Enemmän kuin osiensa summa

LAURI STARK

–

Demokraattisen massakulttuurimme ajattelu yltää tasolle, jota voi keskinkertaisuuttaan ihailevalta ajanhengeltä odottaa. Moderni mieli, tuo yhdistelmä luonnontieteellisestä metodista lainattua reduktionismia sekä liskoaivoista kumpuavaa taikauskoa, samanaikaisesti sekä analysoi ilmiöitä tyhjiössä että arvostelee niitä moraalisina joko-tai -kysymyksinä. Tämä ilmenee kaikissa identiteettiin liittyvissä kysymyksissä, tarkasteltiin sitten uskontoa, rotua, kansallisuutta taikka sukupuolta. Paradigma on kuorinut kunkin käsitteen kerros kerrokselta sipulin tapaan ja löytänyt vain tyhjyyden. Koska reduktio ei paljastanutkaan salaista ydintä, julistettiin käsitteet merkityksistä vapaiksi ja siten avoimiksi loputtomalle tulkinnalle; jos kieli ei kuvaa todellisuutta ja ymmärryksemme on yhtä kuin kieli, ovat yritykset kuvata yhtään mitään vain mielemme heijastuksia. Pelkkinä käsitteinä ilmiöt taipuvat juuri sellaisiksi kuin yksilöt ne itselleen sopivaksi kokevat.

Tieteellisestä jargonistaan ja saivartelevasta analyyttisyydestään huolimatta poliittisesti korrekti paradigma suhtautuu totuuksiinsa mustavalkoisesti. Vaikka sosiaalinen todellisuus on todettu konstruktioksi, kelpaavat sinne vain yhdenlaiset konstruktiot. Periaatteessa konstruktivismin idea kutsuu kyseenalaistamaan ja ajattelemaan, mutta käytännössä se julistaa entiset dogmit kielletyiksi ja nostaa tilalle uudet. On moraalinen erhe edes ehdottaa, että sukupuoli olisi muuta kuin itsemäärittelyä tai kansallisuus enemmän kuin leima passissa. Tiedemiehen uteliaisuus ei ole tervetullutta, kun puhutaan näistä loppumattoman nykyhetken pyhittämistä opinkappaleista. On vain Tämä Vuosi, joka puksuttaa edistyksen raiteilla ja jättää menneisyyden asemalle.

Vallitsee hegemonia, jossa sukupuoli on yksilöpsykologiaa ja rotu mielivaltainen sosiaalinormi. Mikään muu ei ole näissä puitteissa mahdollista: käsitteet ovat tyhjiötä, joka voidaan täyttää millä hyvänsä. Sosiaalinen maailma on sopimus ja siten mielivaltaa, jossa ehtoja voidaan muuttaa toiveiden mukaan. Tämän vastavoimaksi on ilmaantunut biologinen reduktionismi, joka takertuu kromosomeihin ja geeniperimän prosenttiosuuksiin. Lähestymistapa kohtaa samankaltaisen ongelman. Konstruktivismi ja subjektivismi eivät voi perustella itseään, koska eivät loppuun asti seurattuna tarjoa muuta kuin loputonta suhteellisuutta. Siksi siis huumorintajuton dogmaattisuus, jolla salvataan liika ajattelu. Pelkällä biologialla on kuitenkin hankalaa käydä tätä vastaan. Voimme havainnoida anatomisia eroja, käyttäytymistä ja muuta. Mutta katsetta tarkentaessa käyvät erot äkkiä häilyväisiksi, rajat veteen piirretyiksi. On mahdotonta luoda kategorioita pelkkällä havainnoinnilla ja mittaamisella, sillä luonto itsessään ei sellaisia tunnusta. Maailma on tältä osin kuin aaltoliikettä, emme kykene sanomaan mistä yksi aalto alkaa ja mihin se päättyy. Kaikki nivoutuu itseensä ja toisiinsa saumattomana jatkumona.

On kuitenkin oikea, holistinen tapa tarkastella ilmiöitä. On nähtävä kaikki osatekijät, olivatpa ne subjektiivisia, sosiaalisia tai biologisia. Sellaiset asiat kuin mieheys tai valkoisuus eivät palaudu yhteenkään näistä, eivätkä ne ole myöskään osatekijöiden yhtälöitä. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa ja siten aina määrittelyjä pakenevaa. Suomalaisuus on perimää, kieltä, uskontoa ja historiaa, mutta ei yksinomaan mitään näistä. Sitä ei ole ilman osatekijöitään, mutta sitä ei voi palauttaa niihin. Siksi tarkat määrittelyt epäonnistuvat, oli tarkoituksena sitten identiteetin pönkittäminen tai rapauttaminen. He, jotka ovat suomalaisia, tunnistavat sanomattakin omansa, ja muukalainen pysyy muukalaisena passistaan riippumatta.

