SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Natseja vastaan

TIMO HÄNNIKÄINEN

Kirjoitus on luku Timo Hännikäisen tänä syksynä ilmestyneestä kirjasta ”Pyhä yksinkertaisuus”.

Erilaisilla järjestöillä ja poliittisilla liikkeillä on tapana luoda itselleen myyttinen historia. Ne hakevat kaukaa menneisyydestä esikuvia, joiden suoria perillisiä väittävät olevansa. Nykyisten mafiosojen ylläpitämän legendan mukaan heidän rikollisveljeskuntansa syntyi jo keskiajalla ja auttoi kuningas Pietari III:a ajamaan ranskalaiset miehittäjät ulos Sisiliasta. Sosialistiset ja nationalistiset liikkeet ovat löytäneet sankareikseen vuosisatojen takaisia kapinoitsijoita ja julistautuneet näiden taistelun jatkajiksi. Eikä myyttisen historian rakentaminen ole tavatonta yksilöillekään. Heinrich Himmler piti itseään Henrik I Linnustajan ja Muhammedin reinkarnaationa, George S. Patton uskoi edellisissä elämissään olleensa muun muassa kreikkalainen hopliitti Aleksanteri Suuren armeijassa ja Napoleonin marsalkan avustaja Venäjän sotaretkellä.

Karkean tieteisuskon näkökulmasta myytti on sadun ja valheen synonyymi, mutta myyttien vetovoimaa ei käy kiistäminen. Myytit selittävät olemassaolon tarkoitusta ja sitovat yhteisön jäseniä toisiinsa – siten ne ovat ihmisille ja ihmisryhmille totisinta totta. Myytin yliolkainen arviointi sen totuudellisuuden perusteella ei ole kovin älyllistä eikä tarkoituksenmukaistakaan, sillä myyttiin harvoin lakataan uskomasta vain siksi ettei se pidä kirjaimellisesti paikkaansa. Mutta aatehistoriassa on syytä muistaa, että tämänhetkiset ideologiat ovat varsin nuoria ja muuttuvat edelleen. Skeptisyys on suositeltavaa, koska käyttökelpoisten mutta keksittyjen perimysjärjestysten takaa saattaa löytyä paljasta vallan ja aseman tavoittelua.

Nykyisen Antifa-liikkeen rivijäsenten historiantuntemus ei välttämättä päätä huimaa, mutta liikkeeseen kytkeytyneet älymystön edustajat pitävät sitä 1930-luvun vasemmiston perillisenä. Liikkeen kahta lippua esittävä tunnus on otettu Antifaschistische Aktion -liikkeeltä, jonka Saksan kommunistipuolue KPD perusti vuonna 1932 vastavoimaksi kansallissosialistien katutaistelujoukoille. Se oli osa Saksan kommunistien laajempaa strategista pyrkimystä yhdistää radikaalin vasemmiston ryhmät taistelemaan sekä kannatustaan kasvattavia kansallissosialisteja että Weimarin porvarillista tasavaltaa vastaan. Sosiaalidemokraatteja, kommunistien termein ”sosiaalifasisteja”, ei huolittu mukaan.

Alkuperäinen Antifa jäi lyhytikäiseksi, koska Hitler nousi valtaan vuoden kuluttua sen perustamisesta. Osaltaan liike jopa joudutti kolmannen valtakunnan syntyä: kun äärivasemmiston katuväkivalta tehostui entisestään, porvarilliset ainekset kääntyivät kansallissosialistien puoleen, jotka kuitenkin lupasivat kuria, järjestystä ja kommunismin pysäyttämistä. Vuoden 1945 jälkeen antifasismin käsitettä piti esillä lähinnä DDR:n hallinto jonka rakennuttaman Berliinin muurin virallinen nimi oli Antifaschistischer Schutzwall, ”antifasistinen suojavalli”.

Nykymuodossaan Antifa syntyi Saksassa 1980-luvulla, kun anarkistit ja itsenäiset marxilaiset pienryhmät alkoivat järjestäytyä lisääntyneitä uusnatsiryhmiä vastaan. Sen toimintamuodoiksi vakiintuivat nopeasti katutappelut, mellakointi ja soluttautuminen äärioikeiston järjestöihin tiedonhakutarkoituksessa. Parin seuraavan vuosikymmenen aikana saksalaisten esikuvien mukaisia, kooltaan ja aktiivisuudeltaan vaihtelevia Antifa-ryhmiä muodostui useimpiin länsimaihin. Väkivaltaisinta Saksan ulkopuolinen Antifa-toiminta on ollut Ruotsissa, jossa AFA-nimellä toimivat ryhmät ovat uhkailleet maahanmuuttovastaisia poliitikkoja ja näiden perheenjäseniä, pahoinpidelleet ja yrittäneet murhata vastustajiaan, tuhopolttaneet autoja ja kiinteistöjä ja yrittäneet estää kunnanvaltuuston kokouksen pitämisen Göteborgissa. Yhdysvalloissa Antifan toiminta oli marginaalista Donald Trumpin presidenttikauteen saakka. Trumpin aikana Antifa-ryhmät ovat yrittäneet luoda laajapohjaista suoran toiminnan aktivismia hallintoa vastaan muun muassa hyökkäämällä viranomaisten kimppuun ja oikeiston poliittisiin tilaisuuksiin. Yhdysvaltain turvallisuusministeriö luokittelee liikkeen ”sisäiseksi terrorismiksi”.

Väkivaltaisuuden ohella Antifa muistuttaa historiallista esikuvaansa rakenteeltaan. 30-luvun Antifaschistische Aktion ei ollut perinteinen järjestö, johon kuuluvat kantoivat jäsenkorttia, vaan ”jäsenyys” määrittyi toimintaan osallistumisen kautta. Kommunistipuolueen aktiivit muodostivat kortteli- ja työpaikkakohtaisia ryhmiä, jotka toimivat virallisen puolueorganisaation ulkopuolella. Samoin nykyiset Antifa-ryhmät toimivat ilman varsinaista keskusjohtoa, itsenäisinä soluina jotka päättävät itse toiminnastaan. Periaatteessa mikä tahansa pienryhmä voi toimia Antifan nimellä ja käyttää sen tunnuksia.

Tähän yhtäläisyydet sitten jäävätkin. Nykyisten Antifa-militanttien keskeiset kiinnostuksen kohteet ovat gender-ideologia, identiteettipolitiikka ja rasisminvastaisuus, joilla ei ollut juuri minkäänlaista sijaa maailmansotien välisen vasemmiston maailmankuvassa. Antifalaisten halu poistaa kaikki maahanmuuton rajoitukset olisi ollut tuon ajan vasemmistolle käsittämätön asenne. Fasisminvastaisen taistelun esikuvana pidetyssä Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten lehdet syyttivät kenraali Francoa ”afrikkalaisten villien tuomisesta eurooppalaiseen sisällissotaan”, koska tämä oli värvännyt armeijaansa marokkolaisia osastoja. Antifan ideologia on läheisempää sukua 1960-luvun uusvasemmistolle seksuaaliradikalismeineen ja rotutaisteluineen. 60-luvun radikaaleihin meidän aikamme antifasisteja yhdistää sekin, että heidän taustansa on kaikkea muuta kuin työväenluokkainen. Ryhmien aktiivit ovat melkein yksinomaan opiskelijoita, IT-alan pätkätyöläisiä tai puolisyrjäytyneitä sosiaalituilla eläjiä. Joukossa on myös jokunen paperiton siirtolainen kolmannesta maailmasta, vaikka valtava enemmistö aktiiveista on valkoisia ja kirjavuutta löytyy lähinnä heidän käyttämistään hiusväreistä.

Mutta 60-luvun vasemmistolaisilla oli, ainakin joissakin maissa, vastassaan konkreettisia uhkia. Suuri osa vuosikymmenen protestoinnista kohdistui Vietnamin sotaan, johon amerikkalaisella opiskelijanuorukaisella oli todellinen mahdollisuus joutua, ja lisäksi rotuerottelu oli todella voimassa joissakin osavaltioissa. Vielä kauempana nykyisen antifalaisen tilanne on 30-luvusta, jolloin vasemmistolaisia teljettiin vankiloihin ja keskitysleireille monissa Euroopan maissa. Hän toki saattaa saada mellakassa poliisin pampusta tai katutappelussa skinheadin nyrkistä, mutta itse ”systeemi” ei uhkaa häntä millään tavalla, vaan usein jopa rahoittaa hänen elämäntapansa.

