Karhumiehen katumuspilleri

TENHO KIISKINEN

–

Jotkut väittivät kauan sitten, ettei mies saa itkeä, koska kyyneleet tekevät hänestä vähemmän miehen. Harva taisi tosissaan uskoa, että tunteiden kuolettaminen olisi mahdollinen saati tavoittelemisen arvoinen tila, sillä yleisesti tiedettiin, että myös isot miehet itkevät. Ei sillä, etteikö itsensä maailman vaaroilta ja pettymyksiltä kovettaneen tosimiehen ideaali olisi aina vedonnut pojankloppeihin ylisukupolvisena kokemuksena. Tragedia syntyy, kun mies ottaa yksinpärjäämisen eetoksen liian tosissaan ja unohtaa olevansa vain ihminen. Moni on kaatunut ja tulee vielä kaatumaan, vaikka vuosikymmenten sivistystyö on ilahduttavasti onnistunut kuohimaan pahimmat ylilyönnit ja hiomaan miehiset särmät.

Juhani Brander ei esseekokoelmassaan Miehen kuolema. Pohdintoja maskuliinisuudesta näe, että mikään olisi olennaisesti muuttunut vuosien saatossa, vaan hän päinvastoin väittää toksisen maskuliinisuuden, tuon myrkyllisen ja kaikkea pahaa tuottavan miehuudenlajin elävän ja voivan hyvin. Miehen on edelleen jatkuvasti todisteltava (itselleen ja muille), että hän on liian juntti homoksi, epäkypsä ja väkivaltainen sovinisti, joka tuhoaa mieluummin itsensä viinalla ja katkeruudella, kuin myöntää itkevänsä. Kaikkia kirjoituksia yhdistää ajatus miehen koko elämän rakentumisesta pelkkänä performanssina, joka ei juuri jätä liikkumavaraa erilaisuudelle. Tai jättää, mutta samalla tavoin kuin sananvapauden käyttäminen nyky-Suomessa: ihmisellä on oikeus ilmaista mielipiteensä rehellisesti, jos on valmis maksamaan siitä seuraavan hinnan eli sosiaalisen rankaisemisen. Mieskontekstissa tämä tarkoittaa sitä, että mies saa kyllä kirjoittaa runoja ja olla seuraamatta urheilua, mutta muiden miesten kunnioitusta hän ei enää näiden valintojen jälkeen nauti. Myös naisten kanssa voi olla kiikun ja kaakun, sillä kulttuurimme opettaa naiset haluamaan vain machomiehiä.

Oman toksisuutensa myöntävä Brander nojaa suurimman osan väitteistään henkilökohtaisiin kokemuksiinsa, vaikka mukaan on ympätty tueksi myös runsaasti tutkimustietoa. Samalla hän kommentoi useita aikamme ilmiötä välittämättä pahemmin siitä, viedäänkö päättelyketjuja loppuun saakka vai ei, mutta kokonaisuus pysyy jotenkin kasassa. Mutta millaisia nuo miehen omakohtaiset kokemukset sitten ovat? Ne ovat sanalla sanoen äärimmäisiä.

Pohjoissuomalaisessa pikkukaupungissa lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa viettänyt, vuonna 1978 syntynyt Brander joutui elämään niin hirvittävissä sosiaalisissa olosuhteissa, ettei hänen muistojaan meinaa osata aina ottaa todesta, niin tunkkainen on ollut tuo ilmapiiri. Aikuiset ovat poikkeuksetta tunnevammaisia ja jotenkin perustavalla tavalla epäonnistuneita ihmisiä. Miehet himojensa ja pelkojensa sokaisemia, naiset hiljaisiksi hakattuja. Kaikkea leimaa puhumattomuuden kulttuuri ja yleinen kulttuurinvastaisuus. Jälkimmäinen jopa siinä määrin, ettei nuori Juhani tunne ainoatakaan aikuista, joka lukisi kirjoja. Lapset taas pitävät lukemista homomaisena, joten mieltymys on opittava salaamaan. Leimautumisen pelko saa tragikoomisen jälkinäytöksensä vielä armeijassa, kun tupakaveri kysyy: “Oleksä homo, kun sä luet?” Silti nämäkin koettelemukset ovat lieviä niihin verrattuina, joita tytöt joutuvat kestämään:

Viereiselle penkkiriville istuutui arviolta noin 14-vuotias tyttö vuotta tai kahta vanhemman poikaystävänsä kanssa. Viimeisenä bussiin nousi ruskeapartainen, viisikymppinen, voimakkaassa humalassa ollut mies. Ei mennyt kauaa, kun mies alkoi ahdistella tyttöä. Huoritteli tätä ja käski antamaan pillua. Bussi oli tupaten täynnä, mutta kukaan ei reagoinut… Mies istuutui nuoren parin edessä olevalle penkille. Sitten hän nousi ylös ja alkoi kouria tyttöä. Nousin penkistä, minua pelotti. Mies oli paljon isompi kuin minä ja selvästi vahvempi. Menin hänen viereensä ja käskin lopettamaan tytön ahdistelun. Vahingoitat sitä, sanoin. Se itkee. Mies vastasi, että joo, joo. Takapenkiltä minulle huudettiin, että rauhoitu poika.

Jutut ovat siis kauttaaltaan hurjia, mutta ovatko kirjoittajan kokemukset yleistettävissä laajemmin suomalaisessa yhteiskunnassa? Esitän vahvan epäilykseni. Vertailun vuoksi: viestin oman lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni itäsuomalaisessa pikkukaupungissa, enkä vain kuusi vuotta Branderia nuorempana miehenä tunnista oikeastaan yhtäkään hänen nostamaansa ongelmakohtaa omissa muistoissani. Lapset homottelivat joskus toisiaan, mutta tytöt eivät pyörineet yläasteella lätkäjätkien kimpussa, eikä nörttejä hakattu koulussa. Jos poika olisi nostanut tytön välitunnilla opettajanpöydälle ja kourinut tätä rinnoista, se olisi ollut vuosisadan skandaali. Häpeällinen rikos, jonka tytön veljet olisivat taatusti kostaneet. En tuntenut ainoatakaan aikuista, joka ei olisi lukenut kirjoja. Pojat siirtyivät luontevasti sarjakuvista fantasiakirjoihin ja kannustivat toisiaan tietämällä enemmän kuin muut. Ja niin edelleen. En tiennyt ennen tätä kirjaa eläneeni lapsuuttani oikeassa Pikku-Firenzessä.

Jos minulla olisi rahaa myös muuhun kuin kaurahiutaleisiin ja kirpputoriryysyihin, voisin lyödä tuntuvan vedon siitä, että jos teosta luetettaisiin satunnaisella joukolla alle kolmekymppisiä suomalaismiehiä, yhdeksän kymmenestä toteaisi kertomusten olevan täysin toisesta maailmasta. Viihdyttäviä ja rankkoja, mutta tunnetasolla täyttä hepreaa. Ehkä tässä onkin kirjan todellinen todistusvoima: paikalliset kulttuurierot ovat Suomessa valtavia. Niin ovat myös sukupolvierot hyvin läheisten ikäluokkien välillä, joiden on sanottu kiihtyvän ja kärjistyvän kulttuurisen rappion aikoina. En silti kutsuisi kirjaa kuolleena syntyneeksi. 42-vuotias Brander vain kirjoittaa itsestään riippumattomista syistä melko suppealle joukolle ikäisiään ja vanhempia miehiä.

Juhani Brander

Niin tai näin, kirjoittajalla on käynyt elämässä todella huono onni lähimmäisten suhteen. Pahan kierre on jatkunut aikuisuuteen asti, sillä tapaus toisensa perään hän huomaa olevansa läheisissä tekemisissä juuri sellaisten tarpeettomaan kovuuteen paenneiden julmureiden kanssa, joita on koko ikänsä yrittänyt paeta. Mitä muuta todella voi sanoa tyttöystävästä, joka ihmettelee miehen itkevän saatuaan juuri kuulla tulleensa sekä petetyksi että jätetyksi?

