SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Arabikevät ja poliittisen idealismin ongelmallisuus

M. A. MERETVUO

(Tämä essee on julkaistu alun perin Counter Currents -sivustolla helmikuussa 2020 nimellä Arab Spring Through the Looking Glass: a Polemic Essay, ja se julkaistaan nyt uudistettuna versiona arabikevään 10-vuotispäivänä. Essee on samalla katkelma M.A. Meretvuon ensi vuonna ilmestyvästä kirjasta ”Turvallisuuspolitiikka – ajankuvia ja ajatonta realismia”. Kirja ilmestyy loppukeväästä Kiukaan julkaisemana.)

…Tehtiin kaikkea, mihin ihmiset, joita hallitaan julkean välinpitämättömästi eikä maltillisesti, voivat puolustautuessaan ryhtyä, kun saavat tilaisuuden kostaa vallanpitäjille, kaikkea, mitä he voivat tehdä laittomasti vapautuakseen köyhyydestään ja riistääkseen toisten omaisuutta, samoin kaikkea raakaa ja säälimätöntä, mitä ihmiset eivät tee voitonhimosta vaan hillitsemättömän vihan äärimmilleen kiihottamina.” (Thukydides, Peloponnesolaissota)

Yksi kipinä voi sytyttää koko maailman liekkeihin, tai ainakin osan siitä. Joulukuun 17. päivänä vuonna 2010 nuori mies nimeltä Mohamed Bouazizi oli matkalla kärryjensä kanssa torille Sidi Bouzidin kaupungissa Tunisiassa. Poliisit pysäyttivät hänet ja syyttivät häntä vihannesten myymisestä ilman lupaa, vaikka laissa sellaisia lupia ei vaadittu. Poliisit vaativat häneltä lahjuksina rahaa, mutta kun sitä ei löytynyt, he takavarikoivat hänen vihannesvaakansa. Bouazizi yritti perätä oikeuksiaan poliisiasemalla, ja saikin luvan jatkaa myyntiä. Poliisit tulivat kuitenkin vaatimaan lunnaita uudestaan, ja lopulta hakkasivat häntä pampulla. Kun kaupungintalolla käyminenkään ei auttanut, Bouazizi valeli itsensä bensiinillä ja sytytti itsensä tuleen rakennuksen edessä. Tämä epätoivoinen teko käynnisti maassa mielenosoitusten aallon, johon poliisi vastasi väkivallalla. Tapahtumat, jotka olisivat voineet jäädä tyypillisiksi arabimaan levottomuuksiksi, saivat lopulta niin suuret mittasuhteet, että diktaattori Ben Ali joutui pakenemaan maasta.

Kuvat mielenosoituksista ja kansannousun onnistumisesta levisivät ympäri Lähi-Itää sosiaalisen median ja Al Jazeera –TV-kanavan välityksellä. Pian mielenosoituksia ja mellakoita alkoi myös Egyptissä, Libyassa, Syyriassa, Kuwaitissa, Jordaniassa ja Bahrainissa. Vaikka joidenkin maiden, kuten USA:n, hallitukset reagoivat levottomuuksiin Lähi-Idässä huolestuneisuudella, oli tunnelma varsinkin länsimaisen median piirissä korkealla. Levottomuuksia kutsuttiin arabien heräämiseksi ja tapahtumat nähtiin kansojen vapautumisena korruptoituneiden diktaattoreiden vallasta. Liberalistinen ajattelu oli huipussaan, kun monet vaativat länsimaita tukemaan jopa aseellisesti alueen kapinallisia. Tilanne, jota vielä tuolloin kukaan ei uskaltanut kutsua kriisiksi, oli pian muuttuva sarjaksi konflikteja, jotka aiheuttivat miljoonien kuoleman ja kodittomuuden. Arabikevään kääntyessä syksyyn alkoivat myös toiveet länsimaisten arvojen – demokratian, tasa-arvon ja kansalaisoikeuksien – viemisestä muslimimaailmaan hiipua. Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole niinkään esitellä arabikevääksi kutsutun tapahtumasarjan yksityiskohtia, vaan analysoida poliittisen filosofian näkökulmasta niitä toiveita ja asenteita, joita tapahtumat länsimaissa synnyttivät. Lännessä poliittiseen idealismiin suuntautuneiden poliitikkojen, tutkijoiden ja toimittajien osalta arabikevät nähtiin 1990-luvun liberalismin uutena tulemisena: mahdollisuutena, joka länsimaiden osalta oli tuolloin jo vaikeuksissa. Rautaisella otteella arabimaita hallinneiden diktaattoreiden kaatuminen merkitsisi liberalismin voittokulkua alueella, ja uusista demokratioista muodostuisi arvopohjaisten yhteiskuntien mallimaita, kun kansa saisi vihdoin vallan itselleen. Mutta toisin kävi. Kuten lännessä, idealismi osoittautui utopiaksi myös Lähi-Idässä, mikä tarjoaa meille lähihistorian parhaimman esimerkin poliittisen idealismin ongelmallisuudesta.

Vapauttavaa väkivaltaa

Ajatus vapauteen pakottamisesta saattaa kuulostaa paradoksilta, mutta todellisuudessa vapaus käsitteenä on aiheuttanut varmasti enemmän sortoa, väkivaltaa ja kurjuutta kuin mikään toinen. Jo Nietzsche kirjoitti Der Wille zur Macht –teoksensa muistiinpanoissa, että länsimainen ihminen on tulosta kaksi vuosituhatta jatkuneesta itsensä ristiinnaulitsemisesta. Hän näki varhaisen kristinuskon nousun olleen orjien kansannousu, jossa vaadittiin heidän asemansa parantamista egalitarististen arvojen nimissä, ja rikottiin samalla se, mitä antiikissa kutsuttiin luonnolliseksi järjestykseksi. Toisin kuin Platon ja Aristoteles, Nietzsche katsoi tämän järjestyksen syntyvän kaaoksesta, jota voitaisiin tässä yhteydessä verrata Hobbesin teoriaan yhteiskuntasopimuksen syntymisestä luonnontilaisesta anarkiasta. Valitettavasti itsensä orjiin samaistaneet eivät ole koskaan ymmärtäneet Nietzscheä, vaan pitävät häntä lähinnä autoritaarisen elitismin ja voimalla hallitsemisen puolestapuhujana.

Tämä sama ikivanha dikotomia voidaan nähdä myös länsimaisen median toiminnan taustalla, sen alkaessa juhlia levottomuuksien kasvua Libyassa. Pidettinhän maan pitkäaikaista diktaattoria, aikoinaan kapinallisena itsekin aloittanutta Muammar Gaddafia, lähinnä väkivaltaisena despoottina ja terroristijärjestöjen tukijana. Tästä näkökulmasta katsottuna taistelu tulella tulta vastaan oli siten vain oikeutettua niiden ihmisoikeuksien nimissä, joita Gaddafi oli pitkään rikkonut. Pitkään odotettu Libyan vapautuminen saavutti huipennuksensa elokuussa 2011 kapinallisjoukkojen vallattua Tripolin Naton pommitusten tukemana. Kun Gaddafi joitakin kuukausia myöhemmin löydettiin, hänet raiskattiin kiväärin pistimellä ja ammuttiin sen jälkeen kuoliaaksi. Kunniallisuutta ja jaloa käyttäytymistä ei varmasti voinut odottaa kansannousulta, jossa entiset orjat saivat lopulta vapautensa, vain toteuttaakseen sitä brutaalin väkivallan kautta.

Carl Schmitt, yksi modernin ajan kansainvälisen oikeuden teoreetikoista, oli vakuuttunut siitä, että kaikilla politiikan keskeisillä periaatteilla on juurensa teologisessa diskurssissa. Ja vaikka jotkut ovat pitäneet länsimaisia, egalitaristisia arvoja uskonnon ylittämisenä, katsoi Karl Löwith edistyksen olevan nimenomaan sekularisoitunutta eskatologiaa. Oman aikamme filosofeista Giorgio Agamben on esittänyt, että sekularisaatio itsessään tarkoittaa vain käsitteen siirtämistä asiayhteydestä toiseen ja jättää sen tarkoituksen ja logiikan ennalleen. Tarkasteltaessa reaktioita Libyan ja ylipäätään arabikevään tapahtumiin länsimaiden poliittisessa diskurssissa, voidaan havaita pyrkimys viedä länsimaiden sekularisoituneita arvoja muslimimaihin. Tämä voitaisiin helposti nähdä myös eräänlaisena arvojen kolonisaatiota, jonka taustalla on ylimielisyys ja omien arvojen korottaminen muita paremmiksi. Joten kun Gaddafi oli surmattu, lännessä monet näyttivät ajattelevan, että libyalaisista tulisi nyt samanlaisia kuin me: liberaalissa demokratiassa eläviä ihmisiä, joilla on oikeus ansaita, tuhlata ja äänestää oman valintansa mukaan, ilman mitään suurempaa päämäärää. Vallankumousten osalta historia näyttäisikin toistavan itseään, ainakin Thomas Paynen mukaan, joka näki Amerikan vallankumouksen juuri tässä valossa: kriisinä, jonka myötä valistuneet voivat astua valtaan ja “parantaa” tietämättömän yhteiskunnan liberaalien ja egalitarististen arvojen avulla.

Tässä kohtaa kaikki alkaa kuulostaa kovin tutulta ajatukselta “historian loppumisesta”. Käsitteen teki tunnetuksi 1990-luvulla Francis Fukuyama kirjassaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Fukuyama piti Neuvostoliiton romahdusta ja kommunistisen blokin kaatumista eräänlaisena lopullisen tavoitteen saavuttamisena. Siitä eteenpäin ei tarvitsisi huolehtia sotien ja eloonjäämisen kaltaisista ongelmista, vaan koko ihmiskunta voisi keskittyä ansaitsemaan ja tuhlaamaan mahdollisimman paljon rahaa, kuten Nietzschen Zarathustrassa kuvailema viimeinen ihminen. Liberaali maailmanhegemonia oli saavutettu, mitään muuta ei enää voisi tulla.

Ajatus historian loppumisesta voidaan kuitenkin jäljittää Hegeliin asti. Hän katsoi koko historian olevan konfliktien historiaa, ja kun konfliktit loppuisivat, loppuisi myös historia. Hegelin mukaan ihmiskunnan kehitys on yhtä kuin matka orjasta hallitsijaksi. Tätä voidaan havainnollistaa vertauksella, jossa kaksi toisiinsa nähden epätasavahvuista miestä kohtaa toisensa historian alussa. Vahvempi haastaa toisen kaksintaisteluun, mutta heikompi joutuu, tietäen häviävänsä, kieltäytymään taistelusta ja siten alistumaan vahvemman orjaksi. Kun hallitsija nauttii orjansa työn hedelmistä, hän alkaa kuitenkin itse rappeutua ja heiketä, samalla kun orjasta tulee yhä vahvempi. Lopulta orjat, jotka ovat tässä vaiheessa kansa tai koko ihmiskunta, surmaavat hallitsijansa ja tulevat itse itsensä hallitsijoiksi. Koska orjat, jotka olivat keskenään tasa-arvoisia, ovat nyt myös vapaita, ei konflikteja enää voi syntyä, sillä kaiken konfliktin taustalla oli tasa-arvon ja vapauden tavoittelu. Historia on loppunut, mitään uutta ei voi enää tapahtua. Valitettavasti kukaan ei kertonut tätä libyalaisille, kun he saavuttivat vapautensa surmaamalla hallitsijansa.

Turvattomuuden päättymätön kehä

Siinä missä Tunisian kansannousu johti lopulta demokraattisen hallinnon syntymiseen, muualla asiat eivät edenneet yhtä hyvin. Egyptissä presidentti Hosni Mubarak luopui virastaan 18 päivää jatkuneiden levottomuuksien jälkeen, ja toiveet jälleen yhden arabimaan demokratisoimisesta kasvoivat lännessä. Reaktiot olivatkin hämmentyneitä, kun egyptiläiset äänestivät valtaan Muslimiveljeskunnan ja islamistisen Mohamed Morsin. Lisää mellakoita oli kuitenkin luvassa, ja lopulta heinäkuussa 2013 Morsi syrjäytettiin vallankaappauksella. Elokuussa tuleva presidentti Abdel Fattah el-Sisi määräsi rynnäkön mielenosoittajien kahta leiriä vastaan. “Rabaan joukkomurhaksi” kutsutussa tapahtumassa menehtyi lähes tuhat ihmistä. Egypti on yhä tänäkin päivänä, kymmenen vuotta arabikevään jälkeen, kilpailevien aseellisten ryhmien hallitsema ja jatkuvien terrori-iskujen leimaava epävakaa valtio.

Tunisian ja Egyptin tapahtumista innoittuneina yli 16 000 ihmistä kokoontui osoittamaan mieltään työttömyyttä ja korruptiota vastaan Sanaassa, Jemenissä tammikuussa 2011. Vielä suurempia mielenosoituksia oli luvassa, mutta tällä kertaa kaduille lähtivät myös hallinnon kannattajat. Päivää, jona ensimmäinen mielenosoittaja sai surmansa, kutsutaan “perjantaiksi, josta ei ollut paluuta”. Sitä se todella olikin, sillä Jemen on yhä tänä päivänä esimerkki luhistuvasta valtiosta, jossa ei ole toimivaa hallintoa ja lainmukaisia instituutioita. Lännessä ei Jemenin kohdalla ymmärretty, ettei siellä ei ollut “kansaa” joka olisi noussut “pahaa diktaattoria” vastaan, vaan maan väestö muodostui erämaiden heimoista ja islamistisista, aseellisista ryhmittymistä. Unelma individualismista ja demokraattisista vapauksista ei siten ollut realistinen. Suurin osa Jemenin heimosotilaista ei ollut kiinnostunut tekemään töitä toimistossa, käyttämään tulojaan yhä uusien matkapuhelinten ostamiseen ja istumaan vapaa-aikaansa suuren TV-ruudun edessä tissiviihdettä katsellen. Kaikki nämä länsimaiset “vapaudet” näyttäytyivät rappiollisena konsumerismina ja moraalittomana plutokratiana ihmisille, joiden elämä perustui Koraanin opetuksiin ja perinteiseen islamilaiseen elämäntapaan.

Hobbesin mukaan politiikassa on ennen kaikkea kyse konfliktien eliminoimisesta. Ongelman ydin on siinä, että kaikki haluavat jotain, ja kaikilla on suurin piirtein yhtä suuret voimat, joten kuka tahansa voi yrittää ottaa mitä tahansa keneltä tahansa. Tämä kaikkien sota kaikkia vastaan pystytään välttämään yhteiskuntasopimuksella, jossa ihmiset luovuttavat osan vapaudestaan saadakseen vastineeksi turvallisuutta. Valtion pitää siten olla suvereeni sekä sisäisesti että ulkoisesti, muutoin se menettää olemassaolon oikeutuksen. Tästä syystä valtiolla on oikeus käyttää väkivaltaa, mikä kansalaisilta on kiellettyä.

Vallankumous merkitsee luonnollisestikin sisäisen suvereniteetin ja yhteiskuntasopimuksen murtumista, kuten Jemenin ja Egyptin kohdalla nähdään. Mutta kuten Hobbes on korostanut, kansalaiset eivät tee yhteiskuntasopimusta hallitsijan vaan toistensa kanssa. Hobbes varoittikin ankarasti yrittämästä muuttaa vallitsevaa hallitusmuotoa:

