Terrorismin ei-niin-monet kasvot

M. A. MERETVUO

–

(Kirjoitus on luku M. A. Meretvuon kirjasta ”Turvallisuuspolitiikka”, joka ilmestyy toukokuussa ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.)

–

“Uskonnollinen yhteisö, joka sotii toisten uskonnollisten yhteisöjen jäseniä vastaan tai käy muunlaisia sotia, on paitsi uskonnollinen yhteisö myös poliittinen ykseys (…) Uskonnollisten yhteisöjen pyhät sodat ovat toimintoja, jotka perustuvat päätökseen vihollisesta siinä missä muutkin sodat.”

– Carl Schmitt, Poliittisen käsite

–

Yhdysvaltalainen politiikan tutkija, kahden presidentin neuvonantajana toiminut Samuel P. Huntington julkaisi vuonna 1996 kirjan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. Kirjassaan Huntington esittää teorian, jonka mukaan maailma oli siirtynyt kylmän sodan kaksinapaisuudesta aikaan, jossa kuusi tai seitsemän erilaista kulttuuripiiriä kamppailee keskenään vallasta ja resursseista. Mutta Huntingtonin mukaan tämä kamppailu ei ole perinteistä geopoliittista kamppailua, so. maantieteellisten perusteiden ja politiikan vuorovaikutusta, vaan perustuu enemmän kulttuurisiin ja uskonnollisiin tekijöihin. Hän nimitti näitä kamppailuita sivilisaatioiden yhteentörmäyksiksi, ja yhdeksi oleellisimmista hän katsoi islamilaisen ja länsimaisen maailman yhteentörmäyksen. Huntingtonin mukaan muslimit kokevat lännen liberaalin arvohegemonian uhkaksi omille yhteiskunnilleen, sillä länsi on heidän näkökulmastaan rappeutunut, materialistinen ja moraaliton. Globalisaation voittokulun huippuvuosina 1990-luvulla hänen ajatuksilleen muslimien sodasta “jumalatonta länttä” vastaan lähinnä naureskeltiin, mutta kuten niin usein käy, vasta vuodet osoittavat pitkiin aikaväleihin perustuvat teoriat todeksi. Huntingtonin kirjaa kritisoitiin vielä 2010-luvun alussa siitä, että Intia ei ollut irrottautunut liberaalista maailmanjärjestyksestä ja pyrkinyt oman kulttuuripiirinsä korostamiseen. Kuitenkin jo vuonna 2014 hindunationalistinen hallinto pääsi maassa valtaan ja vahvisti valtansa uudelleen vuoden 2019 vaaleissa.

Moderni islamistinen terrorismi juontaa pitkälti juurensa vuoteen 1979, jolloin Neuvostoliitto miehitti Afganistanin. Tuolloin Yhdysvaltojen hallitus teki sopimuksen Saudi-Arabian ja Pakistanin kanssa ja alkoi aseistaa mujahideen-joukkoja. Samaan aikaan saudit perustivat Pakistaniin koulutusleirejä, joissa opetettiin sissisodan ja terrorismin menetelmiä sekä saarnattiin paikallisille wahhabismin mukaista Koraanin radikaalia tulkintaa. Yksi näiden leirien organisaattoreista oli saudi nimeltä Osama bin Laden. Onkin ironista, että Yhdysvallat itse oli mahdollistamassa sen terroristijärjestön syntyä, joka toteutti kaikkien aikojen tuhoisimmat terrori-iskut Yhdysvalloissa syyskuussa 2001. Sen jälkeen maan aloittama sota terrorismia vastaan oli yhtä suuri katastrofi: pommitukset Irakissa ja Afganistanissa tasoittivat tietä islamilaisen maailman yhä suuremmalle radikalisoitumiselle, ja Irakin sota itse asiassa mahdollisti terrorisjärjestö Isisin syntymisen. Suojelupoliisin tietojen mukaan Suomestakin lähti noin kahdeksankymmentä muslimia sotimaan Isisin riveissä. Palatessaan maahan nämä henkilöt muodostavat Suomelle merkittävän turvallisuusuhkan.

On harmillista, että ideologinen, sisäpoliittisiin valta-asetelmiin perustuva vastakkainasettelu on tunkeutunut niinkin tärkeän asian kuin kansainvälisen terrorismin käsittelyn alueelle. Tämä näkyy erityisesti siinä, miten islamistisen ja ns. äärioikeistolaisen ekstremismin uhka tuodaan esille rinnakkaisina asioina. Lähes kaikessa islamistisia terrori-iskuja koskevassa keskustelussa muistetaan mainita myös äärioikeiston uhka, ikään kuin islamismin uhkakuvaa yritettäisiin jotenkin pienentää vertaamalla sitä siihen, että myös syntyperäiset, ei-islaminuskoiset eurooppalaiset kykenevät ekstremistiseen väkivaltaan. Taustalla on tietenkin oletus, että islamistisista iskuista keskustelu lisäisi kantaväestön rasismia muslimimaista tulevaa siirtolaisuutta kohtaan, ja tätä uskotaan vähennettävän rinnastamalla joka käänteessä islamistien iskut äärioikeiston uhkaan.

Sama ilmiö näkyy myös keskusteltaessa terrorismiin liittyvistä tilastoista. Mielestäni on älyllistä epärehellisyyttä, että tilastojen tulkinnassa käytetään tarkoitushakuisia ajanjaksoja. Esimerkiksi viime vuosina on ollut tapana laskea länsimaissa tapahtuneiden terrori-iskujen uhrilukuja kymmenen vuoden ajalta, mutta ei missään tapauksessa kahdenkymmenen vuoden. Tämä siksi, että Anders Breivikin vuonna 2011 tekemä isku saadaan mukaan lukuihin, mutta New Yorkin vuoden 2001 iskut jäävät niistä pois. Näin voidaan osoittaa, että myös äärioikeiston tekemissä iskuissa on kuollut paljon ihmisiä. Tämä on petollista, kun otetaan huomioon, että tavallisella ihmisellä ei ole asiantuntemusta huomata tarkoitushakuisuutta. On mielenkiintoista nähdä, mitä ajanjaksoa käytetään jatkossa, kun Oslon iskuista on kulunut yli kymmenen vuotta.

Sama koskee tilastojen maantieteellistä rajausta. Puhuttaessa terrorismin uhrien lukumäärästä tarkoitetaan tavanomaisesti Euroopassa ja Yhdysvalloissa tapahtuneita iskuja. Esimerkiksi Lähi-Idän ja Etelä-Aasian lähes päivittäiset islamistiset iskut jäävät luvuista pois. Tämä on siinä mielessä ymmärrettävää, että yleisö varmasti onkin kiinnostunut juuri länsimaisissa yhteiskunnissa tapahtuneista iskuista. Uuden-Seelannin Christchurchissa vuonna 2019 tapahtunut moskeija-ampuminen on kuitenkin aiheuttanut terrorismin tutkijoille kiusallisen ongelman: miten tämä isku saataisiin mukaan tilastoihin ilman, että samalla joudutaan huomioimaan esimerkiksi Etelä-Aasian maiden jatkuvat islamistiset iskut? Tässä suhteessa realistisia lukuja terrorismista tarjoaa vaikkapa australialainen IEP-instituutti, jonka tutkimukset käsittävät koko maailman. Sen laskelmien mukaan maailmassa kuoli vuonna 2019 terrori-iskuissa noin 13 800 ihmistä, joista äärioikeistoon yhdistettävät iskut vaativat 89 henkeä. Christchurchin moskeijaiskun takia, jossa kuoli 51 ihmistä, sai IEP aikaan laskelman, jonka mukaan äärioikeiston iskut ovat nousseet 250 prosenttia vuodesta 2014. “Äärioikeiston terrorin kovasta kasvusta” uutisoi mm. Aamulehti 26.11.2020, ja kaikki muut 13 750 islamistien uhria mm. Nigeriassa, Malissa, Mosambikissa, Afganistanissa ja Sri Lankassa jäivät tietenkin sivuhuomautukseksi.

Näistä esimerkeistä huomaamme, että suurelle yleisölle syntyvä kuva kansainvälisen terrorismin tilanteesta ei ole realistinen: yksittäisten äärioikeiston iskujen merkitys korostuu säännölliseen islamistiseen terroriin verrattuna. Samaa ei voi sanoa iskujen julmuudesta, sillä sitä ei edes rasismin pelossa olla pystytty häivyttämään. Siinä missä äärioikeiston iskut ovat olleet tarkasti kohdistettuja ja ampuma-asein ja räjähtein tehtyjä, ovat islamistien iskut yleensä sattumanvaraiseen ihmisjoukkoon kohdistuvia ja tekotavaltaan barbaarisia. En missään tapauksessa yritä luoda mielikuvaa äärioikeiston iskuista “parempana terrorismina”. Haluan ainoastaan todeta, että islamistinen terroristi voi iskeä satunnaiseen väkijoukkoon, sillä kohteena ei ole mikään tietty väestöryhmä vaan Eurooppa ja eurooppalaiset ylipäätään.

Silläkin uhalla, että sorrun itse vastakkainasettelun luomiseen, tarkastelen hieman terrorismin historiaa länsimaissa. Varsinkin nuoremmille sukupolville saattaa tulla yllätyksenä, että eurooppalaisen terrorismin historia on pääosin vasemmistoterrorin historiaa. Modernin maailman ensimmäisen suuren terrorismiaallon voidaan katsoa tapahtuneen 1800-luvun loppupuolella. Tuolloin Euroopassa riehui anarkistinen terrori. Pommeja räjähteli, salamurhia yritettiin ja niissä myös onnistuttiin. Esimerkiksi sosiaalidemokraattinen poliitikko ja tunnettu anarkisti Johann Most kehotti seuraajiaan paitsi kohdistettuihin iskuihin, myös joukkomurhiin hallitsevaa luokkaa vastaan. Tavoitteena ei ollut enempää eikä vähempää kuin vasemmistolaisen vallankumouksen toteuttaminen.

Näissä 1880-luvulta 1930-luvulle jatkuneissa iskuissa kuoli satoja ihmisiä, mukaan lukien Venäjän keisari Aleksanteri II, Ranskan presidentti Sadi Carnot, Espanjan pääministeri Antonio Castillo, Itävallan keisarinna Elisabeth, Italian kuningas Umberto I, Yhdysvaltain presidentti William McKinley ja Portugalin kuningas Carlos I. Anarkistien iskulauseen mukaan “jokainen porvari oli syyllinen”, millä perusteltiin mm. Barcelonassa vuonna 1893 tehtyä iskua. Tuolloin espanjalaisanarkisti Santiago Salvador heitti kaksi pommia orkesterimonttuun Liceu-teatterissa kesken Rossinin Wilhelm Tell -oopperan toisen näytöksen. Kaksikymmentä sai surmansa ja kymmeniä loukkaantui.

Myös molempiin maailmansotiin liittyi terrorismia eri puolilla Eurooppaa, kuten myös toista maailmansotaa edeltäviin, valtioiden sisäisiin valtataisteluihin. Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, ei sisällissodan tilassa olleiden valtioiden sotilaallisia väkivaltaisuuksia tulisi katsoa varsinaisesti terrorismiksi, vaikka esimerkiksi Suomessa “punaisesta terrorista” tai “valkoisesta terrorista” puhuminen on toki puhekielessä ymmärrettävää. Varsinkin levottomina, ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina erilaisia iskuja tapahtui toki myös sisällissotien ulkopuolella. Tunnetuin niistä on “Sarajevon laukaukset”, eli maailmansodan käynnistänyt, serbialaisen Musta käsi -salaseuran tekemä Itävalta-Unkarin arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurha.

Maailmansotien jälkeinen suurvaltapoliittinen tilanne oli osatekijänä eurooppalaisen vasemmistoterrorismin toisen aallon syntymisessä. Neuvostoliitto liittolaisineen tarjosi paitsi henkistä tukea, myös aseita, koulutusta ja rahoitusta eri maissa toimineille terroristiryhmille, joista osa oli niin suuria, että voitaneen jo puhua terroristiarmeijasta. Näistä merkittävimmät, baskien ETA ja Pohjois-Irlannin IRA, olivat tavoitteiltaan nationalistis-separatistisia. Monia saattaa hämmentää, että on olemassa myös vasemmistolaista nationalismia, sillä historiaa tuntemattomat yhdistävät nationalismin nimenomaan oikeistolaisuuteen. Sekä ETA että IRA ajoivat oman alueensa itsenäisyyttä, mutta olivat ideologialtaan marxilais-leninistisiä. Siten sadat niiden iskuissa kuolleet voidaan hyvällä syyllä laskea vasemmistoterrorismin uhreihin.

Oma lukunsa olivat eri maissa toimineet pienemmät terroristijärjestöt, joilla ei ollut taustallaan alueellista itsenäisyysagendaa vaan ainoastaan kommunistisen vallankumouksen toteuttaminen. Tunnetuimpia ryhmiä lienevät Italian Punaiset prikaatit, Saksan Baader-Meinhof eli Punainen armeijakunta sekä Kreikan 17N-ryhmä. Ensin mainittu surmasi noin viisikymmentä ihmistä, toinen 34 ja viimeinen 23. Lisäksi satoja ihmisiä loukkaantui pommi-iskuissa ja pankkiryöstöissä. Kohutuimpia tapauksia olivat Italian entisen pääministerin Aldo Moron, Saksan korkeimman oikeuden presidentin Günter von Drenkmannin ja CIA:n Ateenan asemapäällikön Richard Welchin murhat.

Mutta palataanpa islamistiseen terrorismiin ja tarkastellaan viime vuosia. Pariisissa, lokakuussa 2019, viisi ihmistä saa surmansa islamistin puukkoiskussa poliisiasemalla. Muutamaa päivää myöhemmin 16 ihmistä loukkaantuu Saksassa syyrialaissiirtolaisen ajettua heidän päälleen kuorma-autolla. Marraskuussa kolme ihmistä saa surmansa ja kolme haavoittuu Lontoossa pakistanilaistaustaisen Usman Khanin tekemässä puukkoiskussa. Jo aiemmin toukokuussa Lyonissa 13 ihmistä oli haavoittunut algerialaisen ISIS-kannattajan pommi-iskussa. Samoin maaliskuussa neljä ihmistä kuoli ja kuusi loukkaantui Alankomaissa turkkilaisen miehen alettua tulittaa ihmisiä raitiovaunussa. Vuosi 2018 näyttää yhtä synkältä: islamistisia hyökkäyksiä tapahtui joulukuussa Strasbourgissa, elokuussa Amsterdamissa ja Lontoossa, toukokuussa Liègessä ja maaliskuussa Carcassonnessa. Tästä huolimatta islamistisen terrorismin “pahimpien aikojen” katsotaan mediakeskustelussa olevan ohi, sillä kumpanakaan vuonna ei Euroopassa tapahtunut yhtään useita kymmeniä kuolonuhreja tai loukkaantuneita vaatinutta iskua, kuten 2017 Tukholmassa, Manchesterissa ja Lontoossa tai 2016 Berliinissä, Brysselissä ja Nizzassa. Yhteensä islamistien terrori-iskuissa on Euroopassa kuollut vuodesta 2015 alkaen laskettuna noin neljäsataa ihmistä, eikä luku edes sisällä Venäjällä tapahtuneita iskuja.

Tästä huolimatta jokaisen iskun kohdalla toistuu lähes identtinen some- ja mediakeskustelu: “Kyseessä oli yksittäistapaus, tekijöiden taustoilla ei ole mitään tekemistä iskujen kanssa, islam ei liity mitenkään terrorismiin”. Mikäli asia todella on näin, miksi sama logiikka ei päde esimerkiksi Saksan Hanaussa sattuneeseen, äärioikeistoon yhdistettyyn iskuun? Aina kun äärioikeistolainen tekee iskun, ollaan huolissaan AfD:n tai Perussuomalaisten käyttämästä retoriikasta ja laitaoikeiston noususta. Mutta kun asialla on islamisti, se on aina yksittäistapaus eikä liity mihinkään. Miksi äärioikeistolaisen iskua saa käyttää poliittisena lyömäaseena kansalliskonservatiivisia puolueita vastaan mutta islamistien tekemiä iskuja ei saa yhdistää islaminuskoon?

Katsotaanpa, mitä Koraani sanoo asiasta. On totta, että kirjasta löytyy lauseita, joiden mukaan islamin maailmanvalloitusta ei kuulu levittää väkivallalla. Silti islamin näkeminen rauhanuskontona on hyvin vaikeaa, kun tutustuu Koraanin kaikkiin yli sataan kohtaan, joissa kehotetaan sotaan vääräuskoisia vastaan. Noiden lauseiden tulkitseminen “henkiseksi jihadiksi” ei meinaa onnistua parhaalla tahdollakaan, varsinkaan kohdissa, joissa kehotetaan katkaisemaan vääräuskoisten päät, kuten jakeessa 8:12. Jotkut ovat yrittäneet rinnastaa (what about!) Koraanin väkivaltaiset kohdat Raamattuun, joka sisältää myös julmaa ja nykynäkökulmasta arvioituna epäoikeudenmukaista väkivaltaa. Uskontotieteitä harrastuksena aikoinani tutkineena voin vain todeta, että kristikunta eli oman “pyhä sota ja päänkatkaisu -vaiheensa” keskiajalla ja uuden ajan uskonsodissa, islamilainen maailma vaikuttaa elävän sitä edelleen. Kaikki muslimit eivät ole terroristeja eivätkä kannata islamin radikaalia tulkintaa, mutta sitä kannattavilla on merkittävä asema monissa islamilaisissa valtioissa sekä Euroopan sisälle syntyneissä islamilaisissa yhteisöissä.

Kaiken ylläsanotun perusteella voidaan todeta, että julkinen keskustelu terrorismista on Suomessa ja laajemmin koko Euroopassa epäonnistunutta. Kyse ei ole vain toimittajista, jotka tunnetusti ovat valmiita vaikuttamaan uutissisältöjen todenmukaisuuteen “korkeamman hyvän” eli rasismin leviämisen pelon vuoksi. Myös monet tutkijat ja asiantuntijat ovat sortuneet keskustelussa asettamaan islamistisen terrorismin vastapainoksi äärioikeistolaiset väkivallanteot, jotka kaikilla mittareilla mitattuna ovat mitätön uhka Euroopassa. Sen sijaan islamistista terrorismia voidaan hyvällä syyllä pitää vuosituhannen kahden ensimmäisen vuosikymmenen suurimpana uhkana eurooppalaisten fyysiselle turvallisuudelle. Sitä se on myös jatkossa, mikäli terroristien vapaa liikkuvuus turvapaikanhakujärjestelmän varjolla säilyy EU:n keskeisenä periaatteena.

Paikoittain julkisessa keskustelussa, ja varsinkin sosiaalisessa mediassa, on sorruttu jopa surkuhupaisaan keskusteluun. Jokaisen synagogaiskun sattuessa liberaalit vihjailevat, kuinka äärioikeisto on taas nousemassa. Kun iskujen tekijät osoittautuvat muslimeiksi, on pettymys joka kerta käsin kosketeltavaa. Sama toistui sisäministeri Maria Ohisaloa uhkailleen tapauksessa, ja tekijä paljastuikin marraskuussa 2020 vihreiden omaksi kannattajaksi. Someen tuli syvä hiljaisuus, ja mm. Aamulehti onnistui kirjoittamaan tapauksesta 3.12.2020 isohkon uutisen mainitsematta lainkaan tekijän motiivia tai aatemaailmaa. Kun Suomen ensimmäinen islamistinen terrori-isku tapahtui Turussa elokuussa 2017, täyttyi some silminnäkijälausunnoista ja videoista, joissa tekijän kuultiin huutavan “Allahu akbar”. Vaikka tämä oli selvästi kuultavissa, monet halusivat kiistää sen ja väittivät viimeiseen asti, että tekijä ei välttämättä ole muslimi. Jotkut elivät omaa vaihtoehtoista todellisuuttaan vielä silloin, kun tapausta puitiin oikeudessa, ja halusivat tekijän omista lausunnoista huolimatta kiistää terroristisen motiivin. Aivan kuin toiveilla olisi voitu kumota todellisuus – idealismilla realismi.

Loppuvuodesta 2019 Suomessa kiisteltiin al-Holin leirin naisterroristien auttamisesta Suomeen. Vaikka Suojelupoliisikin antoi lausunnon, jonka mukaan naiset tulisivat todennäköisesti jatkamaan terrorismin tukitoimintaa Suomessa, eivät järkiperusteet riittäneet idealismista huumaantuneen hallituksen edessä. Ulkoministeri Pekka Haavisto yritti junailla paluuoperaatiota salaa kulissien takana, mutta konsulipäällikkö Pasi Tuominen vastusti laittoman operaation toteuttamista. Kostoksi Haavisto siirsi Tuomisen pois konsulipäällikön paikalta, ja tapausta puitiin perustuslakivaliokunnassa koko seuraava vuosi. Joulukuun 9. päivänä 2020 Haavisto sai perustuslakivaliokunnalta moitteet lain vastaisesta menettelystä, mutta kieltäytyi ottamasta asiassa vastuuta ulkoministerin tehtävästä eroamisen muodossa. Samana päivänä MTV Uutiset oli saanut käsiinsä perustuslakivaliokunnan jäsenille lähetetyn sähköpostin, jossa vihreät yritti taivutella valiokunnassa olevia hallituspuolueiden jäseniä antamaan Haavistosta lievemmän lausunnon. Tapaus oli ennenkuulumaton Suomen poliittisessa historiassa, ja kuvaa hyvin idealismiin eniten taipuvaisen puolueen eli vihreiden ajattelutapaa, jossa oma moraalinen oikeutus koetaan niin suureksi, että se pyhittää kaikki keinot. Lain vastaista toimintaa perusteltiin kirkkain silmin “lasten ihmisoikeuksilla”.

Toinen mielenkiintoinen terrorismikeskustelu syntyi kesällä 2020 perussuomalaisten vaalipäällikön Pekka Katajan murhayrityksestä. Jotkut uskoivat, että viimeinkin Suomeen oli saatu poliittiseen väkivaltaan liittyvä teko, josta voitiin syyttää äärioikeistoa. Vastoin kaikkia hyvän journalistisen tavan sääntöjä lehdistö julkaisi jo esitutkintavaiheessa kahden epäillyn nimet. Nolosti kävi, sillä myöhemmin Kansallismielisen liittouman Tero Ala-Tuuhonen vapautettiin kaikista tapaukseen liittyvistä epäilyistä. Tosin netissä kiertää vielä nytkin kirjoituksia, joissa Ala-Tuuhosen nimi nostetaan esiin epäiltynä, kuten myös somepäivityksiä, joissa “miesten epäillään murhanneen Katajan”. Jollain logiikalla koko tapaus on yritetty kääntää perussuomalaisia vastaan, vaikka kukaan epäillyistä ei ollut puolueen jäsen. Sen sijaan puolueen jäsen oli teon uhri. Loppuvuodesta saman tapauksen tutkinnan yhteydessä esiin nousseita nimilistoja ym. otettiin esille sopivasti juuri samalla viikolla, kun ulkoministeri Haaviston virkarikossyyte aiheutti kohua mediassa. Helmikuussa 2021 myös Teemu Torssosesta tehtiin syyttämättäjättämispäätös.

Syksyllä 2020 islamistinen terrorismi nousi taas pääotsikoihin Ranskan tapahtumien seurauksena. Ihmisiä ammuttiin, päitä leikattiin irti. Kuitenkin eduskunnan kyselytunnilla perussuomalaiset joutuivat vaatimalla vaatimaan hallitusta tuomitsemaan Ranskassa tapahtuneen veriteon. Oma-aloitteisesti hallitus ei nostanut asiaa esiin. Kun kerran islamistisen ja äärioikeistolaisen ekstremismin rinnastamiseen on lähdetty, uskallan kysyä, olisiko reaktio ollut yhtä laimea, jos vastaavaan väkivaltaan olisi syyllistynyt äärioikeisto? Kysymys ei ole tarkoitushakuinen tai provosoiva, vaan oleellinen Suomen sisäisen turvallisuuden kannalta. On nimittäin erittäin vaarallista, jos poliittiseen kulttuuriimme muodostuu kaksoisstandardeja, joissa laitonta toimintaa pidetään lähtökohdista riippuen enemmän tai vähemmän oikeutettuna.

Erityisen kiinnostavia olivat sisäministeri Ohisalon kommentit. Hän nimittäin käytti terrorismiin liittyen termiä “turvautuminen”. Kun sanotaan, että ihminen “joutuu turvautumaan ekstremistisiin tekoihin”, sisältää lause vihjauksen, että tekijän motiivi on jollakin tavalla oikeutettu tai ainakin ymmärrettävä. Tämä onkin yksi islamistisesta terrorismista käytyä keskustelua leimannut piirre: oletus, että tekijät ovat kokeneet syrjintää länsimaisissa yhteiskunnissa, mahdollisesti jopa kantaväestön rasismia, ja ovat siten ajautuneet väkivaltaisiin tekoihin. Syyllinen ei siis ole tekijä ja radikaali ideologia, joka häntä motivoi ja jota hän haluaa teollaan edistää. Sen sijaan syyllinen on uhri! Lausunto saattaa kuulostaa käsittämättömältä, mutta sen taustalla on idealistinen peruskäsitys ihmisen “hyvyydestä”, jolloin kaiken rikollisuuden, terrorismi mukaan lukien, uskotaan olevan seurausta yhteiskunnallisista ongelmista: epäoikeudenmukaisuudesta, huono-osaisuudesta tai syrjinnästä.

Nyt onkin tuhannen taalan kysymyksen paikka: joudutaanko myös Suomessa turvautumaan terrorismiin? Ja jos, niin kuka joutuu? Mikä on se kansanryhmä, jolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin “turvautua ekstremistisiin tekoihin”? Mikäli Suomessa tapahtuisi jokin merkittävä äärioikeistolaiseen motiiviin yhdistettävä terroriteko, riittäisikö idealisteilla ymmärrystä katsoa vain tekijän henkilökohtaisen elämän ahdinkoa ja sivuuttaa kokonaan teon taustalla vaikuttavat ideologiset motiivit? Jokainen tietänee vastauksen.

–

M. A. Meretvuon ”Turvallisuuspolitiikka” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–