Länsi ja loput

TERO TÄHTINEN

–

Nykyfilosofiasta puhuttaessa tavataan sanoa, että jättiläiset ovat kuolleet. Kungfutsen, Zhuangzin, Diogeneen, Sokrateen, Nietzschen ja Kierkegaardin kaltaiset omaperäiset, eksentriset ja omaa aikaansa uhmanneet kulttuuriheerokset ovat jo kauan sitten haipuneet historian hämäriin. Heidän tilalleen on tullut vain postmodernia abrakadabraa, ranskalaista nonsensea, eksistentiaalisia ulvahduksia ja loogisen positivismin kielianalyysiä, jolla ei ole juuri mitään tekemistä juuri minkään kanssa.

Yksi harvoista tutustumisen arvoisista nykyfilosofeista on hiljattain kuollut brittiläinen Sir Roger Scruton (1944–2020), joka oli hämmentävän monialainen, rohkea ja omapäinen nykyajattelija. Hänen oppineisuutensa laveus ja analyyttisyytensä syvyys hakevat nykymaailmassa vertaistaan. The Spectator -lehden toimittaja Jesse Norman totesi hänestä kerran osuvasti: ”Roger Scruton on äärimmäisen harvinaislaatuinen olento: ykkösluokan filosofi, jossa todella on filosofia.”

Scruton julkaisi uransa aikana yli viisikymmentä kirjaa, joissa hän käsittelee persoonallisella otteella taidetta, uskontoa, politiikkaa, kulttuuria, arkkitehtuuria, viiniä, metsästämistä, eläinten oikeuksia sekä Kantia, Spinozaa ja muita filosofian klassikoita. Hän kirjoitti myös romaaneja, novellikokoelmia ja kaksi oopperaa. Näiden lisäksi hän kirjoitti useita kirjoja konservatismista, jonka eräänlaiseksi hovifilosofiksi hän myöhemmällä iällään muuttui. Hän puolusti kirjoituksissaan väsymättä länsimaisen yhteiskunnan instituutioita, joiden kautta hän katsoi kulttuurin välittyvän tuleville sukupolville.

Yhteisölliset rituaalit ja instituutiot eivät ole Scrutonille ainoastaan sosiaalisia rakennuspalikoita vaan vuosisatojen aikana kumuloituneen viisauden ja ymmärryksen muotoja. Tässä hän seurasi suoraan 1700-luvulla eläneen Edmund Burken, kenties historian merkittävimmän konservatiivifilosofin, ajattelua. Kirjassaan Conservatism Scruton kirjoittaa:

Burken ymmärryksen mukaan traditio on tietämisen muoto. Ei tietenkään faktoja ja totuuksia koskevan teoreettisen tiedon eikä myöskään tavanomaisen tietotaidon muoto. On olemassa vielä toisenlainen tietämisen muoto, joka ei ole tuo-tietoa eikä miten-tietoa, vaan tietoa, joka liittyy tilanteen hallitsemiseen – tietoa siitä, mitä pitää tehdä, jotta voisi menestyksekkäästi saattaa jonkin tehtävän loppuun. Tällaista menestystä ei mitata minkään täsmällisen tai ennalta asetetun päämäärän mukaan vaan meidän inhimillisten tarpeittemme ja pyrkimystemme harmoniana.

Scruton tunnettin myös innostavana luennoitsijana ja sanavalmiina debatöörinä. Kun häneltä erään yleisöluennon jälkeen kysyttiin, mikä on konservatiivifilosofin rooli nykymaailmassa, hän vastasi: ”Konservatiiviajattelijan tehtävänä on vakuuttaa ihmisille, että heidän ennakkoluulonsa pitävät paikkansa.”

Koska Scruton oli avoimesti ja julkisesti ei-liberaali intellektuelli, hän joutui luonnollisesti maksamaan siitä kovan hinnan. Esimerkiksi huhtikuussa 2019 liberaali The New Statesman -lehti julkaisi Scrutonin haastattelun, jossa hän tuntui esittävän äärimmäisen poleemisia antisemitistisiä ja islamvastaisia kommentteja. Seuranneen kohun myötä Scruton erotettiin hallituksen alaisesta Building Better, Building Beautiful -komissiosta.

Mutta kun haastattelun ääninauhat vuodettiin julkisuuteen, kävi ilmi, että toimittaja George Eaton oli tahallisesti leikellyt Scrutonin lausahduksia irti kontekstistaan, jolloin niiden merkitys vääristyi merkittävällä tavalla alkuperäisestä. Myöhemmin The New Statesman julkaisi anteeksipyynnön tapahtuneen vuoksi, mutta siinä vaiheessa vahinko oli jo ehtinyt tapahtua eikä Scruton esimerkiksi saanut paikkaansa komissiossa takaisin.

Tapaus tuskin jaksoi enää järkyttää koko uransa ajan vastavirtaan uinutta filosofia. Sitä paitsi Scruton tiesi tasan tarkkaan, kenen joukoissa seisoi. Teoksensa How to Be a Conservative alussa hän kirjoittaa:

Ei ole epätavallista olla konservatiivi. Mutta on epätavallista olla intellektuellikonservatiivi. Sekä Isossa-Britanniassa että Amerikassa noin 70 prosenttia yliopistossa työskentelevistä identifioi itsensä ”vasemmalle”, ja samalla ympäröivä kulttuuri osoittaa yhä suurempaa vihamielisyyttä perinteisiä arvoja ja kaikenlaisia länsimaisen kulttuurin saavutuksista mainitsevia väitteitä kohtaan. Tavalliset konservatiivit – ja useat, kenties jopa useimmat, ihmiset kuuluvat juuri tähän kategoriaan – saavat alituiseen kuulla, että heidän näkemyksensä ja tuntemuksensa ovat taantumuksellisia, ennakkoluuloisia, seksistiä tai rasistisia. Vain olemalla keitä ovat he loukkaavat inklusiivisuuden ja ei-diskriminaation uusia normeja vastaan. Heidän viaton pyrkimyksensä elää omalla tavallaan, kasvattaa lapsiaan, nauttia yhteisöistään, palvoa jumaliaan ja omaksua vakiintunut ja elämänmyönteinen kulttuuri – kaikki nämä pyrkimykset joutuvat Guardian-luokan ivan ja pilkan kohteeksi. Älymystön piireissä konservatiivit liikkuvat tämän vuoksi ääntä pitämättä ja vilkuilevat toisiaan silmiin huoneen poikki kuin homoseksuaalit Proustin romaaneissa [– –].

Kuten tämäkin katkelma osoittaa, Scruton kirjoitti kaunista, häkellyttävän oppinutta ja älyllisesti säihkyvää asiaproosaa, jossa on kosolti tilaa myös ironian variansseille ja pisteliäille sivalluksille. Toinen hyvä esimerkki hänen retorisesta pyrotekniikastaan on Fools, Frauds and Firebrands -kirja, jossa hän ruoskii 1900-luvun marxilaisten ajattelijoiden tekopyhyyttä, utooppista haihattelua sekä silkkaa tekoälyllistä hölynpölyä sääliä juuri tuntematta. Kirjan esipuheessa Scruton sanoo tarkoittaneensa teoksen enemmän provokaatioksi kuin pelkäksi oppikirjaksi.

Nykypäivän poliittisessa tilanteessa kannattaa tarttua ohuehkoon mutta sisällöltään painavaan kirjaan The West and the Rest, jonka Scruton kirjoitti alun perin vastaukseksi 9/11-iskujen aiheuttamiin aporioihin. Tuolloin joukko islamisteja kaappasi Yhdysvaltojen ilmatilassa neljä lentokonetta, joista yksi lennätettiin tahallaan päin World Trade Centeria, toinen päin Pentagonia ja kolmas hyytyi matkallaan kohti Valkoista taloa. Mutta miksi terroristit valitsivat juuri nämä kohteet? Scrutonin vastaus on yksinkertainen mutta yllättävä: islamistien hyökkäyksen kohteena ei ollut länsimainen kapitalismi, demokratia, sivilisaatio, kulttuuri tai yhteiskunta – vaan kansallisvaltio.

Scruton aloittaa kirjansa pohtimalla länsimaista poliittista todellisuutta. Amerikan ja Ranskan vallankumousten vanavedessä lännessä syntyi valtiomalli, joka rakentuu ensisijaisesti maallisen hallinnon, demokraattisen kansanedustuksen, riippumattoman oikeuslaitoksen ja yhdessä sovittujen sääntöjen eli lakien varaan. Järjestelmän ytimessä on suvereenin valtion subjekteilleen mahdollistama kokemus kansalaisuudesta (citizenship). Käytännön elämän tasolla tämä tarkoittaa sitä, että kukin yksilö sitoutuu noudattamaan lakeja, joiden laatimiseen hän voi äänestämisen, poliittisen vaikuttamisen ja parlamentaaristen käytäntöjen kautta osallistua.