Traumaattisista tapahtumista huolimatta Brander ei kuitenkaan jää ajattelussaan vain oman todellisuutensa vangiksi. Hän tiedostaa asioiden olevan myös mieskysymyksissä sekä että. Mainosten yleinen klovni, valkoinen heteromies isänä ja tohvelisankarina, on kaikkien tunnistama moderni arkkityyppi, joka on yhtä todellinen kuin bussin humalainen kourija. Sekä että -maailman tunnustaminen ei ole ajattelutapana yliyksinkertaistamista, laiskuutta tai relativismin turvasatamaan uppoamista, vaan sen tiedostamista, että länsimainen mies elää erittäin ristiriitaisten odotusten ja suorituspaineiden keskellä. Lähtökohtana toksinen maskuliinisuus tosiasiana on epäsoveltuva silloin, kun Brander haluaa ampua alas myös ne miehet, joita vain harvat pitävät ongelmien aiheuttajina saati ylläpitäjinä. Tästä käy esimerkkinä analyysi Jordan B. Petersonista, joka on viime vuosina kohonnut yhdeksi niin sanotun vaihtoehto-oikeiston suurimmista tähdistä. Branderin todistus itsesensuuria ja tahallista väärinymmärtämistä kohtaan on niin vahva, ettei miestä voi syyttää valehtelusta, mutta jotakin hyvin surullista hänen lyttäyksessään on.

Peterson ilmiantaa ne asiat ja seikat, mitkä tässä ihmisten maailmassa ovat hänen keskeisen kohdeyleisönsä mielestä väärin tai heitä vastaan. Hän kanavoi seuraajiensa aggressiot materialisoimalla ne erilaisten uhkakuvien sarjaksi… Petersonille kaaos, feminiinisyys tarkoittaa kielteisenä voimana läpitunkematonta pimeyttä ja suurta onnettomuutta… Mielestäni sukupuolta on vaikea palauttaa täysin sosiaaliseen konstruktioon tai biologisiin selitysmalleihin… Peterson on hegemonisen maskuliinisuuden politrukki.

Puuttumatta siihen, että “ilmiantamisen” tulisi olla kaikkien kirjoittajien ylin hyve, on hätkähdyttävää huomata kuinka merkillisesti Petersonin ajattelua voi tulkita. Nähdäkseni hänen vertauksensa esimerkiksi kaaoksesta on nimenomaan tarkoitettu vain symboliksi, avuksi asian ymmärtämisessä, ei kirjaimellisesti tulkittavaksi. Peterson ei myöskään saarnaa niin sanotun äijäkulttuurin puolesta, jonka keskeisenä elementtinä Brander pitää kiusaamista ja toisen alentamista miesten välisessä hierarkiassa. Peterson yrittää vain ilmaista, että miesten on parempi oppia kestämään jotakin, sillä vaihtoehto, yliherkkien miesprinsessojen maailma, on taatusti huonompi kaikille ihmisille, etenkin miehille itselleen. Hän ei ylistä kovuutta, vaan sanoo että voisimme karaista itseämme suuremman hyvän vuoksi, edes vähän. Brander ei osaa nähdä tätä metatasoa ja se on traagista. Kuten sanottua, valehtelija hän ei varmasti ole. Ilmeisesti me vain todella elämme aikakautta, joka erottaa ihmiset niin erilaisiin todellisuuskäsityksiin, ettei keskusteluyhteyttä kannata enää edes hakea, sillä osapuolet eivät aidosti ymmärrä toisiaan, vaikka halua olisi. Ymmärrän Petersonia, mutta en Branderia, ja yhteinen kieli on kuollut.

Miehen kuolema on shokeeraavuudessaan kirja, jota kehuisi mielellään enemmän. Niin sanottuna valtavirtajulkaisuna se hyväksytään taatusti niin suurten lehtitalojen toimituksissa kuin Arno Kotron kahvipöydässä, mutta täysin vaaraton se ei ole. Teoksessa on rutkasti tervettä kapinaa, joka valitsee mieluummin rehellisyyden kuin feministikavereiden miellyttämisen. Sen ilmaisema suuri suru ruumiillistuu oikeastaan kirjoittajansa karhumaisessa hahmossa: olisivatpa kaikki yhtä mukavia miehiä kuin Brander, mutta siat johtavat ja lampaat seuraavat.

–

Juhani Brander: Miehen kuolema. Pohdintoja maskuliinisuudesta (WSOY, 2020)

–

–

Tenho Kiiskinen on itäsuomalainen toimittaja ja akateeminen sekatyöläinen. Hänen esikoisteoksensa ”Humanismin paheet” ilmestyi syksyllä 2019.