Yhteenveto viime aikojen tapahtumista

OLLI VIRTANEN

–

Yhteiskunnallisella rintamalla on viimeksi kuluneen kuukauden aikana pitänyt kiirettä. Sukelletaanpa katsomaan, mitä kaikkea niin maailmalla kuin meillä koto-Suomessakin on ehtinyt tapahtua.

***

Juuri ennen uusia koronasulkuja Eurooppaa ravisteli islamististen terrori-iskujen sarja. Veriteot aloitti Pariisin isku lokakuun 16. päivänä: 18-vuotias tšetšeeniterroristi leikkasi historianopettaja Samuel Patylta pään irti keskellä katua kostoksi siitä, että Paty oli sananvapautta käsitelleellä oppitunnilla näyttänyt pilakuvia profeetta Muhammedista. Pariisin iskua seurasivat muutaman viikon päästä Nizzan veitsi-isku, jossa tunisialaistaustainen jihadisti puukotti kuoliaaksi kolme kirkossakävijää, sekä Wienin ammuskelu, jossa makedonialaistaustainen äärimuslimi otti hengiltä viisi ihmistä ja haavoitti 23:a.

Reaktiot olivat tuttua kauraa: iskut tuomittiin muodon vuoksi, mutta samalla painotettiin, että nyt ei tietenkään olla syyllistämässä kaikkia muslimeja ja islam uskontona on itsessään ihan jees. Terrorismin toisteltiin kuuluvan islamismiin, jolla ei ole vähäisintäkään tekemistä tavallisen, maltillisen islamin kanssa.

Tämä nimenomaan ei ole totta. Islamistinen terrorismi ei ole muusta islamista erillinen osa-alue, vaan johdonmukainen ja ennustettava osa sitä samaa jatkumoa, johon kuuluvat myös naisten kohteleminen osana irtaimistoa, maallisen lain alisteisuus uskonnolliselle laille, näivettynyt kulttuurielämä, keskiaikainen takapajuisuus, testosteronihuuruinen aggressiivisuus ja fanaattinen herkkähipiäisyys. Kaikki muslimit eivät ole terroristeja, mutta (melkein) kaikki muslimit ovat mukana luomassa ja ylläpitämässä sitä myrkyllistä maaperää, josta terrorismin kaltaiset ilmiöt sikiävät. Ääri-islam ei ole marginaali-ilmiö, vaikka sitä sellaisena meille yritetäänkin kaupata: enemmistö muslimeista islamilaisessa maailmassa ja huomattava osa meillä Euroopassa kannattaa lukuisia sellaisia asioita, jotka riittäisivät leimaamaan minkä tahansa muun joukon itsestäänselvästi ääriryhmäksi, kuten maallisen lain korvaamista šaria-lailla, kuolemanrangaistusta islamista pois kääntyville tai homoseksuaalisuuden kriminalisointia. Monet muslimit tuntevat lisäksi terroristeja ja heidän tekojaan kohtaan ainakin hiljaista sympatiaa.

Mikäli islamistisesta terrorista haluttaisiin päästä eroon, muslimikulttuurin olisikin muututtava kokonaisuutena. Tällaisesta muutoksesta ei kuitenkaan ole havaittavissa merkkiäkään, ja miksi olisikaan: muslimeja itseään tilanne ei vaikuta häiritsevän, ja ulkoisetkin yllykkeet puuttuvat, kun länsi keskittyy lähinnä pyytelemään anteeksi omaa olemassaoloaan. Kuten sanottua, tällä kertaa säästyimme lisäiskuilta todennäköisesti koronarajoitusten vuoksi. Seuraavalla kerralla olemme tuskin yhtä onnekkaita.

–

***

Demokraattien Joe Biden otti kuin ottikin lopulta voiton Yhdysvaltain presidentinvaaleissa, vaikka kisasta tuli huomattavasti tiukempi kuin etukäteen povattiin. Vaalitulos on saanut liberaalit elättelemään haaveita siitä, että populismi olisi nyt punnittu ja köykäiseksi havaittu, ja kansa olisi vihdoinkin palannut järkiinsä ja ymmärtäisi vastedes äänestää vain vanhan establishmentin edustajia. Ehkäpä kansankiihottajien aika olisi ohi paitsi Yhdysvalloissa, myös meillä Euroopassa, kun oranssi apina lähtee möykkäämästä Valkoisesta talosta?

Tällaiset toiveet ovat malliesimerkki vasemmistolaisesta ajattelusta: kansa koostuu pelkistä ajattelukyvyttömistä marioneteista, ja valon ja pimeyden voimat (suvaitsevaiset monikultturistit vs. taantumukselliset rasistit) käyvät heidän sieluistaan alituista kamppailua. Kun vallassa on Trump (tai perussuomalaiset tai jokin muu väärämielinen taho), väki lynkkaa neekereitä sivukujilla. Kun ohjaksissa on Biden tai joku toinen liberaali, Kumbaya soi ja veljeys vallitsee. Ajatus, että ”populistien” vaalimenestys voisi olla äänestäjien reaktio johonkin jo tapahtuneeseen, ei juolahda vasurien mieleenkään.

Ne, jotka odottavat Bidenistä jonkinlaista messiasta, tulevat pettymään pahasti. Yhdysvaltain jakautuneisuus ei ole Trumpin aikaansaannosta, eikä se myöskään häviä hänen poistuessaan näyttämöltä. Roturistiriidat, luokkaerot ja kasvava kuilu liberaalien ja konservatiivien välillä ovat ja pysyvät, eikä Biden–Harris-kaksikolla ole sen paremmin ymmärrystä kuin kykyjäkään näiden ongelmien korjaamiseen. Yhdysvaltain sirpaloituminen tulee seuraavan neljän vuoden aikana jatkumaan aivan samalla tavalla kuin se on jatkunut tähänkin asti, kuten tulee Euroopan populistien vaalimenestyskin. Tästä pitävät politiikallaan huolen, ehkä hieman ironisesti, juuri ne samat liberaalit, jotka nyt kyselevät, voisiko eripuran aika olla ohi.

–

***

Hesari julkaisi viime tiistaina (valitettavasti maksumuurin taakse piilotetun) artikkelin, joka käsitteli Helsingin keskustaa terrorisoivia nuorisojengejä. Nuoret syyllistyvät vakavaan rikollisuuteen, kuten ryöstöihin ja pahoinpitelyihin, ja teoissa käytetään usein kättä pidempää, esimerkiksi teräaseita. Jengit koostuvat pääasiassa maahanmuuttajataustaisista nuorista, mikä artikkelissa tällä kertaa poikkeuksellisesti erikseen mainittiin.

Artikkelin julkaisemisen jälkeen alkoivat varsinaiset selittelyn olympialaiset: nuorisorikollisuutta on ollut aina, useimmat maahanmuuttajat ovat kunnollisia, kyllähän-me-suomalaisetkin, syyllistäminen on rasismia jne. Sama vanha virsi, jota veisataan aina kulttuurinrikastajien keppostellessa. Kohun alulle laittanut Hesari jopa kutsui myöhemmässä jutussaan jengien tekosia ”häiriökäyttäytymiseksi”, mikä on jo melkoinen eufemismiennätys vakavasta, henkeä ja terveyttä uhkaavasta väkivallasta.

Erityisesti ovat poliitikot ja media tahtoneet korostaa sitä, että Suomi ei maahanmuuton aiheuttamista ongelmista huolimatta ole ”Ruotsin tiellä”. Länsinaapurissammehan meno on tunnetusti äitynyt aika hurjaksi: jengien keskinäisissä välienselvittelyissä käytetään muun muassa pommeja ja automaattiaseita, ja lukuisat lähiöt ovat jo karanneet viranomaiskontrollin ulottumattomiin. Suomessa huolta tällaisesta sen sijaan ei ole, koska ongelmaan aiotaan nyt puuttua kovalla kädellä ja Suomella on aikaa ottaa oppia Ruotsin virheistä ja meillä harjoitetaan erilaista asuntopolitiikkaa kuin Ruotsissa ja sitä paitsi nuorisotyöntekijämmekin ovat maailman huippua.

Mediassa kovasti toisteltu ”Ruotsin tie” antaa tilanteesta kuitenkin (tahallisen) harhaanjohtavan kuvan: eihän maahanmuuttajien kotouttaminen ole epäonnistunut ainoastaan Ruotsissa, vaan poikkeuksetta kaikkialla, missä sitä on yritetty. Ruotsin tie on ollut myös Ison-Britannian, Ranskan, Saksan, Italian, Espanjan, Belgian, Hollannin, Tanskan, Norjan ja Itävallan tie, muutamia esimerkkejä mainitakseni. (Syystä tai toisesta muun muassa Tšekki, Slovakia, Puola ja Unkari ovat kulkeneet eri teitä). ”Ruotsin tiestä” höpisemiselle voisi olla jotain perusteita, jos Ruotsi olisi ainoa kotouttamisensa ryssinyt maa, mutta sama kaava on toistunut joka paikassa, ja nyt se on toistumassa myös Suomessa.

Ruotsin tie on vältettävissä, mutta se edellyttäisi maahanmuuttopolitiikkaan 180 asteen käännöstä, ja jokainen tietää, että helvetti ehtii jäätyä aika monta kertaa ennen kuin nykyhallituksemme sellaiseen ryhtyy. Voimme siis turvallisin mielin luottaa siihen, että maahanmuuttajien rikollisuus lisääntyy ja raaistuu vastakin, poliitikot ja virkamiehet katselevat menoa tumput suorina, ja lehdistö kertoo kansalle, ettei mitään syytä huoleen ole ja meillä on edelleen tsiljoona vuotta aikaa ottaa oppia muiden tekemistä virheistä.

–

–

Olli Virtanen on nykymenoon kriittisesti suhtautuva nojatuolifilosofi.