on yhdysvaltalainen elokuvakriitikko ja kirjailija. Kirjoitus on alun perin ilmestynyt Unz Review -verkkojulkaisussa 18.6.2021.

Tietoja

This entry was posted on 19 heinäkuun, 2021 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , , , .

Navigointi

%d bloggaajaa tykkää tästä: