Mitä tapahtuikaan ”oikeistoihmiselle”?

MARCIA CHRISTOFF   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

”Tavoitteeni on pelastaa suuren yleisön sielu mottaamalla sitä aluksi naamaan.”

– Ezra Pound

–

Amerikan konservatiivisen oikeiston suurin virhe on sen pelko tuottaa omanlaisiaan kulttuurielitistejä ja sivistyneitä taantumuksellisia. Sen kulttuurinen panos ei ole tuottanut mitään esteettistä visiota eikä taiteellista oppia – vain kommentaareja, loputtomia kommentaareja. Tässä me nyt viimein olemme: ei elokuvastudioita, ei korkealaatuisia kirjallisia kustantamoja, ei museoiden johtokuntia, ei ainuttakaan hallitsemaamme eliittiyliopistoa, ei suuria toimittajia ja kriitikoita, ei Condé Nastin kaltaisia mediayhtiöitä, ei kiinnostavia komedia- tai draamasarjoja, vain lukemattomia nättejä ja menneen maailman yksityiskohdilla kyllästettyjä ”aristokraattisia” nostalgiasarjoja.

Lyhyesti sanottuna, täkäläisessä konservatismissa ei ole jälkeäkään 1900-luvun suuren ”oikeistoihmisen” (hänen vastinparinsa oli Albert Camus’n tyyppinen ”vasemmistoihminen”) älyllisestä painosta ja palosta. Meiltä puuttuu tuon sukupolven edustajien älyllinen anarkia, noiden taiteeseen pakkomielteisesti suhtautuvien, monikielisten protofasistien, jotka kykenivät luomaan kärkeviä, abstraktisuudessaan ja kirjallisessa ylväydessään suurenmoisia teoksia, jotka sulauttivat kielen ja kauneuden tajun tinkimättömään poliittiseen näkemykseen. He edustivat henkistä rohkeutta ja yltiöpäisyyttä – eivätkä he olisi halunneet olla missään tekemisissä nykyisen kaltaisen oikeiston kanssa.

Ezra Pound

Ezra Pound, Wyndham Lewis, T. E. Hulme, W. B. Yeats, T. S. Eliot, Wallace Stevens, D. H. Lawrence; kirjalliset ja taiteelliset liikkeet kuten futurismi, vortisismi ja tietyssä määrin myös ekspressionismi… Nämä pyhät hirviöt raivosivat tuon totalitaarisen vuosisadan vasemmistolaisen valtavirran reunoilta ja ylistivät isänmaallisuutta, nationalismia, toimintaa ja traditionalististen taipumustensa vuoksi myös monarkiaa. He inhosivat demokratiaa ja näkivät jokaisessa diktaattorissa Mussolinista Francoon ruhtinas-tyrannin ja ”länsimaina” tunnetun yhä häilyvän iltaruskon pelastajan. He olivat epätoivoisesti auktoriteettia etsiviä kapinallisia, mutta herooisia sellaisia: klassisia, mystisiä ja anteeksipyytelemättömän yli-ihmismäisiä. ”Me haluamme ylistää sotaa – maailman ainoaa hygieniaa”, kirjoitti F. T. Marinetti, futurismina tunnetun anarko-teollisen taidesuuntauksen perustaja. ”Militarismia, isänmaallisuutta, anarkistin tuhoavaa käsivartta, Kaunista Ideaa, naisen halveksuntaa…” Tämä oli liikkeen taisteluhuuto ja uskontunnustus. Mutta se tuotti mestariteoksia.

Näiden sekalaisten ”oikeistolaisuuksien” ympärille kokoontuneet runoilijat, taiteilijat ja kriitikot muodostivat väkevän älyllisen voiman. Sen esteettinen eetos ulottui Hulmesta, ”modernismin palkkasoturista” ja sotaveteraanista, joka otti yhteen Bertrand Russellin kanssa metafysiikan taistelukentällä, T. S. Eliotiin ja hänen uraauurtavaan esseeseensä ”Traditio ja yksilöllinen lahjakkuus” (1919), romanttis-nationalistiseen Yeatsiin joka puolusti irlantilaisten ”rodullista ylemmyyttä”, ja edelleen Wyndham Lewisiin joka julisti: ”Fasistina seisot pienkauppiaan puolella ketjukauppoja vastaan, kansakunnan puolella supervaltiota vastaan, luovan työn tekijän puolella välikäsiä vastaan…” Totta kyllä, nämä taiteilijat syyllistyivät tuomittaviin ylilyönteihin. Mutta he ampuivatkin raskaalla älyllisellä tykistöllä apokalyptisen ja pelokkaan ajan tyhjiöön.

Heidän keskeiset kirjalliset ja taiteelliset liikkeensä tunnettiin vortisismina ja futurismina, kuten edellä mainitsin. Jälkimmäinen, jonka ensimmäisen maailmansodan aaveen alla perustivat Giacomo Ballan, Umberto Boccionin, Gino Severinin ja Tullio Cralin kaltaiset taiteilijat, oli kubismin värikkään nihilistinen perillinen ja ennakoi sitä ekspressionistisen kuvataiteen ja elokuvan juonnetta, joka ylisti ”Konetta”, urbaania linnoitusta ja sotilaallisuutta, kovalla, geometrisellä, väkivaltaisella ja vangitsevalla tyylillä. Poundin ja Lewisin johtama vortisismi oli futurismin Lontoossa syntynyt kirjallinen versio, joka kytkeytyi ”Ulsterin politiikkaan, työläislevottomuuksiin ja Euroopan tulevaan suurpaloon”. Sen lyhytikäinen lippulaiva, Blast-lehti, oli New York Timesin ja Times of Londonin pääjuttujen aiheena oppineen erikoisuutensa ja tähtikirjoittajiensa takia.

W. B. Yeats

Huolimatta tavastaan sekoittaa vapaasti traditiota, radikalismia, kauneudenpalvontaa, sotaisuutta, valtionvastaisuutta, pikkukaupunkihenkeä ja teollista aikakautta, tämä oikeistosukupolvi ei missään tapauksessa ollut ”konservatiivinen” tai ”populistinen”. ”Minun tavoitteeni”, sanoi Pound, ”on pelastaa suuren yleisön sielu mottaamalla sitä aluksi naamaan.” Kuitenkin juuri tästä ilmeisen populistisesta lausunnosta löytyy tuon sukupolven nerous. Taiteen nimissä he nimittäin menivät niin kauas oikealle, että he lopulta kokoontuivat vasemmiston ulkorajoilla. Tarkoitan siis, että heidän taktiikkansa, intohimonsa ja tietämyksensä oli kollektiivisena voimana yhtä väkevä ja energinen kuin heidän totalitaarisella peilikuvallaan. Heidän varsinainen halveksuntansa kohdistui, kuten heidän sosialistisilla ja kommunistisilla vastinpareillaankin, kunnianarvoisaan ”kadunmieheen” ja tätä hieman ylempiarvoiseen esikaupunkilaisporvariin. Tämän yhteisen halveksunnan takia ”esikaupunkilainen antisemiitti”, kuten Allen Ginsberg ystäväänsä Ezra Poundia myöhemmin nimitti, julkaisi säännöllisesti parhaita vasemmistokirjoittajia Blast-lehdessä: Sydney Webbin ja Henri Bergsonin kaltaiset nimet esiintyivät rinta rinnan John Galsworthyn, Benedetto Crocen ja Lytton Stracheyn kanssa.

Tällainen mielenlaatu antoi heidän fasistisille tai ”fasistisille” tendensseilleen yleismaailmallista vetovoimaa. Vortisistisen liikkeen, eräänlaisen oikeistolaisen Bloomsburyn ryhmän, tavoitteena oli ”antaa ratkaiseva isku epämääräistä ajattelua vastaan”. Samansuuntaisesti Pound otti tehtäväkseen tulla modernin runouden tärkeimmäksi liikevoimaksi, mikä sai ehdottomasti ei-oikeistolaisen Carl Sandburgin kehumaan Poundia siitä, että tämä ”puhalsi moderniin runouteen enemmän henkeä kuin kukaan aikalainen.” Pound, jolle Mussolini oli eräänlainen myöhempi versio Sigismondo Malatestasta, antoi sympaattisen vaikutelman auttaessaan kaikkia poliittisia suuntauksia edustavia kirjailijoita. Taiteen mahti oli suurempi kuin politiikan, ja siksi oikeisto sai vastakaikua – syvää, tunneperäistä ja ikimuistoista. Juuri tämän esteettisesti demokraattisen mielenlaadun (joukossa, joka oli ajoittain paljon vihamielisempi demokratiaa kohtaan kuin mikään häämöttävä punainen vaara) takia oikeistointellektuellien sukupolvi oli pysyvästi vetovoimainen, ellei vaikutusvaltainen.

Amerikkalainen konservatismi on epäonnistunut pahasti – se ei ole kyennyt vetoamaan mielikuvitukseen eikä jättämään jälkeensä emotionaalisesti vaikuttavia teoksia. Sanalla sanoen se epäonnistuu, koska sillä ei ole samanlaista luovaa rohkeutta kuin aiempien polvien riehakkaalla älykköoikeistolla. Se pysyy ruohonjuuritasolla eikä kukoista.

–

Marcia Christoff on yhdysvaltalainen kirjailija ja journalisti. Hänen kirjoituksiaan on ilmestynyt mm. Wall Street Journalissa, The New York Timesissa ja The Economistissa. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt Taki’s Magazinessa 18.1.2021.