Elokapina ja O’Sullivanin laki

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Matemaatikko ja ekoterroristi Theodore Kaczynski kirjoitti manifestissaan Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus vasemmiston tavasta tunkeutua ympäristöliikkeisiin ja korvata niiden alkuperäiset tavoitteet omillaan. Hänen mielestään vasemmisto sellaisena miksi se on 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostunut, on totalitaarinen voima jonka ensisijainen tavoite on pakottaa omat arvonsa ja ajattelumallinsa kaikille muille. Niinpä yhteistyö vasemmiston kanssa on mille tahansa ympäristöjärjestölle haitallista tai pahimmillaan tuhoisaa. Tämä ei johdu niinkään tietoisesta valtausstrategiasta kuin vasemmistolaisten liikkeiden ja etenkin niiden johtajien psykologiasta, jossa vallanhimo on keskeisessä asemassa. Kaczynskin mukaan vasemmistolainen persoonallisuus on sellainen, joka ei löydä vallanhalulleen muuta tyydytystä kuin muiden täydellisen alistumisen hänen moraaliseen johtajuuteensa.

Esimerkkejä Kaczynskin kuvaamasta mekanismista löytyy helposti varsinkin hänen kotimaastaan Yhdysvalloista. Vuonna 1980 perustettu suoran toiminnan luonnonsuojelujärjestö Earth First! joutui nopeasti vasemmistomiehityksen kohteeksi, minkä seurauksena suuri osa vanhoista jäsenistä erkani järjestöstä. Mutta erityisen mielenkiintoinen ja nykyhetken kannalta relevantti tapaus on kansainvälinen Extinction Rebellion -liike, joka Suomessa tunnetaan Elokapinan nimellä. Elokapina on esimerkkinä erilainen, koska sen perustivat vasemmistolaiset ja sen ohjelma ilmentää vasemmistolaista aatemaailmaa. Tästä huolimatta se on pyrkinyt esiintymään poliittisesti sitoutumattomana tavallisten kansalaisten liikkeenä, joka pyrkii ainoastaan ilmastonmuutoksen radikaaliin torjuntaan. Aina törmätessään johonkin aatteellisesti vieraaseen elementtiin se on kuitenkin paljastanut todellisen karvansa.

Näin kävi viimeksi kuluneella viikolla, kun Jussi Halla-aho pistäytyi Elokapinan mielenosoitusleirissä Senaatintorilla. Osa mielenosoittajista halusi yhteiskuvaan Halla-ahon kanssa, ja kuva levisi laajalle sosiaalisessa mediassa. Humoristishenkinen otos oli polarisaation aikakaudella signaali normaalimmasta kansalaisyhteiskunnasta, jossa erimielisetkin voivat näyttäytyä toistensa seurassa eivätkä pidä mielipide-erojaan elämän ja kuoleman kysymyksinä. Mutta pian tapauksen jälkeen Elokapinan johto julkaisi sosiaalisen median tileillään kannanoton, jossa tuomitsi yhteiskuvan ja sen välittämän viestin. Alkuperäisessä tekstissä otettiin myös etäisyyttä kuvassa poseeranneisiin mielenosoittajiin, joista ”ainakin yksi oli käynyt kansalaistottelemattomuuskoulutuksemme samana päivänä ja muut olivat osallistuneet samana päivänä pidettyyn Pride-kulkueeseen mutta eivät Elokapinan toimintaan.”

Kannanoton sisältö oli tyylipuhdasta vasemmistolaista identiteettipolitiikkaa pakollisine itsekritiikkiseremonioineen. Elokapina pyysi anteeksi ”etuoikeuksiin pohjaavaa ajattelemattomuuttaan”, siis ilmeisesti sitä että mielenosoitukseen osallistuneet olivat ylipäätään saaneet tilaisuuden poseerata harhaoppisen kanssa. Liike lupasi myös aloittaa ”systemaattisen valkoisuuden reflektoinnin”, mitä se ikinä tarkoittaakaan.

Yllätyksenä reaktio ei tietenkään tullut niille, jotka ovat Elokapinan toimintaan ja ideologiseen taustaan tarkemmin tutustuneet. Liikkeen keskeisiin tavoitteisiin kuuluu ”ilmaston ja ekologisen oikeudenmukaisuuden kansalaiskokouksen” perustaminen eri maihin. Tämä elin osallistaisi tavallisia kansalaisia poliittiseen päätöksentekoon ilmastoasioissa ja toimisi yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa. Sen varsinainen tehtävä olisi johtaa kansallisten hallitusten päätöksentekoa ilmastokysymyksissä. Eräänlainen kansanneuvostojen järjestelmä siis korvaisi parlamentaarisen demokratian, jonka Elokapina katsoo epäonnistuneen ilmastokriisin ratkaisemisessa. Järjestelmä on sopivan epämääräiseksi luonnosteltu, mutta käytännössä kansalaiskokouksia tietenkin johtaisivat Elokapinan aktiivit ja sidosryhmät, ja ne toimisivat välineenä väärinajattelijoiden hiljentämiseen tai sulkemiseen pois päätöksenteon piiristä. Kansainvälisen Elokapinan perustajat ovat järjestään kokeneita suoran toiminnan aktivisteja muista vasemmistoliikkeistä.

Ainakin viime päiviin saakka suomalainen Elokapina on onnistunut pitämään radikaalivasemmistolaisuutensa vakan alla, ja media on käsitellyt sitä pelkkänä tulevaisuudesta huolestuneiden kansalaisten ja tiedostavien nuorten liikkeenä. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että yksi liikkeen perustajista, walesilainen Roger Hallam, on esitellyt näkemyksiään lukuisia kertoja Russia Today -kanavalla, joka tunnetaan Venäjän nykyhallinnon äänitorvena. Olisi toki typerää väittää Elokapinaa Moskovan hybridioperaatioksi, mutta toisaalta myös naiivia kuvitella, ettei Venäjä pyrkisi hyödyntämään liikettä. Sen avulla voi heikentää länttä ja samalla antaa omille kansalaisille kuva lännestä ääriliikkeiden horjuttamana kriisipesäkkeenä. Näin myös KGB toimi rahoittaessaan ydinvoiman vastaista liikettä lännessä kylmän sodan aikana. Tästä ulottuvuudesta täkäläinen media on vaiennut tyystin, vaikka on yleensä kärkäs havaitsemaan Kremlin vaikutusyrityksiä siellä täällä. Jälleen osoitus siitä, kuinka likinäköisiä tiedotusvälineet ovat ”hyvällä asialla” liikkuvia käsitellessään.

Kiinnostavaa on niin ikään se, että osalla kansainvälisen Elokapinan perustajista on taustaa suuryritysten valtaa vastustaneessa kansainvälisessä Occupy-liikkeessä. Myös Occupy on esimerkki liikkeestä, jonka alkuperäiset päämäärät hämärtyivät ja toiminta halvaantui radikaalivasemmiston vaikutuksesta. Militantti feminismi, transaktivismi, positiivinen syrjintä ja muut liikkeeseen väkisin tungetut agendat karkottivat valkoiset miehet, Occupy muuttui vasemmiston omaksi leikkikentäksi eikä lopulta saavuttanut mitään. Koska sama kehityskulku näyttää nyt olevan käynnissä Elokapinassa, woke-vasemmistolaisuutta voi verrata loiseliöön, joka siirtyy aina uuteen isäntään.

Loistartunnan mekanismia on kuvattu niin sanotulla O’Sullivanin lailla. Brittiläisen poliittisen kommentaattorin John O’Sullivanin mukaan kaikki organisaatiot, jotka eivät ole oikeistolaisia, muuttuvat ajan myötä vasemmistolaisiksi. Vasemmistolla on tapana politisoida alkujaan neutraalit yhden asian kansalaisjärjestöt, joista O’Sullivan mainitsee esimerkkeinä mm. Amnesty Internationalin, American Civil Liberties Unionin ja Fordin säätiön. Neutraalit ja yleishyödylliset organisaatiot ovat erityisen haavoittuvaisia politisoitumiselle, koska niiden jäsenet usein sietävät poliittisten painotusten mukaantuloa jos organisaation alkuperäinen tehtävä säilyy. Juuri näin aukeavat portit läpipolitisoitumiselle, sillä ei-vasemmistolaiset ovat yleensä melko suvaitsevaisia erilaisia mielipiteitä kohtaan mutta vasemmistolaiset itse tahtovat välttämättä määrätä ideologisen suunnan. Samoilla linjoilla on Theodore Kaczynski, jonka mielestä vasemmistolaiseen psykologiaan kuuluu tunne moraalisesta velvollisuudesta käännyttää muita.

O’Sullivanin laki on alkanut vaikuttaa myös liike-elämässä. Tästä saatiin juuri kotimainen esimerkki, kun Kone Oy:n hallituksen varapuheenjohtaja Jussi Herlin korosti intersektionaalisuuden merkitystä hyvälle bisnekselle. Tällainen vasemmistokapitalismi ei ole historiallisesti mitenkään tuntematon ilmiö: Ilkka Kanervan kaltaisille kokoomuspoliitikoille Neuvostoliiton mielistely ei aikoinaan ollut mikään ongelma, kunhan idänkauppa vain kävi. Mutta nykyiset woke-fanaatikot ovat yhteistyökumppaneina eri maata kuin pohjimmiltaan pragmaattiset neuvostojohtajat. He ovat valmiita riitelemään jokaisesta yksityiskohdasta, vaikka se johtaisi konkurssiin. Identiteettipolitiikkaan lähtevä yritys saa myös pian huomata, että jokainen monimuotoisuuteen sijoitettu euro on pois tuotekehittelystä ja laadunvalvonnasta eikä tuo mitään lisäarvoa. Se palvelee ainoastaan loismaisia komissaareja ja lisää yleistä viihtymättömyyttä työilmapiirin huonontuessa.

Yhtä tuhoisaa vasemmiston identiteettipolitiikka on kansanliikkeille ja aatteellisille yhdistyksille. Se karkottaa lopulta ne, joita itse asia kiinnostaa, ja jäljelle jää kummajaislauma, joka keskittyy märehtimään toistensa etuoikeuksia ja mikroaggressioita. Woke-väelle tärkeintä ei ole tavoitteiden konkreettinen saavuttaminen vaan puhdasoppisuus ja etenkin harhaoppisten metsästys. Elokapinan kohdalla tästä on nyt saatu osoitus, ja toivoa sopii, että asia huomataan ympäristöliikkeen piirissä laajemmin. Ilmasto ja muut ympäristökysymykset ovat liian tärkeitä jätettäväksi hullujen käsiin.

Miten O’Sullivanin lain toteutumista voisi sitten ehkäistä? Pitäisikö kaikki vasemmistolaisesti ajattelevat sulkea pois yleishyödyllisestä järjestötoiminnasta? Mielestäni ei. Vasemmiston suurin ongelma ei ole vasemmistolaisuus vaan se, että se on vallanhimoisimpien ja todellisuudesta vieraantuneimpien kannattajiensa vietävissä. Vasemmiston tolkullisemmat kannattajat tulisi saada tajuamaan, että woke-kulttuuri ja identiteettipolitiikka estää myös heidän tärkeinä pitämiensä tavoitteiden toteutumisen.

Niinpä yleishyödyllisten ja poliittisesti sitoutumattomien organisaatioiden on pidettävä tiukemmin kiinni sitoutumattomuudestaan. Siinä missä woke-aktivistit julistavat nollatoleranssia rasismille, pitää organisaatioiden omaksua nollatoleranssi identiteettipolitiikalle ja mielipidevainolle. Tällaiset asiat tulisi kirjata sääntöihin tai periaateohjelmiin jo perustamisvaiheessa. Kun kaiken politisoimiseen pyrkivät torjutaan riittävän nopeasti ja päättäväisesti, he yleensä kyllästyvät ja vetäytyvät omiin ghettoihinsa. Olen nähnyt menetelmän toimivan useissa internetin kulttuuriin, historiaan yms. keskittyvissä keskusteluryhmissä, ja sitä voi hyvin soveltaa organisaatioihin.

Tärkeä muistisääntö on, että woke-aktivistit eivät piittaa totuudesta, reiluudesta, hyvästä keskustelukulttuurista tai muista yleisesti arvostetuista asioista, eikä heidän kanssaan siksi kannata antautua monimutkaisempaan debattiin. Kun joku väittää organisaation olevan ”liian valkoinen” tai ”sallivan fasistit keskuudessaan”, kätevintä on käskeä häntä tukkimaan turpansa. Kyse on sosiaalisesta hygieniasta.

–

–