Tämä on äärimmäisen tärkeä konsepti, sillä kuten Scruton teoksessaan muistuttaa, toisin kuin antiikin Kreikan polis, moderni demokratia on ennen kaikkea tuntemattomien ihmisten keskenään muodostama yhteisö. Jokainen ”kansalainen” kunnioittaa itselleen vieraiden kanssakansalaistensa oikeuksia, koska tietää, että he kaikki ovat viime kädessä sitoutuneet noudattamaan yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Olennainen osa tätä yhteisöllistä sitoutumista on sen territoriaalinen eli alueellisesti rajattu ulottuvuus: Suomessa noudatetaan Suomen lakia, Hollannissa Hollannin lakia ja niin edelleen.

Tällaisten esipoliittisten sitoumusten myötä muodostuu poliittinen ilmiö, jota Scruton kutsuu ”ensimmäisen persoonan monikoksi”. Demokraattisessa yhteisössä lait perustuvat kansalaisuuden kokemukseen, joka puolestaan perustuu omaa valtiota ja sen muita kansalaisia kohtaan tunnettuun lojaalisuuteen. Näin syntyy kokemus ”meistä”, joka kykenee tarvittaessa yhdessä muuttamaan yhteisiä sääntöjä sekä muodostamaan maallisia instituutioita valvomaan noiden sääntöjen noudattamista.

Lyhyesti sanoen tämä prosessi selittää, miksi demokratiassa ihmiset suostuvat sellaisten poliitikkojen hallittaviksi, joita eivät itse äänestäneet. Lisäksi jokaisen kansalaisen on siedettävä muiden kansalaisten erilaisia uskomuksia, tapoja ja käytäntöjä niin kauan kuin ne eivät loukkaa yhdessä laadittuja lakeja ja asetuksia. Scruton kirjoittaa aiheesta:

Näiden olosuhteiden vallitessa suvaitsevaisuuden kulttuuri syntyy itsestään ja juuri tämän vuoksi kansallisvaltio, jota monet tarkastelevat vain sen rappeutuneessa ja riitaa kylvävässä muodossa ja siksi näkevät sen uhkana valituksen arvoille, on tosiasissa paras suvaitsevaisen hallinnon takaaja.

Toisin sanoen parhaimmassa tapauksessa kansallisvaltio ja sen mahdollistama kokemus jaetusta kansalaisuudesta on paras keino yrittää kurottaa kohti valituksen tärkeitä poliittisia utopioita.

Kaikki nämä läntiselle hallintomallille ominaiset rakenteet, käytännöt, instituutiot, asenteet ja ajattelutavat puuttuvat islamisesta maailmasta lähestulkoon täydellisesti. Islaminuskon ytimessä oleva shari’a-laki perustuu Jumalan antamaan ilmoitukseen, joka on ikuinen, erehtymätön ja muuttumaton. Siitä ei voi neuvotella eikä äänestää. Yksittäinen ihminen ei voi millään tasolla osallistua sen laatimiseen tai muodostamiseen, vaan hän voi ainoastaan alistua sen jumalalliseen tahtoon (arabian sana islam tarkoittaa nimenomaan ’alistumista’).

Koska islamilainen laki ei tunnusta maallisia instituutioita tai esipoliittisia sitoumuksia, se kykenee tarjoamaan kansalaisuuden sijaan ainoastaan kokemuksen uskonyhteisön jäsenyydestä (membership). Tämän vuoksi uskovan muslimin lojaalisuus ei kohdistu omaan valtioon, kansaan, maalliseen (ja usein tyrannimaiseen) hallintoon tai maantieteelliseen alueeseen vaan ainoastaan abstraktiin ja kaikenkattavaan uskoon, dar al-islamiin, jonka todellisuus ei kiinnity mihinkään konkreettiseen asiaan tämänpuoleisessa todellisuudessa.

Scrutonin mukaan islamilaisen perinteen tutkija hämmästyy huomatessaan, miten kapeasti klassiset islamilaiset filosofit pohtivat poliittiseen järjestäytymiseen liittyviä kysymyksiä ja miten harvalukuisia ja teologisia heidän instituutioita koskevat teoriansa ovat. Lukuun ottamatta kalifaattia – joka ymmärretään jonkinlaisena profeetan maanpäällisenä seuraajana tai edustajana – ihmisten muodostamat instituutiot eivät juurikaan kiinnosta Al-Mawadin, Al-Ghazalin, Ibn Taymiyan tai Saif Ibn ‘Umar al-Asadin kaltaisia islamilaisia ajattelijoita.

Maallisten hallintorakenteiden ja yhteiskunnallisten pohdiskelujen sijaan monet islamilaiset filosofit korostivat jumalallisen ilmestyksen merkitystä inhimillisen järjestyksen ja lopullisen onnellisuuden takaajana. Scruton kirjoittaa:

Muslimien käsitys laista pyhänä lakina, joka osoittaa ainutlaatuista tietä pelastukseen ja joka kattaa kaikki inhimillisen elämän ulottuvuudet, ottaa haltuunsa politiikan. Ne asiat, jotka läntisissä yhteiskunnissa selvitetään keskustelemalla, kompromisseilla tai virastojen ja komiteoiden uutteralla työllä, ovat muuttumattomien ja ikuisten julistusten kohteita, jotka on joko määrätty selkeästi pyhässä kirjassa tai siitä lukenut joku uskonnollinen johtohahmo – jonka auktoriteetin voi kuitenkin aina kyseenalaistaa joku kilpaileva imam tai juristi, sillä shari’a ei tunnusta mitään virkaa tai instituutiota, jolla olisi riippumattomia lainsäätämisen kykyjä.

Uskonnollisen, ja sellaisena myös lakeja säätävän tai niitä tulkitsevan, auktoriteetin häilyvyys on yksi islamilaisen maailman suurista ongelmista, johon ei ole viimeisen 1400 vuoden aikana löytynyt ratkaisua. Brittiläinen lääkäri-kirjailija Theodore Dalrymple kirjoittaa samasta teemasta oivaltavasti esseessään ”When Islam Breaks Down”. Kun profeetta Muhammad kuoli, hän ei jättänyt jälkeensä minkäänlaista ohjetta seuraajansa valitsemiseen, mikä aiheutti vakavan ja yhä jatkuvan poliittis-uskonnollisen skisman muslimien keskuuteen. Dalrymplen mukaan tämän vuoksi muslimienemmistöisiä valtioita vaivaa ikuinen kiista hallinnon legitimiteetistä:

Asian hankaluutta lisää se, että väliaikaisen hallinnon legitimiteetin voivat aina kyseenalaistaa ne, jotka viittaamalla Muhammedin hengelliseen rooliin vaativat suurempaa uskonnollista puhtautta tai auktoriteettia. Fanaattisella islamilla on aina moraalinen etulyöntiasema, kun se joutuu kasvokkain maltillisten kanssa. Lisäksi islaminuskossa – jossa moskeija on tapaamispaikka eikä institutionaalinen kirkko – ei ole vakaata ja yleisesti hyväksyttyä kirkollista hierarkiaa, jolla olisi valta päättää moisista asioista. Koska poliittinen valta voidaan milloin tahansa haastaa hurskaiden tai itseään hurskaiksi väittävien taholta, tyranniasta tulee ainoa vakauden tae. Tästä joutuu Saudi-aikapommi: enemmin tai myöhemmin uskonnollinen kapina suistaa vallasta dynastian, joka muka perustuu hurskaudelle mutta jonka maailmalliset tavat ovat jo aikoja sitten korruptoineet.

Koska islamilaisessa yhteiskunnassa tärkein lojaliteetti kohdistuu tuonpuoleisuuteen, pyrkimys uskonnollisen lain oikeaoppiseen vaalimiseen ja noudattamiseen ajavat kaikkein maallisten pyrkimysten, rakennelmien ja instituutioiden ohitse. Tämän vuoksi jokainen islamilainen reformaatioliike synnyttää aina väkisin paluuta profeetan aikoihin eli ”islamin kulta-aikaan” peräänkuuluttavan siiven, mikä täyttää yhteisön loputtomilla ristiriidoilla ja kiistoilla. Näin ollen yhteiskunnalliselle todellisuudelle on olemassa vain kaksi vaihtoehtoa: uskonkiistojen repimä kaaos tai diktaattorin tuoma rautakourainen vakaus.

Islaminuskon menestys selittyy Scrutonin mukaan sillä poikkeuksellisella opillisella ja moraalisella selkeydellä, jonka se kykenee jäsenilleen tarjoamaan. Toisin kuin länsi, jonka intellektuaalinen todellisuus perustuu moniäänisyyden, skeptisyyden, kriittisyyden, debatoinnin ja dekonstruktion kaltaisille epävarmuustekijöille, islam tarjoaa yksinkertaisen, kyseenalaistamattoman ja lopullisen vastauksen, josta on poistettu kaikki inhimillinen häilyvyys ja epäselvyys. Vaikka islam näyttäisi maallistuneen nykyihmisen silmissä keskiaikaiselta fossiililta, sillä on ylittämätön kyky kompensoida kaikkea sitä, mikä modernista kokemuksesta puuttuu.

Näin ajateltuna islam ei ole niinkään teologinen oppikokonaisuus vaan hurskauden harjoittamisen järjestelmä. Scrutonin mukaan tämä näkyy parhaiten muslimien perjantaisissa massarukouksissa, joissa uskovaiset yhtenä joukkona kumartavat moskeijan lattialla kohti Mekan pyhää kaupunkia. Se, joka alistuu kyselemättä tämän kollektiivisen rituaalin osaksi, saa vastalahjaksi huolista vapaan elämän ja huojentuneen omantunnon.

Mutta tämä ei silti tee islamista ja sen harjoittajien toiminnasta ongelmatonta koko maailman mittakaavassa. Tässä yhteydessä Scruton esittää mielenkiintoinen ja poleemisen väitteen: fanaattinen usko tekee itse asiassa ihmisestä täydellisen muukalaisen tässä maailmassa. Hänen mukaansa islamisti on valmis uhraamaan henkensä itsemurhaiskussa, koska tämänpuoleinen todellisuus ei kykene tarjoamaan hänelle minkäänlaista mielekästä tai merkityksellistä kokemusta osallisuudesta. Islamistille esimerkiksi ajatus maallisista laeista ja hallitsijasta on silkkaa jumalanpilkkaa. Tämä selittää sen, miksi ottomaanisulttaanien henkivartijat olivat aikoinaan kristittyjä ja miksi Lähi-idän valtioiden johtajilla on edelleen poikkeuksellisen korkea riski poistua tästä maailmasta salamurhan kautta.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Scrutonin analyysiä on hankala suoralta kädeltä kiistää, sillä ainakin hän on perehtynyt aiheeseensa perusteellisesti. Hän esimerkiksi siteeraa islamilaisia avainkäsitteitä arabiaksi ja pohtii niiden etymologioita ja merkityksiä uskovien näkökulmasta. Harvoin törmää näin syvällisesti taustoitettuun ja huolellisesti argumentoituun islam-kritiikkiin. Lisäksi hänen näkemyksensä nykymaailman poliittisista jännitteistä avaa silmät syvällisille kulttuurisille eroille, joista ei liiemmin julkisessa keskustelussa puhuta. Kuten hän teoksessaan uskottavasti todistaa, länsimainen sivilisaatio perustuu kansalaisuuden idealle, joka ei ole globaali vaan sitoutunut tiettyyn maantieteelliseen alueeseen ja kansakuntaan. Islam taas perustuu universaalin jumaluuden idealle, ja sen näkökulmasta kaikki alueelliset lainsäädännöt ja kansalliset lojaliteetit ovat vain kompromisseja, joilla ei ole omaa ja todellista legitimiteettiä.

Asetelmassa piilee myös omituinen paradoksi. Eri mieltä olemiselle ja väittelylle perustuva länsimainen demokratia on osoittautunut poikkeuksellisen vakaaksi ja rauhanomaiseksi yhteiskuntamalliksi, kun taas pakotetun yhdenmukaisuuden varaan rakentuva islamilainen yhteisö on jatkuvien ristiriitojen, uskonkiistojen ja kostoiskujen raatelema taistelukenttä kuten Lähi-idän ”epäonnistuneet valtiot” ovat toistuvasti osoittaneet.

Scruton toteaakin kirjansa lopussa, että yksi islamilaisen maailman nykykriiseistä johtuu siitä, että länsivallat ovat onnistuneet saavuttamaan poliittisen tasapainon ihmisten tekemien lakien avulla ja täysin vailla jumalan lakitieteellistä avustusta.

–

Kirjallisuus:

Dalrymple, Theodore: Our Culture, What’s Left of It. The Mandarins and the Masses. (Ivan R. Dee, 2005)

Scruton, Roger: Fools, Fraud and Firebrands. Thinkers of the New Left. (Bloomsbury, 2015)

Scruton, Roger: Conservatism. An Invitation to the Great Tradition. (All Points Books, 2017)

Scruton, Roger: How to be a Conservative. (Bloomsbury, 2014)

Scruton, Roger: The West and tbe Rest. Globalization and the Terrorist Threat. (Continuum, 2002)

–

–

Tero Tähtinen on kirjailija ja kiinankieliseen runouteen erikoistunut kääntäjä. Viimeisin teos ”Yö Kitkitdizzessä – Esseitä kirjallisuudesta” (2019).