Läntisen feminismin todelliset kasvot

OLLI VIRTANEN

–

Wienissä sattui kesäkuun lopussa poikkeuksellisen ruma kulttuurinrikastusepisodi: neljän afganistanilaisen turvapaikanhakijan joukko huumasi 13-vuotiaan tytön ekstaasilla, joukkoraiskasi tämän, ja kun tyttö meni huumeista tajuttomaksi, miehet hylkäsivät tämän elottoman ruumiin ulkosalle. Elvytysyritykset jäivät tuloksettomiksi, kuolinsyyksi todettiin tukehtuminen.

Tapaus on ymmärrettävästi saanut saksankielisissä medioissa runsaasti palstatilaa, mikä ei puolestaan ole sopinut oikein ajattelevien pirtaan. Kouriintuntuvan osoituksen tästä sai itävaltalainen Oe24-mediayhtiö, jonka tiloihin tunkeutui viime viikon keskiviikkona noin 20 naamioidun mielenosoittajan lauma. Demonstrantit edustivat Wiener Einsatzgruppe Feministische Alarmabteilung -nimistä feministiryhmää, suomeksi siis suunnilleen ”Feministisen valmiusosaston Wienin iskuryhmä” (nimi on väännös Wienin poliisin erikoisjoukkojen nimestä). Sitä voisi melkein erehtyä luulemaan, että feministien päähuolenaiheena olisi puolustuskyvyttömään lapseen kohdistunut törkeä väkivaltarikos, mutta ei nyt sentään: pikkutytön raiskausmurhaa paljon huutavampi ongelma näille naisasian esitaistelijoille oli se, että Oe24 oli teosta uutisoidessaan maininnut tekijöiden etnisen taustan ja syyllistynyt näin rasismiin ja vihanlietsontaan. Tosiasiassa syyllinen oli mielenosoittajien mukaan ”kapitalismi ja patriarkaatti”. Mediayhtiön henkilökunta joutui lopulta kutsumaan hätiin poliisit, jotka rauhoittivat tilanteen poistamalla paikalta pahimmat riehujat.

Tapahtumasarjasta voisi lausua erinäisiäkin painokelvottomuuksia, mutta jos onnistuu pitämään raivonsa kurissa, se tarjoaa kiintoisan katsauksen naisasialiikkeen tämänhetkiseen tilaan. Wieniläisfeministien toiminta on ensinnäkin paraatiesimerkki uhrihierarkian käsitteestä. Uhrihierarkia on perustavanlaatuinen osa nykyvasemmiston maailmankuvaa, eräänlainen poliittisesti korrekti nokkimisjärjestys. Tuo hierarkia on havaintoni mukaan tällä hetkellä, ylhäältä alas, jotakuinkin seuraavanlainen: afrikkalaiset ja arabit (sekä muslimit, sikäli kuin he eivät jo sisälly kahteen edelliseen ryhmään) > transseksuaalit ynnä queer-väki, panseksuaalit ja muut sellaisten seksuaalisten ja sukupuolisten suuntautumisten edustajat, joista kukaan ei ollut vielä ennen 2000-lukua kuullutkaan > ”perinteiset” seksuaalivähemmistöt > valkoiset naiset > valkoiset miehet. Hierarkiassa alempana oleva ei milloinkaan saa syyttää ylempänä olevaa mistään: esimerkiksi homot voivat valittaa syrjinnästä silloin, kun siihen syyllistyy kantaväestö, mutteivät silloin, kun asialla ovat muslimit. Samoin tässä tapauksessa femakkoiskuryhmä kohdisti syytöksensä siihen ainoaan tahoon, johon se sille hierarkian puitteissa oli mahdollista kohdistaa, toisin sanoen Oe24:n valkoisiin miestoimittajiin. Afgaanipakolaiset puolestaan ovat lapsen raiskausmurhaan syyllistyneinäkin yksinomaan uhreja, joita täytyy puolustaa pahan valkoisen miehen rasismilta.

Syyn sälyttäminen ”patriarkaatin” niskoille on siinä mielessä hupaisaa, että selitys osuu tietyllä tavalla oikeaan; Afganistanin syvästi islamilaista kulttuuria voi epäilemättä kutsua patriarkaaliseksi sanan varsinaisessa merkityksessä, eikä tällaiseen arvomaailmaan kasvaneelle miehelle tuottane kummempia tunnontuskia käyttää jotakin vääräuskoista länkkärihuoraa seksilelunaan. No, tiedän tietenkin, etteivät feministimme tätä tarkoittaneet. Heidän suussaan patriarkaatti – aivan samoin kuin kapitalismi – on puhdas roskakoriselitys, joka voidaan näppärästi vetää hihasta aina, kun todellisuus alkaa olla liian räikeässä ristiriidassa oman ideologian kanssa. Feministisen jargonin patriarkaatti vertautuu lähinnä monoteististen uskontojen paholaisen kaltaiseen metafyysiseen pahaan, joka on kaikkialla läsnä ja vetelee naruista jossakin varjojen kätköissä. Kuten sanottua, oikeitakin patriarkaatteja maailmasta kyllä löytyy, mutta läntisten yhteiskuntien ongelmien selittäminen miesten ylivallalla osoittaa yksinkertaisesti puutteellista todellisuudentajua.

Tärkein huomio on kuitenkin, että väittäessään olevansa heikomman puolella feministit syöttävät ranteenpaksuista pajunköyttä. Vanha viisaus tietää, että sanojen ja tekojen ollessa ristiriidassa kannattaa katsoa tekoja, eikä naisasiaväen toiminta jätä tässä suhteessa epäselvyyksiä. Moderni feminismi on degeneroitunut silkaksi kieroutuneeksi vallankäytöksi: feministien modus operandi on hyökätä sosiaalisessa mediassa joukolla yhtä vastaan somepäivityksessä lausutun väärän sanan tai vuosikymmeniä sitten väitetysti tapahtuneen ahdistelun vuoksi, ja pelkkä epäilys riittää jo tuomion julistamiseen ja täytäntöönpanoon. Ja mikäänhän ei tunnetusti saa violettihiuksisen, tatuoidun, lävistetyn, ”Smash White Men” -paitaan pukeutuneen länkkärifeministin pikkuhousuja kostumaan yhtä tehokkaasti kuin brutaalin voiman osoitukset. Naisten mieltymys pahoihin poikiin on toki jo vanhastaan tuttu ilmiö, ja pikkutytön raiskaajamurhaajat ovat pojista pahimpia. Ei siis ihme, että valkoiset feministit puolustavat suojavärillisiä nallekarhujaan sitä raivokkaammin, mitä bestiaalisempaan rikokseen nämä ovat syyllistyneet.

Länsimainen naisasialiike on kaikessa irvokkuudessaankin looginen seuraus siitä, mitä tapahtuu, kun miehet eivät enää kykene täyttämään heille perinteisesti kuulunutta järjestyksen ylläpitäjän tehtävää. Eivät feministit oikeasti vihaa valkoista miestä siksi, että tämä olisi misogyyninen rasisti, vaan siksi, että tämä on kuohittu, selkärangaton tallukka, josta ei ole suojelemaan naistaan, lapsiaan tai edes itseään. Mikäli valkoinen mies haluaa voittaa valkoisen naisen kunnioituksen takaisin, hänen pitää potkaista murjaanit sinne, mistä ovat tulleetkin, ja ilmoittaa, että tästä lähtien Euroopassa totellaan vain ja ainoastaan häntä. Muussa tapauksessa valkoinen nainen etsii murjaanista itselleen uuden suojelijan.

–

–