SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kun vapaudesta tulikin vankila

OLAVI POHJANEN

Joskus elokuvassa voi kiteytyä kokonainen aikakausi, tai sellaisen vaihtuminen. Bernardo Bertoluccin elokuvat Viimeinen tango Pariisissa (1972) ja Fasisti (1970) osuivat aikoinaan taitekohtaan, jolloin 1960-luvun edistysusko ja vapaamielisyys olivat vaihtumassa tukalampiin tunnelmiin. Taideteoksena ja aikansa peilinä yhtä kiinnostava kuin ensin mainitut on parikymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Suojaava taivas (1990). Elokuva tuntuu vuosituhannen alkukymmenten kehityskulkujen myötä yhä ajankohtaisemmalta tutkielmalta länsi-ihmisen ja erityisesti hänen parisuhteidensa tilasta.

Suojaava taivas (1990) alkaa satamakaupungissa Algerian rannikolla. Yhdysvaltojen itärannikolta saapunut aviopari Port (John Malkovich) ja Kit (Debra Winger) ovat matkoilla toistaiseksi. Eletään aikaa heti Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Sodan kauhut ovat takana, kulutuskulttuuri valtaa alaa. Port ja Kit ovat liikkeellä eksistentialistisen romaanin klassisessa maisemassa, Albert Camus´n ja Sivullisen Algeriassa. Keski-ikää lähestyvällä avioparilla on mukana kolmas pyörä, hiukan nuorempi hurmuri ja perijä Tunner.

Port ja Kit ovat kulttuuriväkeä: Port on säveltäjä ja Kit on kirjoittanut näytelmän. Luova työ on kuitenkin sivuroolissa heidän elämässään. Port työskentelee kuulemma öisin sävellystensä parissa. Emme näe häntä koskaan työn ääressä. Sen sijaan hän ajautuu öiseen seikkailuun berberiprostituoidun teltassa. Vähän sen jälkeen Kit aloittaa suhteen häntä kaiken aikaa vietelleen Tunnerin kanssa. Portin ja Kitin keskinäisessä sukupuolielämässä on jokin pielessä, sekin on kuivettunut. He ovat vieraantuneet toisistaan ja nukkuvat eri huoneissa.

Eräässä kohtauksessa Kit pyytää Portia silittämään vatsaansa. Hän sanoo tietävänsä, mitä Port ajattelee. Kaikesta päätellen he eivät ole hankkimassa lasta. Ehkä he arvostavat enemmän vapauttaan ja matkustelun tuomaa vaihtelua. Kit on kertonut inhoavansa valintojen tekemistä. Hiukan myöhemmin Port epäonnistuu yhdynnässä kahden kesken tehdyn pyöräretken päätteeksi.

Port ja Kit ovat eksistentialistien hengenheimolaisia. He ovat myös sodan jälkeen Pohjois-Afrikassakin viihtyneiden beatnikien aikalaisia, mutta heiltä puuttuu beat-kirjailijoiden kapinallisuus ja uteliaisuus. Port ja Kit ovat moderneja maailmankansalaisia, jotka eivät ole riippuvaisia enää mistään tai kenestäkään. He ovat myös taloudellisesti riippumattomia ja heidän suurin sosiaalinen huolensa tuntuu olevan, mitä New Yorkin seurapiirit heistä ajattelevat. Ollaan ylemmän keskiluokan henkisessä autiomaassa.

Päälle päin kaikki on siis melkein hyvin, mutta pinnan alla tapahtuu. Portin ja Kitin perässä satamakaupungissa ja myöhemmin autiomaassa pyörii keski-ikäinen englantilaismies Eric ja hänen komenteleva äitinsä. Rahaa pummiva ja oraalista lohtua savukkeista hakeva Eric on ärsyttävä lapsimies, joka tilaisuuden tullen varastaa Portin henkilöllisyystodistuksen. Bertoluccin elokuvissa on paljon freudilaisia aiheita, ja tässä kohtaa on houkuttelevaa tehdä psykoanalyyttinen tulkinta. Eric kertoo jotakin Portin syvimmästä olemuksesta. Elokuvan eroottinen kuvasto viittaa siihen, että Port kaipaisi enemmän hellyyttä ja huolenpitoa vaimoltaan. Hän on sopuisa länsimies, jonka vaimo käskee matkustamaan epämukavalla autokyydillä samalla, kun lähtee itse kilpakosijan kanssa junalla.

Keskushenkilöt lähtevät matkalle Saharan syvyyksiin. Siellä tulee vastaan toinen maailma, jossa länsimaisen elämäntavan tutut lainalaisuudet lakkaavat pätemästä. Tilanne riistäytyy hallinnasta, kun Port sairastuu lavantautiin. Sitä on liikkeellä, tai ehkä se on rangaistus hänen seikkailustaan prostituoidun kanssa. Port on haluton ja kyvytön, ainakin vaimonsa kanssa, ja tietää olevansa säveltäjä vain muodollisesti. Ehkä hän haluaa liueta olemattomiin hiekkadyynien sekaan. John Malkovichin näyttelijäntyössä on samaa lopun ounastelua kuin Jack Nicholsonin roolisuorituksessa Antonionin Ammatti: Reportterissa.

Port alkaa vältellä Tunneria ja vaeltaa yhä syvemmälle autiomaahan. Kit on emansipoitunut nykynainen, joka tekee miehestään aisankannattajan, mutta hän ei ole yksin syypää pariskunnan murhenäytelmään. Port antaa kaiken tapahtua. Hän on ottanut Tunnerin mukaan matkalle, koska Tunner on kutsunut itse itsensä. Hän ei nosta kissaa pöydälle eikä vedä rajoja silloinkaan, kun kaikki on jo ilmiselvää. Kit ei ole suinkaan mikään Teräsnainen, vaan tarvitsisi myös henkistä tukea ja turvaa, jota etäinen ja potenssipulmiaan poteva Port ei kykene tarjoamaan. Alamme olla aikamme sukupuolikriisin ytimessä.

Port näkee painajaisia, joita kuvailee matkaseurueelle kahvilan pöydässä vaimonsa mieliharmiksi. Kauhukuvat pyrkivät pintaan kesken intiimien tuokioidenkin. Ne saattavat edustaa viime vuosisadan julmuuksia ja sotien ja vainojen vaurioittamaa yhteistä tajuntaa. Mutta Port itse on elänyt suojattua elämää. Maailma on hänelle uhkaava paikka, koska pohjimmiltaan hän on jäänyt Ericin kaltaiseksi lapsimieheksi. Hän hymyilee onnellisena lopun alla, kun Kit hoivaa ja syöttää häntä kuin äiti lastaan.

Loppu tulee hiekkamyrskyn pyyhkimässä muukalaislegioonan linnakkeessa syvällä Saharassa. Port ja Kit ovat vihdoin löytäneet toisensa henkisesti, liian myöhään. Mutta elokuva ei pääty tähän. Yksinäinen Kit tekee eksistentialistisen ratkaisun ja lähtee kamelilla ratsastavan heimopäällikön matkaan: samantekevää, mihin mennään. Hetken kaikki on kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa ja näyttää jo siltä kuin Kit saisi otteen uudesta elämästä. Totuus paljastuu, kun tullaan perille heimopäällikön kotiin ja hän sulkee Kitin pieneen haaremiin. Kit ja päällikkö makaavat yhdessä ja Kit leikkelee päiväkirjoistaan koristeita haaremin kattoon. Pääsemme kurkistamaan oikeasti patriarkaaliseen kulttuuriin.

Suojaava taivas on kiintoisa elokuva valmistumisajankohtansa johdosta. Portin ja Kitin eksistentialistisessa tyhjyydessä voi nähdä Bertoluccin omia ja laajemmin länsimaisen vasemmiston tunnelmia kylmän sodan päättymisen ja sosialismin alasajon aikoihin. Vasemmisto oli menettänyt henkisen ja aatteellisen turvaverkkonsa ja hapuili jotakin sen tilalle, mikä Bertoluccin tapauksessa johti vähän myöhemmin kohti buddhalaisuutta. Mutta nykyiseen raivokkaaseen itsesensuuriin ja kulttuuripoliittiseen inkvisitioon oli vielä aikaa, ja taiteilijat saattoivat käsitellä rohkeitakin aiheita joutumatta roviolle tai leipäjonoon. Bertolucci ei kaunistele, muttei myöskään kauhistele sotien jälkeistä Afrikkaa. Se näyttäytyy elokuvassa omalla tavallaan kiehtovana ja vieraana mantereena.

Kit elää eteenpäin, vaikka vapaudesta tulikin vankila. Hän vaikuttaa alakuloiselta, mutta on selvästi päällikön suosikkivaimo. Lopulta muut vaimot päästävät hänet ulos haaremista ja ajavat hänet mustasukkaisina tiehensä. Kit palaa murtuneena rannikolle ja joutuu hoitoon.

Elokuva perustuu Marokossa suurimman osan elämäänsä asuneen Paul Bowlesin romaaniin. Mainion kertojanroolin elokuvassa tekevä Bowles ei tiettävästi pitänyt Bertoluccin tulkinnasta, mutta elokuva on oikeastaan parempi kuin hänen hiukan jahkaileva alkuteoksensa. Sen voi katsoa myös Kitin rakastajan, Tunnerin, tarinana. Tunner on epäilemättä rakastunut Kitiin ja onnistuu pyrkimyksissään, mutta seuraukset ovat kaikkea muuta kuin ruusuiset. Lopussa Port on mullan alla ja henkisesti hajonnut Kit karkaa Tunnerin ulottuvilta.

Suojaava taivas on rinnakkaisteos elokuvalle, josta useimmat Bertoluccin muistavat. Viimeinen tango Pariisissa kuvaa, miten irtautuminen normeista ja heittäytyminen sukupuolisuuden vietäväksi johtaa täyttymyksen ja rakkauden sijasta perversioihin, raiskaukseen ja lopulta tappoon. Suojaavassa taivaassa vapaiden maailmankansalaisten kohtalona on kuolema ja hermoromahdus. Viimeisessä tangossa kaikki tapahtuu pienessä pariisilaisessa asunnossa. Suojaavassa taivaassa näyttämönä on maailman suurin autiomaa, jossa Kit joutuu uuden miehensä kyhäämään vankilaan.

1960-luvun sukupolveen lukeutuva Bertolucci oli marxilainen, ainakin Neuvostoliiton ja reaalisosialismin loppumiseen asti. Siitä huolimatta hänen johtopäätöksensä näissä kahdessa elokuvassa ovat pohjimmiltaan konservatiivisia. Irtiottoa ympäristöstään ja menneisyydestä yrittävät ihmiset joutuvat niissä koville.

Suojaavaa taivasta voi katsella viime vuosien hyperliberaalin kulttuurivallankumouksen valossa. Sitä katsoessa voi pohtia, miksi pyrkimykset rajattomaan vapauteen ovat taas kerran johtaneet eräänlaiseen henkiseen vankeuteen. Ikuisten ja päivänpolttavien kysymysten ohella katsoja voi nauttia Bertoluccin luottokuvaaja Vittorio Storaron silmiä hivelevästä kameratyöstä ja paikan päällä kuvatuista Afrikan maisemista, jollaisia pääsemme harvoin näkemään.

Olavi Pohjanen on kansanrunouden ystävä ja viihtyy pikkukaupungeissa
%d bloggaajaa tykkää tästä: