Aikamme poliisikysymys

JOAKIM ANDERSEN (suomentanut Alarik Notis)

–

Göteborgissa tapahtuneen 33-vuotiaan poliisin ja perheenisän murhaan on reagoitu surulla ja vihalla. Murhassa kulminoituvat useat negatiiviset kehityskulut ja vuosikymmenien huono hallinto. Jos maassa olisi toimiva politiikka, poliisi olisi luultavasti yhä hengissä. Samaan aikaan reaktiot ja tapahtumat havainnollistavat tiettyjä tendenssejä, joista meidän on hyvä olla tietoisia mikäli haluamme, ettei tällaisista murhista tule arkipäivää. Sillä siihen suuntaan historiallinen kehitys osoittaa, tästä muun muassa Ranskan esimerkki toimii meille muistutuksena.

Poliisin asema nykypäivän länsimaissa on ristiriitainen, mistä johtuu, että poliisiin kohdistuvien uhkien minimointiin ei ole varsinaista poliittista tahtoa. Kyse on historiallisesti hieman epätavallisesta tilanteesta, jossa merkittävä osa eliitistä suhtautuu kaksijakoisesti omaan väkivaltakoneistoonsa. On olemassa epäsymmetrinen ja piilevä, usein hyvinkin ilmeinen konflikti sen välillä, mitä Althusser kutsuu ideologiseksi valtiokoneistoksi ja sortavaksi valtiokoneistoksi, toisaalta ideologian tuottajien ja “ideologian vahtikoirien”, mukaan lukien media, kulttuuriala ja akateeminen maailma ja toisaalta poliisin ja oikeuslaitoksen välillä. Tilanne on nykyään mutkikkaampi kuin Althusserin aikana, sillä “ideologian vahtikoirat” ovat nykyään korkeissa asemissa niin poliisi- kuin oikeuslaitoksen sisällä ja vaikeuttavat sieltä käsin poliisin työtä. Tiivistettynä voidaan sanoa: “Media omistaa väkivaltamonopolin”.

Kyse on siitä, että ne ideologiat, joilla keskeiset eliitit legitimoivat asemaansa ovat enemmän tai vähemmän avoimen vihamielisiä poliisia kohtaan ja suhtautuvat myötämielisesti rikollisiin. Se koskee tiettyjä osia BLM-narratiivista, esimerkkinä “rasistiset poliisit murhaavat mustia miehiä”. Mutta on olemassa myös syvempiä populaarikulttuurista kumpuavia asenteita, kuten vaikeus käsitellä valkoisten miesten ja auktoriteetin ja/tai väkivaltapotentiaalin yhdistelmää. Tämä vaivaa myös valkoisia poliiseja. Tällaisten asenteiden ja aatteiden looginen seuraus on “defund the police” ja/tai poliisiin kohdistuvan väkivallan hyväksyntä legitiiminä vastarinnan muotona. Näiden asenteiden edustajat pitävät tilapäisesti matalaa profiilia poliisimurhan jälkimainingeissa, mutta heidän asemansa ideologisessa valtiokoneistossa on pysyvä toisin kuin hetkellisesti raivostuneen tavallisen kansan.

Josh Neal tuo erään näkökulman tähän kokonaisuuteen kirjassaan American Extremist. Kyse on persoonallisuustyyppien eroista ja keskinäisestä kilpailusta. Neal ei kuvauksissaan imartele niitä jotka tänäpäivänä ryhtyvät toimittajiksi tms., he edustavat tyystin eri persoonallisuustyyppiä kuin ne jotka ryhtyvät poliiseiksi ja sotilaiksi. Mieleen nousevat välittömästi Mishiman sanat kirjasta Sun and Steel: “kyynisyydessä, joka näkee kaiken sankarillisen naurettavana on aina aavistus alemmuuskompleksia”. Sortumatta poliisin ihannointiin on siis kyse kahdesta poikkeavasta persoonallisuustyypistä. Nealin mukaan mediassa vahvasti edustetut kyyniset narsistit eivät oikein sulata poliiseja. Tätä aspektia ei pidä aliarvioida.

Yhdistelmä huonoa politiikkaa, demografista muutosta, poliisivastaista ilmapiiriä sekä se tosiseikka, että poliisin vaikeuksista selkokielellä puhuminen saattaa laukaista eliitille ei-toivotun legitimiteettikriisin on saanut aikaan räjähdysherkän tilanteen. Tätä aihetta käsittelee muun muassa Guillaume Faye viimeisessä kirjassaan Ethnic Apocalypse. Faye kuvaa kuinka Ranskan poliisi on romahduksen partaalla siihen kohdistuvan väkivallan johdosta, niin virassa kuin siviilissä. Hän käsittelee myös tilanteen aiheuttamaa turhautumista tavallisten poliisien keskuudessa. Se on johtanut itsemurhien ja irtisanoutumisten aaltoon, mutta myös politiikan kritiikkiin ja käskyjen noudattamatta jättämisiin. Faye tunnistaa ilmiössä Ranskan poliisin orastavan politisoitumisen, mikä voi ajan kuluessa ajaa heidät vaihtamaan puolta konflikteissa eliitin ja kansan välillä. Tästä kehityskulusta eliitti on varmasti tietoinen, mistä johtuu poliisien jo nyt tiukasti rajattu sananvapaus. Selkopuhe poliisin tilanteesta, avunhuudot ja vastaavat eivät johda ylennyksiin.

Jos vallitsevan ideologian suhtautuminen poliisiin onkin kaksijakoinen, reagoi kansa usein vaatimuksella lähettää “armeija ghettoon”. Tämä tuskin on toimiva ratkaisu, ellei lopullisena päämääränä ole paluumuutto eikä pitkittyvä ja omiakin siviiliuhreja vaativa kaupunkisota, jossa media sitäpaitsi on vihollisen puolella, mutta ideologisesti se on mielenkiintoista. Schmittiläisittäin ilmaistuna se vahvistaa, että merkittävälle osalle kansasta kyseessä on ystävän ja vihollisen välinen raja, joka on niin selkeä, että “meidän” ja “heidän” välillä vallitsee jo sotatila. Tässä kiteytyy myös poliisin mahdoton tehtävä, sillä kun kyse on sotatilasta, tehoton poliisityö ei tuo voittoa. Sen sijaan toinen toistaan seuraavat, usein nöyryyttävätkin perääntymiset ovat eliitin näkökulmasta toivottavampia, sillä ne siirtävät yhteenottoa ja legitimiteettikriisiä kauemmas tulevaisuuteen.

Historiallisesta näkökulmasta on tämä kaikki kaikesta huolimatta mielenkiintoista. Keskeinen kysymys kuuluu, mikä ajetun politiikan varsinainen tavoite on. Poliisin kohdistuvat hyökkäykset ovat osaa laajempaa offensiivia, joka kohdistuu eilispäivän sosiopoliittisen järjestyksen rakenteisiin, kutsuimmepa tuota järjestystä sitten kansankodiksi, kansallisvaltioksi tai joksikin muuksi. Tähän voimme Marxia ja Freudia yhdistelemällä todeta, että “intressi on todellinen muttei aina rationaalinen”. Poliisivastaiset asenteet ja projektit saattavat siten olla irrationaalisia ja kaivaa maata eliitin alta, mutta eliitin on siitä huolimatta mahdoton irrottautua niistä. Mutta voimme myös hahmottaa ääriviivat sille, mikä tulee korvaamaan nykyisen poliisilaitoksen. Osaksi kyse on universaalin ja virallisen järjestyksen korvaamisesta mielivaltaisemmalla ja tiedostavammalla “cancel-kulttuurilla”; toisin sanoen ideologinen valtiokoneisto korvaa sortavan valtiokoneiston. Vankilarangaistuksen sijaan hankalasti määriteltäviin rikoksiin syyllistynyt menettää niin työpaikkansa kuin Facebook- ja pankkitilinsä, koska on sanonut jotain, minkä ei ehkä edes tiennyt olevan kiellettyä juuri sillä hetkellä.

Mutta sortavaa valtiokoneistoa ei voi täysin purkaa, vaikka sen historiallinen kytkös liberalismin aikakauteen ja kansallisvaltioon tekee siitä epäluotettavan tiettyjen eliittien silmissä. Kyseessä on luultavasti kaksoisstrategia. Eliitille, niin oligarkeille kuin vasemmistoliberaaleille, asia on ratkaistavissa yksityisen sektorin tarjoamilla ratkaisuilla. Facebookilla on esimerkiksi 6000 aseistettua vartijaa. Mitä tulee “lähiöön”, on ajan kysymys, milloin de facto -hallinto tunnustetaan myös de jure. Monessa kaupungissa ja kaupunginosassa tapahtuu jo yhteistyötä vasemmistoliberaalien poliitikkojen ja paikallisten uskonnollisten johtajien välillä periaatteella “ääniä etuja vastaan”, ja nämä johtajat ovat myös välillä yhteistyössä paikallisten klaanien ja jengien kanssa. Uusfeodalistinen ratkaisu ei ole poissuljettu. Osalle ideologisesta valtiokoneistosta nämä paikalliset väkivaltapotentiaalia omistavat toimijat eivät kanna sitä painolastia, joka tekee perinteisesti poliisista ideologisesti ja emotionaalisesti vaikeasti sulatettavan.

Yhteenvetona voidaan todeta, että elämme historiallisesta vaiheessa, jonka tulisi herättää huolta tavallisissa ihmisissä yleensä ja erityisesti poliiseissa. Poliisilaitos sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan oli osa historiallista yhteiskuntarakennetta, jolla oli hyvät ja huonot puolensa, mutta tilalle on näköjään tulossa jotain huomattavasti pahempaa. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi langeta poliisin kritiikittömään romantisointiin. Poliisin kyky “ratkaista tämä puolestamme” on hyvin rajallinen (“joku muu” ei myöskään voi korvata omaa toimintaa). Sen sijaan meidän tulee tunnistaa eliitit, jotka eivät edes välitä turvallisuudestamme, valtion ensisijaista tehtävästä. Tässä asiassa poliisilla ja kansalla on yhteisiä intressejä. Nykyinen eliitti on suoranaisesti vallankumouksellinen, ja meidän on osattava artikuloida tämä tilanne ja kehittää strategioita siinä pärjäämiseksi.

–

Joakim Andersen (aiemmin tunnettu nimimerkillä Oskorei) on ruotsalainen yhteiskuntatieteilijä ja blogisti. Kirjoitus on alkujaan julkaistu Motpol-sivustolla.