SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kulttuurien keskinäisestä vertailusta

SEPPO OIKKONEN

Suomi on pieni ja suhteellisesti hyvin nuori valtio. Se ei koskaan ehtinyt kypsyä sivistysvaltioksi, jossa yhteiskuntaa organisoiva ”valta” olisi perustunut puhtaasti kansalaisten demokraattiseen ”tahdonmuodostukseen”, ennen kuin se jo myytiin kokonaan toisenlaista historiallista kehitysvaihetta eläville eurooppalaisille suurvalloille. Euroopan Unioniin liittymisestä toki järjestettiin meillä kansanäänestys, mutta valtalehdistö oli tehnyt suuromistajansa Aatos Erkon aloitteesta laajan keskinäisen salaisen sopimuksen siitä millaisia vain positiivisia mielikuvia se asiaa koskien uutisoisi, joten kansanäänestyksen lopputulosta ei oikein mitenkään voi pitää demokraattisena tahdonilmauksena.

Aatos Erkko oli maan rikkain mies, joka toki itse epäili omia henkisiä kykyjään eikä juuri esiintynyt julkisuudessa. Kukaan muukaan ei niitä tohtinut epäillä. Hän oli kuitenkin instituutio ihan puhtaasti sosiologisessa merkityksessä – eli siinä muodostui siis nimenomaan yhteiskunnallisen vallan auktorisoitumisen ”vakio” – ja tuo kypsymättömälle yhteiskunnalle ominainen instituutio toteutuu edelleen tänäkin päivänä aivan samanmuotoisena. Nyt valtalehdistön jokseenkin laidasta laitaan omistaa Antti Herlin, joka nyt on maan rikkain mies. Eivätkä hänenkään henkisiä kykyjään sen enempää median ammattilaiset uskalla kuin tavankansalaiset osaa epäillä, eikä hänkään riskeeraa asemiaan asettautumalla ajattelijana avoimesti kansalaiskeskustelun arvioitavaksi.

Niinpä valtamediassa vallitsee perinteisesti kauttaaltaan hyvin tekopyhä ja erikoisella tavalla korostunut kiero tiedonvälityksen ”moraali”, jolle tosiasiassa ei ole todellisuudessa vaihtoehtoa. Sosiologiset ”vallan auktorisoitumisen” lait ovat ehdottomia – ne ovat sitä ehdottomampia mitä syvemmälle ne sijoittuvat yhteiskunnallisen puhumattomuuden vedenpinnan alle. Tiedonvälityksen moraali on osa ”moraaliposeeraamista”, jollainen on ominaista kaikille taantuneille, pikemminkin totalitarismia kuin demokratiaa muistuttaville järjestelmille. Sellainen meillä nyt vallitsee, ja paha kyllä, se on vahvistumaan, ei tervehtymään päin.

Eivätpä ne, tämä valtalehdistön omistaja tai toimittajarepsukat, omilla aivoillaan omia ”arvojaan” ja ajatuksiaan ole ajatelleet, vaan kyllähän siinä on kyse ”Suuren Yhteisen Valheen” omaksumisesta ja tunnustamisesta. ”Vallitsevat arvot” ovat yhteiskunnille välttämättömyys, ja viime vuosisadan totalitaristiset valtiot ovat jo esimerkillään todistaneet, että Yhteinen Valhe venyy miten absurdeihin mittoihin tahansa ennen kuin se romahtaa. Joten turha on odotella mitään viisastumista tämän systeemin sisältä.

Kapuloita rattaisiin voisivat yksittäiset omasta menestymisestään piittaamattomat kansalaiset tietysti lakien puitteissa yrittää heitellä. Siinäkin alkaa olla esteenä se, että olemme laeilla kieltäneet itseltämme esimerkiksi kansainvaelluksen kriittisen arvostelun. Asioista on opittu puhumaan vain tietyin kiertoilmauksin – on luvallista puhua esimerkiksi ”pakolaisista” tai ”turvapaikoista”, mutta jos kritiikki yltyy, se pyritään ja pystytäänkin yhä tyrehdyttämään vetoamalla maagista hartautta huokuviin ”pyhiin arvoihin”, ”ihmisoikeuksiin” ja yleiseen ”ihmisarvoon”. Näitä käsitteitä käytetään siis vaientamisen välineinä – eikä tätäkään kognitiivista dissonanssia, tilanteen parodista, nurinkurista paradoksaalisuutta, saa ääneen sanoa.

Niin tiedonvälityksen keskuudessaan ylläpitämä tunnustuksellinen ”punavihreä” ajattelu kuin varsin paradoksaalisille mutta ainoille julkisuudessa hyväksytyille ja tarjolla oleville, taantunutta ”kaikkiallista” arvopohjaa vahvistaville ”arvoille” kannatustaan rakentavat poliitikot tarvitsevat päivä päivältä kipeämmin yhä ”totalitaristisemmaksi” käyvää lainsäädäntöä tukahduttaakseen arvostelun. Käsitteet on sementoitava totalitarismeille ominaisiksi ”totuuksiksi” – eikä kukaan oikein uskallakaan asettaa tekopyhiä ”ihmisarvo- ja -oikeusideologioita” vakavasti kyseenalaisiksi tai epäillä ”ilmastonmuutosta”, joka toki on ”tieteellisesti” yhtä kumoamaton kuin todistamatonkin.

Kaikki kipeisiin kohtiin osuva kritiikki voidaan ihan koska tahansa tulkita ns. ”vihapuheeksi” ja soveltaa keskiaikaista käsiterealismia edustavia lakipykäliä totuudenpuhujien vaientamiseksi. Toimittajat ja poliitikot ovat kumpikin sellaisia ammattikuntia, joissa ihmisen on pakko yrittää päteä asiahallinnallaan, ja valitettavasti siitä ammattistatuksesta maksetaan kova hinta oman ajattelukyvyn kustannuksella. Noiden ammattien edustajat muuttavat omaa ajatteluaan vasta äärimmäisen pakon edessä. Niinpä silmät ummessa mennään. Yhteiskunta ympärillä romahtaa – eikä yhteiskunnallisen luottamuksen romahtamiseen todellakaan tarvita suuria määriä häiriötekijöitä, vaan pienikin tekijä riittää jos se on suhteessa yhteiskunnan omaan kulttuuriin tarpeeksi erilaatuinen.

On traagista, että yhteiskunnan kohtalonkysymyksistä – jollainen tulee koko Euroopalle vielä olemaan nyt käynnistynyt kehitysmaalaisten massamittainen, alkaneella vuosisadalla mahdollisesti satojen miljoonien tai miljardin ihmisen suuruusluokkaan kasvava kansainvaellus – pystytä edes puhumaan oikealla tavalla tilannetta kuvaavin käsittein, vaan kaikki ”tieto” on ilmaistava totalitarismille ominaisin, yhtä tiettyä ”moraalia” tiukasti tunnustavin kiertoilmauksin. Vaikka kaikki avainongelmat ja -kysymykset ovat nimenomaan tosiasioita, ei tiedonvälityksemme pysty niitä nostamaan käsittelyyn, vaikka se samaan hengenvetoon julistaa totalitaristisena iskulauseenaan ”faktapohjaista journalismia”. Totalitarismimme todellisuus on jo täysin absurdi.

Esimerkiksi kulttuurien kehityskysymykset ovat täydellisesti vaiettu tabu. Kulttuurien välisestä ”paremmuudesta” pitäisi tietenkin pystyä puhumaan. Lähtökohdat ovat selvääkin selvemmät: täytyy vain tunnustaa sosiologia autonomisena tiedonalana ja tieteenä. Ihminen on lajityypillisesti ja olemuksellisesti sosiaalinen olento, ja häntä ohjaavat yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat aina olleet ja ovat edelleenkin ensisijaisia – kaikki mikä kuuluu yksilön kokemusmaailmaan on vain heijastusta kollektiivitekijöistä. Ja nuo yhteisötekijät ovat siis laadullisesti, toistan, laadullisesti eri asia kuin se mitä yleisesti nyt ymmärrämme ”yhteisöllisyydellä”. Mehän aivan väärin kuvittelemme sen olevan jokin kokemuksellinen havainto siitä mitä summana tapahtuu kun joukko yksilöitä jossain lyöttäytyy yhteen.