Ja mennäksemme yksityiskohtiin, kansalle on ensinnäkin opetettava, ettei heidän pidä rakastua mihinkään hallitusmuotoon, jonka he näkevät naapurikansoissa, enempää kuin omaansa, eikä haluta muutosta, näkivätpä he toisin hallituissa kansoissa tällä erää millaista hyvinvointia tahansa. Sillä jos kansaa hallitsee aristokraattinen tai demokraattinen kokous, kansan hyvinvointi ei tule aristokratiasta eikä demokratiasta, vaan alamaisten kuuliaisuudesta ja yksimielisyydestä, eikä kansa kukoista monarkiassa koska yhdellä on oikeus hallita sitä, vaan koska kaikki tottelevat häntä. Otettakoon millaisesta valtiosta hyvänsä pois kuuliaisuus, ja kansa ei vain lakkaa kukoistamasta, vaan ennen pitkää hajoaa. Ja ne, jotka tottelemattomuudella koettavat pelkästään uudistaa yhteiskuntaa, saavat huomata, että siten he hävittävät sen…

Ehkä Hobbesia vielä selvemmin tämän sanoi Jacques Rancière, jonka mukaan konfliktissa ei ole kyse yhteiskunnan eri tahojen välisestä konfliktista vaan yhteiskunnan konfliktista itsensä kanssa. Tässä mielessä politiikassa ei siten olekaan kyse konfliktien estämisestä vaan ihmisten suhteesta valtion väkivaltakoneistoon, vapauden ja turvallisuuden ristiriidasta. Rancière varoitti pitämästä politiikkaa tapana rakentaa yhteiskunnasta tasa-arvoisempaa. Koska hänen mukaansa kaikki ovat jo tasa-arvoisia, johtaa tasa-arvon ottaminen toiminnan lähtökohdaksi vain vanhan järjestelmän korvaamiseen uudella. Se ei siten tekisi yhteiskunnasta turvallisempaa, vaan johtaisi ainoastaan väkivallan kierteeseen. Tai kuten Machiavelli kirjoittaa Ruhtinaassa: “Ihmiset vaihtavat mielellään hallitsijaa, koska uskovat muutoksen parantavan heidän olojaan. Tämä uskomus saa heidät tarttumaan aseisiin hallitsijaansa vastaan, mutta tässä he pettyvät, sillä kokemuksen tietä he joutuvat piankin toteamaan, että olot ovat vain entisestäänkin huonontuneet.”

Konflikteista kriisiin

Samaan aikaan kun vapauden nimissä syntyneet levottomuudet kasvoivat konflikteiksi Libyassa, Egyptissä ja Jemenissä, paljon pahempaa oli tulossa Syyriassa. Levottomuudet alkoivat vuonna 2011 kun presidentti al-Assadin eroa alettiin vaatia. Mielenosoitukset muuttuivat pian aseellisiksi yhteenotoiksi ja maaliskuussa puhuttiin jo sisällissodasta. Kuten Jemenin tapauksessa, myös Syyriassa länsimaisella diskurssilla oli vaikeuksia osoittaa konfliktin hyvä ja paha osapuoli. Al-Assad jonkinasteisena diktaattorina ja demokratian vihollisena oli tietenkin paha, mutta entäpä häntä vastaan taistelevat jihadistiryhmät? Näiden lisäksi mukana konfliktissa olivat kurdit, ISIL, Venäjä, Turkki ja Yhdysvallat, joilla kaikilla oli omat motiivinsa toimia alueella.

Näyttää siltä, että valistuksen aikana 1700-luvulla kristilliset arvot ottivat lännessä sekularisaation myötä uuden ulkoasun, mutta jatkoivat sisäisesti elämäänsä. Tästä syystä meillä on taipumus yrittää hahmottaa maailman tapahtumia hyvän ja pahan käsitteiden kautta. Meillä on siten pakkomielle luokitella myös konfliktien osapuolet näihin kahteen ryhmään ja asettua niiden puolelle, jotka näennäisesti edustavat sekularisoituneita kristillisiä arvoja: vapautta ja tasa-arvoa. Kuten arabikevät on osoittanut, tämä on todellisessa elämässä hyvin vaikeaa, sillä diktaattoreita vastassa saattavatkin olla ääri-islamistit. Se “tavallinen kansa”, länsimaisen idealistin mielikuvituksen köyhät ja sorretut, saattoikin nyt osoittautua tahoksi, joka pakottaisi sharia-lain voimaan näille juuri vapautetuille kansoille.

Mutta Syyrian konflikti oli vasta alkamassa, ja länsi joutuisi pian kohtaamaan arabikevään seuraukset omalla takaovellaan. On arvioitu, että 7,6 miljoonaa ihmistä joutui jättämään kotinsa Syyriassa. Vuonna 2015 EU-maat saivat 1,2 miljoonaa turvapaikkahakemusta, ja tuhannet kuolivat merellä. Vaikka vain osa turvapaikanhakijoista oli tuolloin Syyriasta, ei ole epäselvyyttä siitä, että tunisialaiselta torilta alkaneet tapahtumat johtivat lopulta tilanteeseen, jota kutsutaan pakolaiskriisiksi. Sanan “kriisi” väärinkäyttö on tässä yhteydessä räikeimmillään. Sanan etymologiset juuret ovat lääketieteessä, ja se tarkoitti alun perin päätöksen hetkeä, jolloin taudin oireet ilmenivät ja lääkärin tuli tehdä ratkaisu hoitotavasta. Tähän päivään mennessä on ilmaantunut monia “lääkäreitä”, mutta edelleenkään EU:lla ei ole olemassa järkevää tapaa toimia sen ovia kolkuttelevien miljoonien siirtolaisten kanssa. Tämä päättämättömyys onkin jo kylvänyt seuraavan kriisin siemenen, josta tulee EU:n sisäisten valtasuhteiden kriisi, ja josta Brexit sekä Puolan ja Unkarin toimet ovat vain esiasteita.

Machiavelli on kirjoittanut, että konfliktit eivät tule koskaan katoamaan, ja Herakleitoksen mukaan sota on kaiken isä. He ovat oikeassa, sillä aito politiikka perustuu aina näkemysten konfliktiin: ilman konfliktia ei olisi politiikkaa. Katsottaessa arabikevättä idealistisena taisteluna oikeudenmukaisuuden puolesta, se paljastaa todelliset kasvonsa, ja ne ovat läntisen liberalismin kasvot. Kuten Schmitt on kirjoittanut, liberalismissa on kyse pelkästään taloudesta ja moraalista, ja näitä vastaanhan ei voi kukaan olla! Toisin sanoen, tämän logiikan mukaan liberaali ei usko, että hänen edustamillaan arvoilla voisi olla luonnollista vihollista. Ja kun luonnollista vihollista ei ole, aletaan sota nähdä eettisesti ja siitä tulee jotakin, mitä ei voi oikeuttaa. Tämän seurauksena ainoaksi oikeutetuksi sodaksi muodostuu hyvän sota pahaa vastaan. Kun ajatus humaaniudesta tuodaan politiikan piiriin, sen vastustajat voivat olla ainoastaan epähumaaneja, mikä johtaa absoluuttiseen sotaan, hyvän ja pahan väliseen taisteluun.

Täten huomataan, että arabikevät, joka läntisen idealismin näkökulmasta on sotaa epäinhimillisiä tyranneja vastaan, onkin ainoastaan esimerkki lännen omasta vääristyneestä todellisuudentajusta. Arabeille itselleen se oli yhteiskuntien sisäistä taistelua, mutta meille länsimaalaisille se oli “hyvän ja pahan” sotaa, jonka liekkeihin omien arvojen bensaa oli helppo heittää. Arabikevään konfliktien tulokset osoittavat sellaisen idealismin ongelmallisuuden, jossa kuka tahansa voi olla johtaja eikä kenenkään tarvitse olla “orja”. Kuten yhdysvaltalainen kirjailija ja kolminkertainen Pulitzer-voittaja Thomas Friedman sanoi vuonna 2002: “Onko Irak sellainen kuin se on Saddam Husseinin takia? Vai onko Saddam Hussein sellainen kuin hän on siksi, että Irak on sellainen, kuin se on?” Kyynisemmin sanottuna, tarvitsevatko orjat toisinaan hallitsijaa, ja voiko yhteiskunta ylipäätään toimia ilman häntä? Vastauksena voidaan todeta, että ruhtinas kyllä löytyy aina, vaikka käyttäisimme kuinka hienoja käsitteitä sen naamioimiseen. Demos ilman aristoita on juuri sellainen paradoksi, jonka näemme arabikevään tuhoamien valtioiden tapauksessa.

Jälkikirjoitus

Syyskuussa 2019 mies nimeltä Albert Razin sytyttää itsensä tuleen Udmurtiassa, Venäjällä. Syynä tähän on Moskovan venäläistämispolitiikka ja vähemmistökielien jatkuva sorto. Vaikka tapauksesta raportoidaan laajasti, eivät uutisten kolumnit täyty ylistävistä kommenteista, joissa hehkutettaisiin suomalais-ugrilaista heräämistä ja Volgan kansojen taistelua Putinin tyranniaa vastaan. Vapauden kaipuu jää näille kansoille hiipuvaksi liekiksi pimeydessä, sellaiseksi kuin niiden oma olemassaolokin on. Ehkäpä näiden pienten suomalais-ugrilaisten kansojen merkityksellisyys on vain liian pieni nähtäväksi ikiaikaisena sorrettujen orjien taisteluna tyrannimaista hallitsijaa vastaan? Tai ehkä se johtuu siitä, että tässä tapauksessa oli todella kyse vähemmistön taistelusta enemmistöä vastaan eikä toisin päin, kuten arabikeväässä? Onhan demokratia kuitenkin lopulta enemmistön diktatuuria, mistä syystä sen oleellisena osana pidetään lähes hysteerisesti vaalittuja vähemmistöjen oikeuksia. Ja ihmisoikeudet, joita niin hanakasti arabikeväässä rikottiin, ovat kuitenkin lopulta aina niiden oikeuksia, jotka onnistuvat egalitaristista maailmankuvaa tukien esiintymään niiden nimissä.

Poliittisen realismin ja idealismin dikotomian keskeisiä huomioita on nähdäkseni se, että todellisuudessa arvot eivät useinkaan ohjaa politiikkaa, vaan ne muodostuvat politiikan sisällä, tarpeesta perustella omia tavoitteita universaaleilla ja vastaansanomattomilla argumenteilla. Tällöin moraalisten ristiretkien ideologisen naamion alla voidaan nähdä todellisia, valtapoliittisia motiiveja. Vielä vaarallisempaa on kuitenkin idealismi, jolla tällaisia motiiveja ei ole, ja tämä ei tule missään paremmin esille kuin arabikevääseen liittyneessä länsimaisessa diskurssissa. Aloitimme Thykydideen lainauksella ja päätämme Hobbesiin. Leviathanissa hän varoitti koskaan nousemasta suvereenia vastaan, sillä sen kyseenalaistaminen sisältää yhteiskuntasopimuksen tuhon siemenen, eikä yhteiskuntasopimusta sen jälkeen ole helppo rakentaa uudelleen:

…Ja koska ateenalaisille opetettiin, jotta he eivät haluaisi muuttaa hallitustaan, että he olivat vapaita ja että kaikki jotka elivät monarkiassa olivat orjia, niin Aristoteles sanoo Politiikassaan: “Demokratian periaatteena on vapaus, yleisesti ajatellaan, ettei kukaan ole vapaa missään muussa valtiomuodossa.” Ja kuten Aristoteles, niin vastaavasti Cicero ja muut kirjailijat ovat perustaneet yhteiskunnalliset oppinsa niiden roomalaisten mielipiteisiin, joita opetettiin vihaamaan monarkiaa. Ja lukemalla näitä kreikkalaisia ja roomalaisia kirjoittajia ihmiset ovat lapsesta asti saaneet tottumuksen vapauden varjolla suosia mellakoita ja kontrolloida häikäilemättä suvereeninsa tekoja, ja taas kontrolloijien tekoja, mikä saa aikaan niin paljon verenvuodatusta, että luulen voivani sanoa, ettei koskaan ole mitään niin kalliilla ostettu kuin tämä läntinen maailma on ostanut kreikan ja latinan taidon.”

M. A. Meretvuo on kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut tietokirjan ”Seksin ja uskonnon vaiettu historia” (2016) sekä romaanin ”Pilvikädet” (2018).

%d bloggaajaa tykkää tästä: