Maisema nostaa ja nujertaa

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vilho Lammen (1898-1936) elämäntyön esittelyssä ovat kunnostautuneet Limingan Vilho Lampi -museo ja Oulun taidemuseo, mutta etelässä hänen maalauksiaan näkee harvemmin. Ateneumin kokoelma sisältää vain viisi hänen maalaustaan. Parisen viikkoa sitten avautunut Helsingin taidemuseon (HAM) Lampi-näyttely onkin kulttuuriteko jo siksi, että se tuo laajan otoksen taiteilijan tuotannosta pääkaupunkiin ensimmäistä kertaa aikoihin.

Uusi näyttely on myös kokonaisuutena erittäin onnistunut. Maalauksia on runsaasti, ne kaikki kuuluvat Lammen keskeiseen 20-30-lukujen tuotantoon, ja niistä saa riittävän moniulotteisen kuvan taiteilijasta, jota on luonnehdittu muun muassa ekspressionistiksi, naivistiksi, primitivistiksi ja uusasialliseksi. Kaiken lisäksi näyttely on esillä 18.10. saakka.

Lammen aktiivinen taiteilijantyö kesti vain 14 vuotta ja päättyi heittäytymiseen Oulujokeen 38-vuotiaana 17. maaliskuuta 1936. Itsemurhan syy on askarruttanut jälkipolvia yhtä paljon kuin monia erilaisia kausia sisältänyt tuotantokin. Yllättävä päätyminen vapaaehtoiseen kuolemaan on enemmän kuin mikään muu Lammen elämän yksityiskohta toiminut pontimena käsitykselle traagisen eristyneestä pohjalaistaiteilijasta, jota ei ymmärretty paikallisyhteisössä eikä etelän taidepiireissä.

Heti kuoleman jälkeen kriitikot alkoivat etsiä Lammen maalauksista merkkejä ”hermoston ylijännittyneisyydestä”, kuolemankaipuusta ja kaikkinaisesta tasapainottomuudesta. Käsityksen traagisesta poikkeusyksilöstä sinetöi Paavo Rintalan loistava romaani Jumala on kauneus (1959), joka perustuu suurelta osin Lammen elämänvaiheisiin. Rintala esittää Lammen tinkimättömänä kauneudenpalvojana, joka ei arkiympäristöstään vieraantuneena ja vailla ammatillisen perinteen tukea kestä esteettisen ihanteen ja ankean todellisuuden välistä ristiriitaa.

Omakuva (1934)

Jotain traagista ja poikkeuksellista Lammessa varmasti oli, mutta tämän elementin tarkempi määrittely ei ole yksinkertainen juttu. Lampi eli valtaosan elämästään syrjässä taide-elämän keskuksista ja maalasi pienviljelijän työnsä ohella. Hän ei myöskään elämänsä aikana tehnyt suurta taiteellista läpimurtoa. Missään kurjuudessa ja tuntemattomuudessa hän ei kuitenkaan elänyt, vaan sai hyvin taiteilija-apurahoja ja osallistui näkyviin näyttelyihin isommissa kaupungeissa. Kaikki kriitikotkaan eivät suhtautuneet häneen nihkeästi.

Paikallisyhteisössäkään Lampi ei ollut ulkopuolinen, vaan osallistui varsinkin nuoruusvuosinaan aktiivisesti sen rientoihin. Kirjassaan Vilho Lampi – lakeuden maalari (1967) Eeli Aalto kertoo Lammen humoristisista tempauksista Limingan nuorisoseuran iltamissa, eivätkä kuvaukset oikein sovi yhteen synkeän erakkomyytin kanssa. Myös urheiluseurassa Lampi oli mukana, ja kuului Limingan suojeluskuntaankin, tosin lähinnä nimellisesti.

HAM:n näyttelyssä on jätetty häveliäästi mainitsematta Lammen osallistuminen Lapuan liikkeeseen, vaikka se innoitti monet hänen huomiotaherättävimmistä maalauksistaan 20-30-lukujen taitteessa. Lammen osallistumisen tavoista ei ole kovin paljon tarkkaa tietoa, mutta ainakin hän puhui lapualaisten tilaisuuksissa ja oli vuonna 1932 yksi IKL:n Limingan paikallisyhdistyksen perustajajäsenistä. Oikeistoradikalismin aikaan sijoittuu taiteilijan niin sanottu herooinen kausi, jonka myötä hän irtosi varhaistuotantonsa Marraskuun ryhmää jäljittelevästä ekspressionismista. Lampi alkoi maalata suurikokoisia, sävyltään aggressiivisia maalauksia, joita kansoittivat ylpeät, uhmakkaat ja hyökkäävät ihmishahmot.

Mestaaja (1930)

Monen aikalaisarvostelijan mielestä Lammen sankarikauden teokset antoivat visuaalisen muodon Lapuan liikkeen tunnelmille ja asenteille. Ne ylistivät väkivaltaista, röyhkeän elinvoimaista tahtoihmistä. Niissä oli myös kansainvälisempää henkeä, kuin italialaista futurismia Pohjanmaan maalaiskyliin siirrettynä. Paavo Rintala yhdistää romaanissaan Lammen tuonaikaisen tuotannon koko yleiseurooppalaiseen fasismiin kuvatessaan maalauksen Mestaaja (1930) syntyä:

Sitten hän piirtää hiilellä suurelle pinnalle paksuposkisen lihavanenäisen, lihavahartiaisen, lihavalantioisen miehen, kädet ja hartiat lyömäasennossa niin että leuka peittyy vasemman olkavarren taakse. Päähän hän luonnostelee suuren lierihatun ja miehen ylle housujen päällä pidettävän paidan.

-Tämä ei saa olla mikään suomalainen yksityismuiluttaja. Tämän pitää olla muuta. Tämän pitää kuvata se tappaja, joka iskee pään poikki koko heikolta Euroopalta. Tämä on Mussolinin miehiä, tämä murhamies, semmoinen mies jota ilman ei synny uutta Eurooppaa vanhan ja nahistuneen tilalle.

Taide-lehden artikkelissa vuonna 1980 taiteilija Antero Kare arvioi Lammen tuotantoa yksilöpsykologian ja ensimmäisen tasavallan poliittisten virtausten puitteissa. Kare pitää Lammen maalauksia poliittisen uhman ilmauksina, joilla hän tuki haurasta itseluottamustaan. Taiteilija samaistui nousevaan lapualaisuuteen, mutta liikkeen hiivuttua jäi henkisesti tyhjän päälle ja päätyi riistämään henkensä.

Mutta poliittisen taiteilijan viitta sopii Lammen harteille kovin huonosti. Suurinta osaa hänen tuotannostaan ei voi mitenkään yhdistää oikeistoradikalismiin tai muuhunkaan ideologiaan. Herooinen kausi oli noin kahden vuoden mittainen ajanjakso, jonka jälkeen Lampi siirtyi hyvin toisenlaiseen ilmaisuun. Opintomatka Pariisiin tuotti joitakin hänelle muuten harvinaisia kaupunkinäkymiä, sen jälkeen tuotannon keskipisteeseen nousivat intiimit henkilöaiheet ja paikallismaisemat. Lampi alkoi kuvata melkein pakkomielteisen yksityiskohtaisesti lähiympäristönsä ihmisiä ja tuttuja maisemia.

Väärinymmärretyn neron ja nationalistisen julistajan ohella Lampea on pidetty paikallistaiteilijana. Sitä hän kiistattomasti olikin, vaikka oli samalla hyvin tietoinen kansainvälisistä virtauksista ja haki innokkaasti vaikutteita Pariisin-matkallaan. Koko uransa ajan hän kuvasi pääasiassa välitöntä elinympäristöään ja kehittyi sen yhä tarkemmaksi ja herkemmäksi havainnoitsijaksi. Jo elinaikanaan hän sai tunnustusta sen osoittamisesta, että täysipainoinen taiteellinen työ on mahdollista myös periferiassa.

1930-luvun alusta saakka Lammen aiheet löytyivät aivan kotitalon liepeiltä: sukulaisten ja tuttavien lapset, keinutuolien ja ämpärien kaltaiset arkiesineet. Näitä hän kuvasi eleettömästi mutta samalla suurella intensiteetillä, joka irrottaa teokset tavanomaisesta realismista. Myöhäistä tuotantoa on luonnehdittu uusasiallisuudeksi, ja kuten uusasiallisuuden suuntauksessa laajemmin, myös Lammen taiteessa ilmeni maagiseksi realismiksi kutsuttu elementti. Lampi irrotti kuvaamansa ihmiset ja esineet arkiympäristöstä, sen satunnaisuudesta ja tunnesisällöistä, ja kohotti ne jonkinlaiseen pysyvyyden ja liikkumattomuuden abstraktiin tilaan. Vaikka mikään tauluissa ei suoraan viittaa ylimaalliseen, ihmisistä tulee pyhäinkuvia ja tavaroista rituaaliesineitä.

Saman Lampi teki maisemalle, josta tuli loppuvuosien maalauksissa syvällisimmän ja oivaltavimman tarkastelun kohde. Varsinainen luonnonmaisema ei häntä kiinnostanut, hän jäi taidehistoriaan nimenomaan ihmisen muokkaaman maiseman tulkkina. Pohjalainen maalaismaisema edusti Lammelle suomalaisen kulttuurin terveimpiä ja kestävimpiä traditioita, siitä kumpusi kaikki se mikä hänelle ilmensi kansanluonnetta. Mutta maiseman luonne oli kaksinainen, Lammen oman mietelmän mukaan se sekä nosti että nujersi. Tilan avaruus herätti uhman ja tunnun rajattomista mahdollisuuksista, mutta myös osoitti armotta ihmisen mitättömyyden. Maisematöissään Lampi hyödynsi täplämaalausta eli pointillismia, mutta murretulla, tummahkolla väripaletilla. Tämä luo niihin alakuloisen, joskus jopa painostavan tunnelman, joka muistuttaa yksilön sidoksista maahan, niin irti siitä kuin hän tuntisikin olevansa.

Limingan joki (1931)

Lammen tunnetuimpiin maisemakuviin kuuluu vuonna 1931 valmistunut Limingan joki, joka on esillä HAM:n näyttelyssä. Ensimmäisenä yllättää taulun suhteellisen vaatimaton koko, 44 x 61 cm. Taidekirjan sivulta katsottuna syntyy vaikutelma paljon suuremmasta maalauksesta. Olennainen osa Lammen nerokkuutta maiseman kuvaajana on kyky luoda todellista kokoa avarampi tilavaikutelma. Limingan joessa tilaefekti, lehdettömien puiden levottomasti rönsyilevät oksat ja talvisen joen täplämaalaustekniikalla toteutettu kirjava pinta tekevät maalauksesta metafyysisen tutkielman. Rauha ja rauhattomuus ovat osa niin maiseman kuin siihen kiinni kasvaneen ihmisen olemusta.

Ehkä lakeuden nujertavuudesta ja myöhäiskauden töiden sitkeästä alakulosta löytyy jokin avain Lammen ennenaikaiseen kuolemaan. Viimeisinä vuosinaan Lammen on kerrottu olleen syvästi turhautunut sekä työhönsä että sen saamaan vastaanottoon. Ystäville hän oli puhunut lopputilin ottamisesta sekä taiteesta että elämästä. Kenties häntä vaivasi kliininen masennus, joka sai ympäristön nujertavan vaikutuksen tuntumaan kestämättömältä. Kenties hänellä oli sama ongelma kuin Aleksis Kivellä: pinttynyt ja eristyneisyyden ruokkima alemmuudentunto, joka teki luottamuksen omaan kykyihin liian riippuvaiseksi ulkopuolisesta tunnustuksesta. Tai sitten lopullisen ratkaisun saneli äkkiväärä pohjalainen temperamentti, ja Lampi reagoi väliaikaiseen kriisiin niin kuin se pohjalaismies, joka riideltyään vaimonsa kanssa kapakassa marssi ulos ja heittäytyi suoraan ohiajavan rekan eteen.

Kaikki mahdolliset selitykset ovat kuitenkin merkityksettömiä jälkipolville jääneiden teosten rinnalla. Ne askarruttavat mieltä ja osoittavat samalla kiistattomasti, että taiteessaan Lampi onnistui olemaan paikallinen, kansallinen ja eurooppalainen.

–

Vilho Lammen näyttely Helsingin taidemuseossa Tennispalatsissa 14.2. – 18.10.2020.

–

Kirjallisuutta:

Eeli Aalto: Vilho Lampi – lakeuden maalari. Esittelyä ja taustaa (Karisto, 1967)

Maria Junttila (toim.): Vilho Lampi 1898-1936 (Ars Nordica / Pohjoinen, 1998)

Paavo Rintala: Jumala on kauneus (Otava, 1959)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.