Kokonaisuus pitää paitsi ymmärtää, myös järjestää hierarkioiksi. Biologia on peruskallio, jolle sosiaalinen elämä rakentuu. Erot ovat havaittavia ja merkittäviä. Rotu ei ole vain ihonväri, vaan ennen kaikkea perustavan tason anatomiaa ja temperamentteja. Sukupuoli ei ole vain lisääntymiselin, vaan myös suorituskykyä ja tapa hahmottaa maailmaa. Sosiaalinen maailmamme on kuitenkin yhtä lailla todellinen, ja monimutkaisempi. Onko mulatti musta vai valkoinen, onko kromosomihäiriöinen mutantti mies vai nainen? Pelkkä biologia ei välttämättä anna vastausta, ja siksi myös yhteisö määrittelee asioita rooliodotusten kautta. Jos yhteisö ei sekarotuista jäsenekseen hyväksy, ei hänestä sellaista tule vaikka hän kuinka haluaisi ja toivoisi. Mieheltä odotetaan miehuutta ja naiselta naiseutta, oli yksilö kuinka feminiininen tai maskuliininen hyvänsä. Kuitenkin voivat yhteisön omat standardit aikojen saatossa radikaalistikin muuttua ja se, mikä ei käynyt suomalaisesta sata vuotta sitten voi sellaisesta nyt käydä.

Vihoviimeisenä tulee itsemäärittely, vallitsevan hegemonian pyhin kulmakivi. Vaikka sitä tänä aikana korostetaan naurettavuuksiin saakka, siinä on jotakin relevanttia. Jotta voisi olla sivilisaatiota, on oltava rooleja. Kuitenkin roolit ovat aina likimääräisiä, odotukset tavalla tai toisella astuvat yksilöiden varpaille. Neliskanttista palikkaa ei saa pyöreään reikään, ei ainakaan ilman väkivaltaa. Terve yhteisö jättää siis aina tilaa myös eksentrisyydelle, muottiin sopimattomille. Subjektiivisuuskin alleviivaa omalla tavallaan identiteetin orgaanisuutta, sen määrittelyjä pakenevaa luonnetta. Niin kovasti kuin liberalismi on pyrkinyt sulauttamaan niin sanotun toiseuden itseensä, on se epäonnistunut tästäkin syystä: on yhdentekevää, hyväksymmekö vieraat omiksemme. Niin kauan kuin he eivät koe itseään meiksi, ei ole mitään yhteisyyttä.

Monikulttuuris-androgyyninen bonoboyhteiskuntamme vetelee viimeisiään. Se käy taistelua itse todellisuutta vastaan ja häviää joka rintamalla. Biologia ei taivu hallusinaatioihin ja vaaditaan aina vain irvokkaampia kirurgisia silmänkääntötemppuja ohittamaan luonnon asettamat rajoitteet. Sosiaaliset roolit eivät ole katoamassa, ainoastaan muuttumassa parodioiksi eilispäivän versioistaan naisten leikkiessä itsenäistä ja einarien pukeutuessa mekkoihin. Puolen tuhannen vuoden jälkeenkin manne vihaa valkolaisia ja samaistuu klaaniinsa.

Kategoriat sijoittuvat jatkumolle, rajat ovat häilyviä. Tämän tosiseikan edessä vain helposti unohtaa, etteivät kategoriat ole mielikuvitusta. Hiustenhalkominen ei muuta sitä, että sukupuolia on kaksi; kaikki muu on sairautta ja vammaa. Skitsofreniakin on hulluutta, koki potilas harhansa kuinka tosiksi hyvänsä. Erot rotujen sisällä ovat suurempia kuin rotujen välillä, mutta sama pätee vuodenaikoihin. Talven lämpimimmän ja kylmimmän päivän ero voi olla suurempi kuin keskimääräinen lämpötilaero kesän ja talven välillä. Silti vuodenajat ovat todellisia ja kullakin on oma valonsa, omat tuoksunsa, omat värinsä ja oma luonteensa.

Ironista kyllä, virallinen totuus pitää paikkansa: sukupuoli on myytti, kuten ovat rotu ja kansakin. Identiteetti on tarina, jossa osat seuraavat toisiaan loogisessa järjestyksessä. Myytti on kuitenkin negatiivinen käsite vain, jos on valinnut sokeuden näkemisen sijaan. Jäsennämme elämää epätäydellisesti, mutta tämä jäsentämisen prosessi – jota mystiikaksikin voi kutsua – ei ole mielivaltaa. Yhtä lailla kuin kansaa ohjataan ylhäältä alas, se kasvaa maasta omaehtoisesti. Siinä missä roolit muovaavat käsitystämme mieheydestä ja naiseudesta, kumpuavat vaistot syvältä sisimmästämme. Vastaus ei ole joko-tai. Ajattelu vaatii meitä näkemään metsän puilta. Sitäkin enemmän se vaatii hierarkisoimaan, näkemään oleellisen. Ajattelu on jatkuvaa arvostelua ja tuomitsemista, sitä ettei kompastu ensimmäiseen ristiriitaan vaan ponnistaa siitä eteenpäin.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.