Sosiologian perustaja Emile Durkheim otti tutkittavakseen itsemurhan, joka ilmiönä on sellainen ettei luulisi minkään lajia koskevan biologisen ohjelman siihen johtavan, vaan sen täytyy olla joko yhteisöä tai yksilöä koskeva äärimmäinen häiriö ja poikkeama. Ja hänen suorittamansa tilastolliset tarkastelut osoittivat vähän yllättävästi ja järkyttävästikin, että itsemurhalla on varsin vähän tekemistä ”itsen” kanssa. Sen sijaan tietyllä sosiaalisen sitovuuden laadulla oli jo enemmän. Yleisenä johtopäätöksenä oli pelkistetysti ilmaisten se tyly toteamus, että tietyssä yhteisössä tapahtuu tiettynä ajanjaksona tietty määrä tietyntyyppisiä itsemurhia siitä riippumatta millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet ja pyrkimykset.

Ja juuri noin on laita niin sanottujen ”kulttuurien”. Niissä vaikuttavat voimat jotka sijoittuvat lajityypillisesti sosiaalisen olennon kaiken tietoisuuden – ja tietoisuudessa muodostetun ajattelun – pinnan alle. Sieltä ne kuitenkin määräävät likimain kaiken mitä todellisuudessa tapahtuu. Niinpä termillä ”kulttuuri” pitäisi tarkoittaa joukkotodellisuuden niitä ominaisuuksia, jotka ilmenevät sosiaalisina ”vakioina” – samanlaisina ja suhteellisesti samansuuruisina vaikka sukupolvet tai yksilöt vaihtuisivat tai väki puolittuisi. ”Kulttuuri” ei siis saa tarkoittaa mitään niistä mielikuvista joita yksilökokemuksen maailmassa siihen hedonistisina hypnoottisina todellisuusefekteinä liitämme – ei mitään väritystä, ei sen enempää rotujen kuin sateenkaaren värejä, irtainta rihkamaa, tapoja, uskomuksia, pukeutumista, ruokia, taidetta, tai muutakaan silmille hyppivää tai korviin tunkeutuvaa.

Ja jos ja kun ymmärrämme mitä kulttuuri on, voimme ehkä saada jo pienen käsityksen siitä miten vaarallista voi olla jokin totaalisesti erilaatuisten ja joukkotodellisuuden syvätasolla toisiinsa sopimattomien kulttuurien yhteentörmäys. Sen oireiluihin ei auta vaikka yksilötasolla yrittäisimme mitä tahansa. Päinvastoin, yritykset manipuloida yksilöitä – saarnata moraalisaarnoja, kehittää sanktioita ja rangaistuksia kulttuuristen hylkimisreaktioiden ilmaantuessa, hyvittää huonosti suoriutuvien yksilöiden kyvyttömyyttä antamalle heille bonuspisteitä, jne – kaikki se voi vain pahentaa syvätason sopeutumattomuutta.

Tällainen kulttuurinen ymmärrys meiltä kuitenkin totaalisesti puuttuu. Kun toiseen vaakakuppiin pannaan sosiologia tieteenä ja toiseen toimittajien ja poliitikkojen hartaalla totalitaristisella tunnustuksellisuudella varjelema – ja myös jo lakiemme erityissuojeluksessa oleva – Suuri Yhteinen Valhe, valitettavasti se valhe painaa enemmän. Tuhansia ja tuhansia miljoonia euroja enemmän.

Jokaisen kulttuurin tulisi ensin olla paremmin perillä omasta ominais- ja erityislaadustaan. Se on ihmisyyden ainoa mahdollinen pohja – kaikki ihmisyys on kulttuurista ihmisyyttä. Meille on edelleen täydellisen epäselvää, että ihmisen sosiaalisuus voi olla erilaatuista, ja että kaikki sosiaalisuus on kulttuurista sosiaalisuutta, ja aivan samoin kaikki epäsosiaalisuus on kulttuurista rikollisuutta. Ainoa mikä meitä puhuttelee on ”yksilö” – kaiken ”kokemisen” keskus – ja kaikki kuvauksen ja selityksen langat johdetaan yksilöön. Eurooppalaisen uuden ajan sokea individualismi johtaa meitä harhaan, kun se yrittää luoda ihmiskuvan, mielikuvan ylihistoriallisesta, ylikulttuurisesta, ylikansallisesta ja yliyhteisöllisestä yli-yksilöstä – jonkinlaisesta yli-ihmisestä. Juuri sellaisten hirvittävien yleistysten miellemaailma on totalitarismin miellemaailma.

Seppo Oikkonen on ajatushistorian harrastaja. Hän pitää ”Alkon kassalla” -blogia.

Tietoja

This entry was posted on 13 maaliskuun, 2021 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: