Leiki kanssamme tai tule potkituksi

SEPPO OIKKONEN

–

Muutakin kuin kahvia nautiskellut taannoinen kokoomusjohtaja Harri Holkeri mainitsi mieliteoistaan myös, että hän haluaisi katsoa Talvisota-elokuvan joka päivä. Se muistuttaisi mieleen mikä hinta vapaudesta on maksettu, ja se auttaisi suhteuttamaan sen mitä pitää tärkeänä.

Mielestäni myös sosiologiselta vaistoltaan terävän ruotsalaisohjaaja Ruben Östlundin maahanmuuttokriittiseksi tulkittavaa elokuvaa Play voitaisiin näyttää YLE:n Teema-kanavalla joka päivä. Tämä dokumenttityyliin tehty fiktio — jota seuratessa katsojan ahdistus kasvaa kohtaus kohtaukselta – muistuttaisi jokaisen ”punavihreän” monikulttuuri-ihannoijan mieleen millaiseen sotatilaan suomalainenkin yhteiskunta nyt on matkalla. Kohti kaaosta, jonka loppupäässä odottaa tyly totalitarismi.

Totalitarismi, joka toteutuu – kuten kaikki totalitarismit aina ovat toteutuneet – mitä hienoimpien ja ylevimpien aatteiden ja arvojen nimissä. Nyt siis ”ihmisyyden”, ”ihmisarvon ja -oikeuksien”, ”kansainvälisyyden”, ”avoimuuden”, ”rikastuttavan kulttuurisen rinnakkaiselon”, jne, nimissä.

Sen totalitarismin oireet ovat jo ohitse ja selvät tunnusmerkit ovat ilmassa. Kansa jakautuu kahtia, vedenjakaja kulkee sumean mussuhumanismin ja yhä kärkevämmäksi käyvän maahanmuuttokritiikin välillä. Kriisiytymistä seuraa kaiken mielipiteenmuodostuksen ja ”keskustelun” laadun romahtaminen.

Epävarmatkin ihmiset alkavat määritellä itseään, vähintäänkin kielteisestä käsin. Kun ajattelu ajautuu tabuaukkoihin, ainoa mahdollisuus on ottaa etäisyyttä johonkin joka määrittyy selvemmin. ”Sitä-ja-sitä minä en ainakaan ole enkä hyväksy.” Ismi-identiteettileimoja lyödään ja ajattelu taantuu tunnustukselliseksi. Antifasismia, antirasismia, anti sitä-ja-sitä.

Sometodellisuus supistaa vuoropuhelun huutelukulttuuriksi, taannutaan kaikkivaltaisen retorisen magian huomaan. Sanat muuttuvat rumiksi, sensuuri nostaa hätäisesti vielä rumempaa päätään. Pian eletään täydessä totisessa ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuurissa. Projektiiviset noitavainot – ”rasistijahdit” – käynnistyvät, näytösoikeudenkäynneillä yritetään estää tilanteen eskaloituminen. Kun pahuus on totaalisesti projisoitu, ajatukset, sanat ja teot alkavat sulaa yhteen. Ensimmäisiä väkivaltaisia purkauksia säikähdetään. Otteet kovenevat puolin ja toisin.

Vaikka kaikkialla kirkuvat nimenomaan yksilöt, mikään mitä yksilöt yksilötasolla omien korviensa välissä kokevat ja oman yksilöllisen järkensä käsitekoneistoilla käsittelevät ei auta irtautumaan totalitarismiin johtavasta kierteestä. Siinä vaikuttavat pelkästään yhteisövoimat. Ne ovat kokonaan eriperusteisia kuin mikään mikä jäsentyy yksilökokemuksen raameissa. Kysymys on sosiologiasta, ei psykologiasta — ja sosiologian kannalta niistä tavoista, joilla yhteisöllinen ”valta” auktorisoituu. Kyse on yhteisominaisuuksista, jotka eivät palaudu yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin.

Se on vaikea läksy, miltei mahdoton. Sen oppiminen olisi kuitenkin välttämätöntä, jos oikeasti haluaisimme ymmärtää ja hallita sitä minkälaisiin sotiin yhteiskuntamme on nyt ajautumassa. Nyt elämme vain eräänlaisen Suuren Yhteisen Valheen vallassa, jossa huomaamattamme tunnustamme toisiinsa sopimattomia ”yksittäisiä” tosiasioita – kognitiivisia dissonansseja – tajuamatta etteivät ne voi olla totta. Juuri ”yksittäistapaukset” menevät ”faktantarkastajilta” läpi.

Yhdet tilastot kertovat, että suomalaiset kiusaavat toisiaan työpaikoilla kaksi kertaa enemmän kuin eurooppalaiset keskimäärin. Tästä syystä meillä päädytään mielenterveydellisin perustein ennätysmäärin työkyvyttömyyseläkkeelle. Toinen kartoitus kertoo, että suomalaiset ovat maailman onnellisinta kansaa. Kumpikaan totuus ei ole totta. Totuus sijoittuu oikeasti syvälle alitajuntaan, josta saamme oikeaa tietoa vain epäsuorasti, tilastoja oikein tulkitsemalla. Sitä ei vielä tapahdu.

Yksilökokemus ei kerro totuutta. Tilastot kertoisivat, mutta niitähän me emme esimerkiksi kulttuurisen rikollisuuden – emme edes kansainvaelluksen aiheuttamien kokonaiskustannusten osalta – oikein laske. Ja niiden tulkinta tarvitsisi durkheimilaisen sosiologin.

Meille kaikille avautuu kuitenkin yksi erityinen tie kun yritämme jäljittää totuutta – se välittyy hyvän taiteen kautta. Eurooppalaisen uuden ajan historia onkin oikeastaan kertomus siitä miten herkkävaistoisesti kunkin ajan taide on onnistunut dokumentoimaan aikalaisajattelun uniikit ominaisuudet. Tänä päivänä tarjonta on tietysti yhtä laajaa kuin kirjavaakin, mutta edelleen pitää paikkansa, että taide onnistuu valaisemaan todellisuutta paremmin kuin mitkään niin sanotut ”tutkimukset”, jotka sitä paitsi usein ovat tarkoitetutkin enemmän totuuden piilotteluun ja vääristelyyn kuin sen armottomaan paljastamiseen.

Ruben Östlundin Play kertoo lohduttoman tarinan kymmenvuotiaista hyvinkasvatetuista ruotsalaispojista, joita hieman vanhempien tummaihoisten maahanmuuttajanuorten jengi alkaa kiusata. Näemme ihan lähikuvassa, miten ihmisyhteisö ja sen säännöt syntyvät – ne jotka ovat kehittymättömämpiä sanelevat lopulta kaikki ehdot. Ja kun ”leikki” muuttuu kohtaus kohtaukselta raaemmaksi, katsojan ahdistus kasvaa. Pahinta on, että kaikki mitä elokuvassa esitetään, pelkästään toistaa jotain mitä oikeassa todellisuudessa joka päivä tapahtuu.

Elokuvassa on kohtaus jossa yksi kiusaajajengin jäsenistä päättää irrota omasta porukastaan ja yrittää lähteä kotiinsa. Toverit potkivat hänet armottomasti bussin tasanteella – jokainen potku kertoo siitä miten tiukka sosiaalinen sitovuus jengissä vallitsee. Se joka jättää leikin kesken kyseenalaistaa kaiken mikä pitää jengiä koossa – ja raivon väkivaltaiset ilmaukset tarvitaan siksi, että vain ne yhdistävät yhdessä pysyviä kaksinverroin ja kompensoivat loukkauksen, jota jengin jättäminen merkitsee.

Muistutan, mikä on tämän pienoiskuvana näytetyn ilmiön koko yhteiskuntaa koskemaan laajennettu skaalaus. Tosiasia on, että jokainen sosiaalisesti sitovista kulttuureista tänne vaeltanut ja niin sanotusti ”sopeutuva” maahantulija aiheuttaa oman kulttuurinsa väen piirissä vastareaktion, joka on paljon vahvempi kuin yhdenkään ”sopeutuneen” kyky kulttuurirajojen yli käyvään yhteistoimintaan.

Siksi jo maahantulijoiden toiset sukupolvet ovat edeltäjiään radikalisoituneempia. Ja huomatkaa, että kaikki ”opillinen” radikalisoituminen on vain pintaa. Todellinen, vakava, vaikuttava vihapotentiaali kasvaa kulttuurisessa alitajunnassa, yhteisövoimien muodossa, eikä sitä koskaan voi pukea käsitteellis-tiedolliseen ilmiasuun.

Tämä on tosiasia. Kaikista ylevistä hyvistä pyrkimyksistä ja humanistisista harhoista huolimatta kaiken ”sopeuttamisen” loppusaldo tulee olemaan miinusmerkkinen. Jokainen yksilö, jonka sopeutumisesta iloitsemme, nostattaa toisaalla kaksin verroin vihaa koko järjestelmäämme kohtaan.

Meidän pitäisi ymmärtää, että ihminen on lähtökohtaisesti, lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen laji, ja on olemassa yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilön kokemuksiin, ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin. Siitä, että kaikilla on ”ihmisarvo”, ei mitenkään, toistan: ei mitenkään seuraa se, että kaikki ”kulttuurit” sopeutuisivat keskenään.

Täysin päinvastoin: toisilleen sosiodynaamisesti erisuuntaiset, liian erilaiset kulttuurit voivat vain tuhota toisensa. Ja tehdä sen sitä perusteellisemmin, mitä enemmän on ”hyvää tarkoittavia” yksilöitä.

–

–

Seppo Oikkonen on ajatushistorian harrastaja. Hän pitää ”Alkon kassalla” -blogia.