Euroopan unohdettu kohtalonhetki

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Elokuussa tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Puolan armeija löi määrällisesti ylivoimaiset Neuvosto-Venäjän joukot Varsovan edustalla. Taistelun lopputuloksen vuoksi sen voi rinnastaa Marathonin, Lepanton ja Waterloon kaltaisiin Euroopan historian kannalta ratkaiseviin yhteenottoihin, mutta kouluhistoriassa sitä ei käytännössä koskaan mainita, ja siitä on ylipäätään kirjoitettu vähän. Usein se mainitaan pelkkänä Venäjän sisällissodan sivujuonteena, mikä oli myös neuvostohistoriankirjoituksen virallinen linja. Syy unohdukseen on ilmeinen: Varsovan taistelu ei sysännyt liikkeelle mitään uutta kehityskulkua, vaan salli Euroopan jatkaa urilla jotka olivat ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen seurauksena muotoutuneet. Taistelun todellinen merkitys käy ilmi vain pohtiessa, mitä olisi kenties tapahtunut jos se olisi päättynyt toisin.

Puolalaiset itse ovat toki vaalineet elokuun 1920 muistoa. Jerzy Hoffmanin vuonna 2011 valmistunut historiallinen spektaakkeli Taistelu Varsovasta oli yksi kalleimmista puolalaisista elokuvista kautta aikojen, ja se on ollut Suomessakin dvd-levityksessä. Mutta tietokirjallisuutta aiheesta löytyy niukalti Puolan ulkopuolella. Yksi harvoista kokonaisesityksistä on puolalaistaustaisen brittihistorioitsijan Adam Zamoyskin ohut mutta sisällöltään pätevä kirja Warsaw 1920: Lenin’s Failed Conquest of Europe (2008).

Zamoyskin kirja on erinomaista sotahistoriaa, joka kuvaa taistelun kulun tarkasti mutta juuttumatta yksiköiden liikkeiden ja vahvuuksien luettelointiin. Se luo dokumentaarisen kokonaiskuvan yhteenotosta, joka oli kuin muistuma Napoleonin sodista uudella teknologialla ryyditettynä: osapuolilla oli käytössään konekivääri, panssarivaunu ja lentokone, mutta lopputuloksen ratkaisivat ratsuväkiyksiköt. Huomiota saavat myös poliittiset taustat, yksilökohtalot ja konfliktin kansainvälinen luonne. Varsovan taisteluun osallistuivat tavalla tai toisella lukuisat sittemmin oman alansa merkkimiehiksi nousseet. Ranskan Puolaan lähettämään sotilasvaltuuskuntaan kuului nuori majuri Charles De Gaulle, Puolan ilmavoimien amerikkalaisessa vapaaehtoisyksikössä lensi kapteeni Merrian C. Cooper, josta tuli sittemmin merkittävä Hollywood-tuottaja ja King Kongin ohjaaja. Alasammuttua Cooperia kuulusteli puna-armeijan tiedustelu-upseeri Isaak Babel, venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko jonka läpimurtoteos Punainen ratsuväki (1926) kuvasi Puolan-sotaretkeä.

Varsovan taistelun poliittinen tausta oli siinä nopeassa uudelleenjärjestelyssä, jonka Eurooppa kävi läpi Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan. Vuonna 1918 Puolan valtio palasi kartalle ensimmäisen kerran sitten 1700-luvun lopun. Länsivaltojen myötämielisyyteen itsenäistymiselle vaikutti yhtä paljon halu ympäröidä Saksa puskurivaltioilla kuin Woodrow Wilsonin oppi kansojen itsemääräämisoikeudesta. Mutta ne eivät tulleet ajatelleeksi, että puolalaisilla oli omiakin suunnitelmia. Vastasyntyneen kansallisvaltion johtoon nousi kunnianhimoinen 51-vuotias itsenäisyysmies Józef Pilsudski, joka oli viettänyt valtaosan elämästään venäläisissä ja saksalaisissa vankiloissa, maanalaisten sanomalehtien toimituksissa ja puolisotilaallisissa vastarintajärjestöissä.

Pilsudski alkoi pikavauhtia luoda Puolalle omia asevoimia. Maailmansodassa hän oli johtanut Itävalta-Unkarin armeijassa taistelleita puolalaisia legioonia, ja niistä tuli uuden armeijan runko. Hän pysytteli puolueettomana tsaarinvallan raunioilla syttyneessä Venäjän sisällissodassa, koska ei nähnyt syytä tukea Puolan itsenäisyyteen vihamielisesti suhtautuneita valkoisia, mutta piti katseensa suunnattuna itään. Pilsudskin tavoitteena oli oman puskurivyöhykkeen muodostaminen ystävällismielisistä valtioista. Parhaana vaihtoehtona hän piti valtioliittoa Puolan, Liettuan ja Ukrainan välillä, ja ajoi huhtikuussa 1919 bolsevikkijoukot pois Vilnasta ja Valko-Venäjän Minskistä. Tämä niin sanottu Intermarium-hanke pysyi Puolan ulkopolitiikan johtotähtenä koko maailmansotien välisen ajan.

Vastapelurilla, Venäjän bolsevikkihallituksella, oli omat suunnitelmansa. Lenin uskoi kommunistisen vallankumouksen käynnistämisen Euroopassa olevan välttämätön, jotta neuvostovalta voisi säilyä, ja piti Puolaa porttina länteen. Puolan valtaaminen tarkoittaisi mahdollisuutta kaataa puna-armeijan pistimin hallitukset Baltian maissa, Unkarissa, Romaniassa ja Saksassa ja muuttaa nämä neuvostotasavalloiksi. Tämä laajempi kuva mielessään Lenin käski helmikuussa 1920 aloittaa valmistelut Puolan-sotaretkeä varten.

Mutta Pilsudski teki siirtonsa ensin. Hän pääsi sopimukseen Ukrainan nationalistijohtajan Symon Petljuran kanssa, ja puolalais-ukrainalaiset joukot aloittivat keväällä 1920 operaation Ukrainan valtaamiseksi. Taitavasti suunnitellussa hyökkäyksessä liittolaiset löivät kaksi venäläistä armeijaryhmää, ottivat 30 000 vankia ja valtasivat lopulta 7.4. Kiovan ampumatta laukaustakaan. Pilsudski ei kuitenkaan ollut tyytyväinen: venäläiset kykenisivät vielä järjestäytymään uudelleen, puolalaisten valtaaman maa-alueen hallinta sitoi liikaa joukkoja eikä Petljura saanut koottua sekasortoisessa Ukrainassa riittävän suurta armeijaa ottaakseen vastuun hallinnosta.

Puolalainen propagandajuliste kesältä 1920.

Kun bolsevikit aloittivat vastahyökkäyksensä toukokuun puolivälissä, puolalaisten vetäytyminen muuttui nopeasti paoksi. Mihail Tuhatševskin ja Semjon Budjonnyin johtamat ratsuväkipainotteiset venäläisjoukot ottivat Kiovan takaisin, etenivät Puolan alueelle ja perustivat Bialystokiin kommunistisen paikallishallinnon. Eteneminen jatkui syvemmälle, eikä Puolan tilannetta lainkaan helpottanut diplomaattinen mainehaitta, jonka maa oli saanut sodan aloittamisesta. Ranskan ja Englannin lupaaman aseavun perilletulo takkuili työläisten lakkojen takia. Elokuussa puna-armeija alkoi saartaa Varsovaa, ja kansainväliset tarkkailijat pitivät kaupunkia jo menetettynä. Tykkituli kuului jo kaupunkiin, ja naisista ja opiskelijoista koottiin viimeistä puolustuslinjaa.

Puolalaiset olivat kuitenkin saaneet perääntyvät joukkonsa järjestykseen, ja Pilsudski ryhtyi uhkapeliin pääkaupungin pelastamiseksi. Nerokkaalla matadorimaisella liikkeellä hän päästi puna-armeijan aivan Varsovan porteille, joita puolustamaan oli jätetty vain heikko osasto, ja iski joukkojensa pääosalla vihollisen sivustoihin ja taakse. Puna-armeijan organisaatio romahti hyökkäyksen paineessa, useat yksiköt hajosivat ja seurauksena oli sekasortoinen perääntyminen. Pilsudski ei halunnut jättää viholliselle aikaa järjestäytyä uudelleen, vaan pysyi hyökkäyskannalla, jolloin osa venäläisten osastoista jotui pakenemaan Saksan puolelle rajaa, missä ne riisuttiin aseista ja internoitiin. Tästä iskusta venäläiset eivät enää toenneet. Lokakuun alkupuolelle tultaessa puolalaiset olivat vallanneet takaisin valtaosan menettämistään alueista, mukaanlukien Vilnan ja Minskin.

Rauhansopimus solmittiin lopulta 18.3.1921 Riiassa. Puola ei halunnut heikentää kärsinyttä diplomaattista mainettaan, eikä vaatinut historiallisia rajojaan takaisin. Itsenäisen Ukrainan ajatuksesta niin ikään luovuttiin, ja kompromissiratkaisuna Puola liitti itseensä Ukrainan ja Valko-Venäjän länsiosia. Ukrainalaiset nationalistit pitivät luonnollisesti tätä petoksena, koska se tarkoitti lähtölaskentaa Petljuralle ja hänen hallinnolleen. Moni puolalainenkin piti rauhaa vain epätyydyttävänä ja väliaikaisena aselepona. Samoin asennoituivat tappion kärsineet bolsevikit, jotka lohduttautuivat taloutensa selviytymisellä alueluovutuksista huolimatta, ja ottivat vahingon takaisin liittoutuessaan Saksan kanssa Puolaa vastaan vuonna 1939.

Puna-armeijan ratsuväkeä Puolan rintamalla.

Puolan ja Neuvosto-Venäjän konfliktia voi pitää ensimmäisenä valtioiden välisenä ideologisena sotana. Sitä ennen muun muassa Venäjällä, Suomessa, Unkarissa ja Baltian maissa oli nähty sisäisiä konflikteja, joissa valtioiden välisiä sotia säädelleet sopimukset eivät päteneet. Vihollista ei nähty pelkkänä vastapuolena vaan taudinaiheuttajana, joka piti hävittää, eikä selvää rajaa sotilaiden ja siviilien välillä ollut. Katkeran aatteellisen kamppailun asenteet siirtyivät Puolan sotaan, jossa molemmat osapuolet suorittivat mittavia verilöylyjä. Puna-armeija hirtti tai ampui useimmat vangitut puolalaisupseerit, papit ja maanomistajat, usein kidutettuaan näitä ensin. Puolan armeijan esikunta yritti pitää kiinni Geneven sopimuksesta, muttei juuri kyennyt valvomaan joukkojensa käyttäytymistä, joten vastaava kohtalo odotti myös vangittuja venäläisiä komissaareja, väärinkäytöksiin syyllistyneitä rivimiehiä ja kommunistien kanssa yhteistyötä tehneitä. Osapuolten silmätikuksi joutui Puolan raja-alueilla asuva suuri juutalaisvähemmistö. He eivät tunteneet lojaalisuutta vastasyntynyttä Puolan valtiota kohtaan ja toivottivat usein bolsevikkijoukot tervetulleiksi. Siitä huolimatta puna-armeija kohteli heitä luokkavihollisina ja kohdisti heihin pogromeja. Puolalaisten palattua juutalaisia pidettiin pettureina ja kohtelu oli yhtä raakaa. Konflikti antoi esimakua itäisen Euroopan juutalaisten kohtalosta toisen maailmansodan aikana.

Bolsevikkien merkittävänä aseena Venäjän sisällissodassa oli ollut propaganda, mutta Puolassa se osoittautui tehottomaksi. Lenin joutui hämmentyneenä huomaamaan, ettei luokkasolidaarisuus ylittänytkään kansallistunnetta, vaan puolalaiset taistelivat raivokkaasti ”työläisarmeijaa” vastaan. Tappio puolalaisille nationalisteille saattoi osaltaan myötävaikuttaa Neuvostoliiton joustavaan kansallisuuspolitiikkaan 20-luvulla. Toisaalta se sai Iosif Stalinin vakuuttuneeksi puolalaisten perinpohjaisesta ideologisesta epäluotettavuudesta. 30-luvun lopulla Puolan kommunistipuolue joutui kaikista ulkomaisista kommunistipuolueista perusteellisimman puhdistuksen kohteeksi, ja Neuvostoliiton alueella asuviin puolalaisiin kohdistettiin etninen puhdistus. Neuvostoliiton saatua vuonna 1939 haltuunsa Puolan itäosat paikallista väestöä ei yritettykään uudelleenkouluttaa, vaan Stalin pyrki likvidoimaan koko keskiluokan ja älymystön alueelta. Puolan armeijan ylemmän päällystön hän joukkoteloitutti Katynin metsässä, joukossa myös Varsovan taistelussa palvelleita upseereita.

Puolassa ja muissa Venäjän entisissä alusmaissa bolsevikkivallan epäonnistunut yritys laajentua länteen johti päätelmään, että hallitsijasta riippumatta Venäjä olisi aina imperialistinen mahti ja uhka naapureilleen. Jotkut tekivät samat johtopäätökset koko sosialistisesta liikkeestä ja alkoivat vakavasti epäillä demokratian kykyä puolustautua häikäilemätöntä vasemmistoa vastaan. Horthyn, Mussolinin, Salazarin, Hitlerin, Francon ja muiden itsevaltaisten johtajien hallinnot olivat osaksi seurausta Varsovan oppitunneista.

”Kuolemajoukkue”: Lvivistä koottu puolalainen vapaaehtoisyksikkö.

Adam Zamoyski väittää kirjassaan kovin tarkkaan perustelematta, että Varsovan kukistuminen vuonna 1920 olisi johtanut lähes varmasti Baltian maiden, Tsekkoslovakian, Unkarin ja Romanian muuttamiseen neuvostotasavalloiksi, ja suurella todennäköisyydellä myös Saksan. Sisäisesti levoton, kurjistunut ja vallankumousyritysten horjuttama Saksa olisi varmasti ollut otollinen saalis puna-armeijalle, mutta sen alueelle eteneminen olisi myös johtanut suoraan yhteenottoon länsivaltojen kanssa. Seurauksena olisi ollut uusi suursota, jonka kulkua ja lopputulosta voi vain arvailla.

Varsovan voiton merkittävin seuraus olikin tämän suursodan välttäminen. Välirauha Euroopassa sai jatkua melkein kaksikymmentä vuotta. Erityisen suuri merkitys tällä oli itäisen Euroopan maille. Ne saattoivat kehittää kulttuuriaan, instituutioitaan ja kansallista identiteettiään rauhassa suhteellisen lyhyen mutta elintärkeän ajan. Maailmansotien välinen aika vakiinnutti Keski- ja Itä-Euroopan kansallisvaltiot siinä määrin, ettei Neuvostoliitto myöhemmin kyennyt kokonaan sulauttamaan niitä itseensä eikä tuhoamaan niiden kansalaisyhteiskuntaa. Niiden tämänhetkinen vakaus ja syvä epäluulo kansallista itsemääräämisoikeutta rajoittavia hankkeita kohtaan on pitkälti seurausta niistä kahdesta itsenäisyyden vuosikymmenestä, jotka Pilsudskin joukkojen torjuntavoitto turvasi.

–

Adam Zamoyski: Warsaw 1920: Lenin’s Failed Conquest of Europe (William Collins, 2014)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.