Adoptiokriitikot

JOAKIM ANDERSEN (suomentanut Olli Virtanen)

–

Ruotsin adoptiopolitiikka on aihe, jota ruotsalaisena harvoin tulee pohtineeksi. Se vaikuttaa yksinkertaisesti olevan yhteiskunnan luonnollinen osa. Tällöin jää huomaamatta, että Ruotsin adoptiotoiminta on ollut muihin maihin verrattuna epätavallisen laajamittaista, ja sillä on ollut yhteys laajempaan ruotsalaiseen yhteiskuntaideologiaan. Tästä aiheesta Tobias Hübinette on kirjoittanut lukuisia artikkeleita. Hübinette on kiistelty henkilö: hänellä on taustaa muun muassa Antifassa ja antirasistisessa Expo-aikakauslehdessä, ja lisäksi hän on antanut provokatiivisia lausuntoja muun muassa miehistä, joilla on aasialainen kumppani. [Suom. huom. Hübinette on syntynyt Etelä-Koreassa, mutta hänet adoptoitiin pienenä Ruotsiin.] Samalla hän on kuitenkin yksi Ruotsin akateemisen maailman kiinnostavimmista tutkijoista. Hän on kirjoittanut ”valkoisesta melankoliasta”, puolustanut rodun käsitteen käyttöä yksilöiden ja ryhmien kokemusten selittämisessä ja on myös yhtenä harvoista koonnut tilastoja meneillään olevasta väestönvaihdosta. Kokoajansa mielipiteistä riippumatta tällaiset tilastot valaisevat nykyaikaa olennaisella tavalla, vallitsevan ideologian vaikenemiskulttuuri ei ulotu niihin. Sama koskee myös Hübinetten adoptioita käsitteleviä tutkimuksia ja tekstejä, joissa hän on usein ollut vaarallisen lähellä paljastaa vallitsevan ideologian ja näin kaivaa maata sen jalkojen alta. Mikäli haluamme nujertaa jonkin tietyn ilmiön, se pitää ensin ymmärtää läpikotaisin, ja tässä mielessä Hübinette on todennäköisesti antoisin ”antirasistinen” tutkija.

”Yksikään toinen kansa ei ole suhteessa adoptoinut yhtä paljon lapsia toisista maista kuin ruotsalaiset”, toteaa Hübinette. Useissa teksteissään hän on tuonut esiin sen, miten monet näistä adoptioista ovat olleet laittomia ja korruption sävyttämiä. Esimerkiksi erään hollantilaistutkimuksen tulokset viittaavat siihen, että ”adoptiodokumentit ovat valtaosin vääriä, peukaloituja tai puutteellisia”. Hübinette nimittää tätä ilmiötä korruptioksi ja ihmissalakuljetukseksi, ja tuhansia vanhemmiltaan riistettyjä lapsia on päätynyt Ruotsiin. Hübinette ja muut aiheeseen perehtyneet eivät ole havainneet Ruotsin vallanpitäjillä olevan mainittavaa halua puuttua näihin väärinkäytöksiin, epäkohtien korjaamista vaatineet ovat päinvastoin kohdanneet huomattavaa vastarintaa. Muun muassa Maltillisen kokoomuksen nykyinen puheenjohtaja Ulf Kristersson ei Adoptiokeskuksen puheenjohtajana toimiessaan juurikaan osoittanut kiinnostusta selvittää tarkemmin väitteitä varastetuista lapsista, vaan vaikeni asian kuoliaaksi. Mistä moinen?

Todella tulenarkoja Hübinetten teksteistä tulee, kun hän yhdistää adoptiopolitiikan ruotsalaiseen yhteiskuntaideologiaan. Eräässä tekstissään hän kirjoittaa, että ”niin sanottu vuoden -68 vallankumous löi itsensä läpi Ruotsissa voimakkaammin kuin yhdessäkään toisessa maassa.” Tämä tarkoitti toisaalta sitä, että lapsia syntyi vähemmän ja heitä riitti näin vähemmän myös maansisäisiin adoptioihin, toisaalta sitä, että valtaan nousi ”radikaali antirasistinen ideologia”. Tämän ideologian edustajat pitivät ongelmallisena sitä, että Ruotsi oli rodullisesti niin homogeeninen. Kansainväliset adoptiot nähtiin ensivaiheen ratkaisuksi tähän ongelmaan, valkoisten ruotsalaisten katsottiin olevan ”sekoittumisen” tarpeessa. Eräässä toisessa artikkelissaan Hübinette kirjoittaa, että adoptioita pidettiin ”Ruotsille elintärkeänä intressinä”, osittain alhaisen syntyvyyden vuoksi, osittain siksi, että näin pystyttiin parantamaan suhteita kolmanteen maailmaan ja tätä kautta pönkittämään Ruotsin antirasistista omakuvaa. Jälkimmäistä perustetta korostivat ne, joita tavataan nimittää rotuoptimisteiksi. He toivat tuohon aikaan asennoitumisensa esiin naiivin avomielisesti ja julistivat esimerkiksi, että ”uudet lapset sulautuvat kuvaan kuin hippunen suklaata ruotsalaiseen vaniljaan”. Toisenlaista näkökulmaa edustivat niin kutsutut rotupessimistit, jotka ilmaisivat huolensa siitä, että ulkomailta adoptoidut lapset joutuisivat kiusaamisen ja syrjinnän kohteeksi. Hübinetten mukaan kumpikaan ryhmistä ei osunut täysin oikeaan: useat adoptoidut joutuivat kohtaamaan ongelmia, mutta monet ovat myös menestyneet elämässään hyvin. 

Kiintoisa on myös yhteys valtion, ideologian ja adoptiopolitiikan välillä. Hübinette toteaa eräässä haastattelussa, että ”jälkeenpäin tarkasteltuna tällä projektilla ei ole tekemistä adoptoitujen lasten tai heidän uusien vanhempiensa kanssa… Kyse on jonkinlaisesta ideologian värittämästä sosiaalisen insinööritaidon näytteestä, jota pidän vähän epämiellyttävänä.” Ruotsi poikkesi muista maista siinä, että valtio oli adoptioissa niin voimakkaasti mukana. Mielenkiintoinen on myös Hübinetten väite, että muutos suhtautumisessa ulkomailta adoptoituihin antoi Ruotsidemokraateille mahdollisuuden poliittiseen läpimurtoon.

Hübinette tarkastelee adoptioita myös luokkanäkökulmasta. Hän toteaa, että väestön hyväosaisin viidennes adoptoi 39 % ulkomaisista adoptiolapsista. Itsekin Ruotsiin adoptoitu Maria Fredriksson on yhdistänyt tämän hyväosaisuuden adoptoitujen vaikeuksiin esittää kriittisiä kysymyksiä: ”adoptio on, ehkä voimakkaammin kuin ennen, luokkatekijä”. Hübinette on myös tuonut esiin adoptiolasten vaikeudet pitää yllä luokkastatustaan; erityisesti julkkisten adoptoimat lapset menehtyvät sitä paitsi usein ennen aikojaan. 

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että ajoittain maanisen tuottelias Hübinette on kirjoittanut lukuisia antoisia tekstejä. Itsestään selvänä pidetyn aiheen, adoptioiden, kautta saamme näkökulman ruotsalaisen yhteiskuntaideologian eri puoliin. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua ajatella, että adoptioideologialla on läheiset yhteydet maahanmuuttoideologiaan. Lyhyesti sanottuna kaikki adoptiopolitiikkaan soveltuva kritiikki sopii myös maahanmuuttopolitiikkaan: kyseenalaisia toimintatapoja katsotaan läpi sormien antirasistisen omakuvan ylläpitämiseksi, ja homogeenisen kansan katsotaan olevan ”sekoittumisen” tarpeessa. Kuvaan astuu myös aika-aspekti. Adoptiot kuuluvat porvarilliseen yhteiskuntaan, jonka perustana on ydinperhe, massamaahanmuutto on sen sijaan postmodernin, jälkiporvarillisen managerijärjestelmän tuote.

Postkolonialistisesta näkökulmasta voi myös ajatella, että Ruotsin adoptiopolitiikan lähtökohtana oli historiallinen ajanjakso, jona vallitsivat juuri tietynlaiset olot. Hedelmällisyys oli laskusuunnassa, samoin oli käynyt eurooppalaisten ei-eurooppalaisia kohtaan tuntemalle vihamielisyydelle. Useimmat globaalin Etelän maat olivat kuitenkin edelleen Pohjoisesta poliittisesti ja henkisesti niin riippuvaisia, että kipakoin adoptioihin kohdistuva kritiikki tuli Pohjois-Korean kaltaisista yksittäisistä maista, ja korruptoituneet toimintatavat olivat levinneet laajalle. Tämä historiallinen aikaikkuna on nyt sulkeutumassa. Yksi osa tässä kehityskulussa on Hübinette itse; hän edustaa niitä Ruotsiin adoptoituja, jotka korruption ja lapsenryöstöjen vuoksi kääntyvät harjoitettua politiikkaa vastaan. Samalla suuntauksena on, että adoptiot ja lopulta myös rotujen väliset suhteet muuttuvat suvaitsevaisissa piireissä yhä voimakkaammin tabuksi. Hübinette on nimittänyt valkoisen miehen kanssa naimisissa olevia ei-eurooppalaisia naisia ”monikulttuurin maskoteiksi”, ja tässä voi aavistaa asenteen, joka vastaisuudessa tulee lisääntymään valkoisten liberaalien keskuudessa. Oli miten oli, Hübinetten tutkimuksissa on paljon arvokasta, oli hänen henkilöhistoriastaan ja näkemyksistään mitä mieltä tahansa.

–

Joakim Andersen (aiemmin tunnettu nimimerkillä Oskorei) on ruotsalainen yhteiskuntatieteilijä ja blogisti. Kirjoitus on alkujaan julkaistu Motpol-sivustolla.