Se ”fasismi”, jota Antifa vastustaa, on kaukana 30-luvun musta- ja ruskeapaidoista. Todelliset uusnatsiryhmät ovat pieniä, poliittisesti merkityksettömiä, poliisin tarkassa seurannassa ja aatteiltaan yhtä anakronistisia kuin Antifa itse. Jos Antifa keskittyisi taistelemaan pelkästään niitä vastaan, tuloksena olisi vain moottoripyörä- ja rikollisjengien yhteenottoja muistuttava moderni heimosota. Sanoessaan olevansa ”natseja vastaan” antifasisti tarkoittaa Donald Trumpia, alt-right -oikeistolaisia, Euroopan maiden kansallispopulistisia puolueita, turvapaikanhakijoiden palautuksista vastaavia viranomaisia, aborttien ja homoavioliittojen vastustajia, viime kädessä kaikkia jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä.

Liikkeen tähtäimessä on koko kapitalistinen talousjärjestelmä, jota se pitää ”fasismin” kasvualustana. Mielenosoitusten yhteydessä antifasistien ”musta blokki” kivittää liikkeiden ikkunoita ja hyökkää ”fasistien suojelijoina” pitämiään poliiseja vastaan. Mutta toisin kuin toista maailmansotaa edeltävät esikuvansa, nykyinen Antifa ei tarjoa mitään vakavaa sosioekonomista vaihtoehtoa markkinataloudelle. Koherenttien yhteiskuntaihanteiden tilalla on vain hallusinaatioita yleislakosta ja globaalista kansannoususta, joka jotenkin hävittäisi lopullisesti kaiken epätasa-arvoisuuden.

Antifa on rappeutunut versio siitä ajattelutavasta, jota olen tässä kirjassa nimittänyt pyhäksi yksinkertaisuudeksi. Joku saksalainen toimittaja nimitti sen maailmankuvaa ”radikaaliksi tyhmyydeksi”, ja osuvampaa ilmausta on vaikea löytää. Ne varhaisemmat liikkeet, jotka tavoittelivat utopiaansa keinoja kaihtamatta, nojasivat mutkikkaaseen teoreettiseen perustaan ja usein ymmärrettäviin motiiveihin. Antifan lähtökohdat ovat harhaiset ja analyysi niin typerryttävän yksioikoista, että Maon Kiinan aikaiset pamfletit tuntuvat sen rinnalla syvällisiltä. Lukiessa vaikkapa suomalaisen antifasistiryhmä Varisverkoston kotisivuja, huomaa sanojen ”natsi”, ”uusnatsi” ja ”fasisti” toistuvan jokaisessa artikkelissa kymmeniä kertoja. Tekstejä ei selvästikään ole tarkoitettu kenellekään, jolla on rahtunenkin itsenäistä ajattelukykyä. Ne pyrkivät vain paukuttamaan oikeaa oppia tajuntaan maanisella toistolla. Ne ovat etäällä jopa tavanomaisesta poliittisesta propagandasta ja lähestyvät uskonlahkojen retoriikkaa.

Oppineemmistakin puheenvuoroista kuultaa läpi liikkeen alkukantainen ydin: vallan ja raa’an voiman ihannointi. Amerikkalainen Mark Bray, Dartmouth Collegen luennoitsija ja poliittinen aktivisti, vaatii bestseller-kirjassaan Antifa: The Anti-Fascist Handbook (2017) useimpien vapaan yhteiskunnan peruskivinä pidettyjen arvojen vetämistä vessasta alas ”sorron” välikappaleina. Yksi näistä arvoista on sananvapaus, koska se ylläpitää yhteiskunnallista tasapainoa tämänhetkisessä sorrolle perustuvassa järjestelmässä. Brayn mukaan antifasismin lähtökohtana on hylätä klassisen liberalismin periaate ”olen eri mieltä kanssasi mutta puolustan kuolemaani saakka oikeuttasi sanoa se”. Tilalle hän ehdottaa anarkisti Buenaventura Durrutin lausetta ”Fasismin kanssa ei pidä väitellä, vaan se on tuhottava!”

Brayn hulluudessaan aukoton logiikka kulkee seuraavanlaisesti: koska järjestelmä jo rajoittaa esimerkiksi laittoman maahanmuuttajan ilmaisunvapautta karkottaessaan hänet, tai huumetuomiota istuvan ilmaisunvapautta estäessään häneltä internetin käytön, on moraalisesti aivan ongelmatonta hyökätä ”fasistien” kokouksiin, estää heidän kirjoitustensa julkaiseminen, hankkia heille potkut työpaikoiltaan, pahoinpidellä heitä ja niin edelleen. Ja koska fasismi pitää kitkeä jo idullaan, fasistisiksi määriteltyjä henkilöitä ja ryhmiä kertyy loputon luettelo. (Määrittelyn suorittaa tietenkin Bray itse aatetovereineen.) ”Antiautoritaarisena sosialistina” itseään pitävä Bray päätyy haaveilemaan tulevaisuudesta, jossa Trumpia äänestäneet yhteensä noin 63 miljoonaa amerikkalaista eivät uskalla kertoa äänestysratkaisustaan julkisesti.

Bray korostaa kirjassaan tuttua Antifan maksiimia: antifasismi on aina itsepuolustusta. Näin kaikki päämäärän nimissä harjoitettu väkivalta siunataan etukäteen. Itsepuolustukseksi laskettaneen siis myös se, kun amerikkalaiset antifasistit mukiloivat kesäkuussa 2019 sairaalakuntoon Andy Ngon, aasialaistaustaisen homoseksuaalisen toimittajan, joka oli kirjoittanut liikkeen väkivaltaisuudesta ja yrittänyt kuvata Antifa-mielenosoitusta Portlandissa. On vaikea kuvitella suurempaa eettistä vajaamielisyyttä kuin käydä joukolla rauhallisesti käyttäytyvän ihmisen kimppuun ja sanoa tekoa itsepuolustukseksi. Hiljattain Antifa järjesti myös aggressiivisen mustamaalaus- ja boikottikampanjan Saksassa ravintolaa pitävää suomalaismiestä vastaan, koska tämä kuului suomalaisten SS-vapaaehtoisten perinneyhdistykseen. Puolustiko Antifa siis itseään kourallista haudan partaalla olevia sotaveteraaneja vastaan?

Totalitaarisesti ajatteleva ei voi hyväksyä ketään, joka ei itse ajattele totalitaarisesti. Tästä syystä Antifan fyysisen väkivallan tai muun terrorin kohteeksi voi joutua kuka tahansa, joka jollakin tavoin asettuu poikkiteloin heidän kanssaan. Antifan väkivaltaa arvosteleva journalisti, ”natsitilaisuuden” kiinteistössään salliva ravintoloitsija tai kuka tahansa, jonka tuttavapiirissä on poliittisesti epäilyttäviä henkilöitä. Tämä on uskonkiihkon logiikkaa alastomimmillaan, ja on vaikea kuvitella sen vetoavan kehenkään, joka on säilyttänyt edes alkeismuotoisen todellisuudentajun ja kyvyn itsereflektioon.

***

Itsessään Antifa on tietenkin marginaaliryhmä, eikä sen voi kuvitella nousevan poliittiseksi mahtitekijäksi sen enempää kuin kolmatta valtakuntaa ihailevan vastapoolinsakaan. Lisäksi liike näyttää kasvaessaan menevän yhä äärimmäisempiin toimintamuotoihin, minkä vuoksi esivalta saattaa tulevaisuudessa napata sen kuristusotteeseen. Sen ideologia on kuitenkin huomion arvoinen, koska siinä näkyvät vulgaarissa muodossa tietyt yleislänsimaiset asenteet. Kaikesta näennäisestä kapinallisuudestaan huolimatta antifalaisuus on tislattu versio valtavirtaisesta tavasta tulkita historiaa.

Viimeisen noin puolen vuosisadan henkiselle ilmapiirille on ollut tunnusomaista kaikkinainen suhteellistuminen eli relativismi. On puhuttu suurten kertomusten lopusta, ideologioiden lopusta, utopioiden lopusta, yhtenäiskulttuurien lopusta, jopa itse historian lopusta ja historian lopun lopusta. Länsimaat ovat lakanneet uskomasta itseensä koko maailman suunnannäyttäjinä, vaikka EU vielä puhuukin Euroopasta ”sivistystä eteenpäin vievänä maanosana”. Historiallinen kertomus edistyksestä on menettänyt käyttövoimansa rajaseutujen ja luonnonvarojen ehtyessä, tilalla on lukemattomia sosiaalisesti rakentuneita kertomuksia, joista yhtäkään ei kehdata väittää muita paremmaksi.

Postmoderniuden seisovassa vedessä tai iloisessa sekamelskassa on kuitenkin yksi asia, jota suhteellistaminen ja perspektivismi ei koske. Natsien hirmuteot, ja niiden myötä koko kansallissosialismin aate, ovat jotakin ainutlaatuisen pahaa, jonka toistumisen estäminen on koko sivistyneen maailman pyhä tehtävä. Postuumisti ilmestyneessä kirjassaan Finis Germania (2017, suom. 2019) saksalainen historioitsija Rolf Peter Sieferle kirjoittaa:

Niistä lukuisista voimakkaista ideologioista, jotka ihmisiä 1900-luvulla hallitsivat ja mobilisoivat, on jäljellä enää antifasismin kauhtunut lippu. Siihen tarraudutaan sitten sitäkin voimakkaammin, ja sen edustamasta aatteesta yritetään tehdä eräänlaista valtionuskontoa. Samaan aikaan on kuitenkin havaittavissa, että antifasismi on saamassa uuden, poliittista ohjelmaa muistuttavan luonteen, jolla on erityinen, paradoksaalinen rakenne.

Antifasismi on jo nimensä mukaisesti negatiivinen oppirakennelma, ja sen yleisimmin käytetty symboli, kieltomerkki hakaristin päällä, ilmaisee negaatiota eikä ihannetta. Vain harva jaksaa uskoa Antifa-liikkeen sameapiirteisiin utopioihin, mutta natsismin valtavirtayhteiskuntakin näkee selkeänä antiutopiana. Myös toiston voimaan uskotaan laajalti, minkä voi todeta vaikkapa Suomen Yleisradion lähettämien Hitler- ja keskitysleiridokumenttien katkeamattomasta virrasta. Sieferlen mukaan kyse on käänteisestä myytinrakentamisesta: jokin asia yritetään vakiinnuttaa ehdottoman kielteiseksi, jotta siitä voitaisiin johtaa lisää luotettavia tosiasioita. Finis Germaniassa kuvataan Saksassa vuosittain järjestettäviä kristalliyön ja holokaustin muistotilaisuuksia, joilla on uskonnollisen seremonian luonne:

Katselija huomaa heti: tässä paljastetaan myyttinen totuus. Tämä rituaalinen ilmoitus ei esitä mitään ”uutta”, mitään ”omaperäistä” tekstiä (sen tarkan informaatiosisällön on – pöyristymisen uhalla – lähennyttävä nollaa), vaan uskovien yhteisö kerääntyy siinä muistotilaisuuteen. Esitetyn tarinan sisältö säilyy ikuisesti uutena ja aina totena, se ei voi eikä saa unohtua, vaan sitä pitää kertoa alati uudestaan. Aina samana pysyvän tarinan loputon liturginen toistaminen manaa siihen ikuista ajankohtaisuutta. Ensimmäinen käsky kuuluu: sinulla ei saa olla muita kansanmurhia.

Tässä negatiivisessa myytissä siitä, mitä ei olisi saanut tapahtua, tulee historian kulminaatiopiste. Natsien suorittama juutalaisten kansanmurha, holokausti, korotetaan ainutlaatuiseksi tapahtumaksi, koska siinä niin täydellisesti evättiin yleismaailmallinen ja luovuttamaton ihmisarvo. Auschwitz saa skeptisyyden riivaaman modernin ihmisen vakuuttuneeksi ainoan idealistisen käsitteensä, ihmisarvon, tärkeydestä. Tämä aikamme viimeinen varmuus ei siis perustu rationaaliseen päättelyyn tai uskonnolliseen vakaumukseen, vaan yksittäiseen historialliseen tapahtumaan. Sieferlen sanoin, kolme vuosisataa tietokritiikkiä kumotaan historiallisella ilmestyksellä.

Voidaan sanoa, ettei holokausti suinkaan ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta kun jokin ihmisryhmä on yritetty hävittää maan päältä. Ja voidaan kysyä onko siinä, että tieteellis-tekninen aikamme saattaa käyttää tiedettä ja teknologiaa kansanmurhan toteuttamiseen, lopulta mitään ihmeellistä. Mutta tällainen suhteellistaminen on aivan sopimatonta, se lähentelee jo suoranaista jumalanpilkkaa johon holokaustinkiistäjät syyllistyvät.

Aktiivisinta tällainen menneisyydenhallinta on Saksassa, mutta viime kädessä syyllisyys holokaustista koskettaa kaikkia Eurooppalaisia kansoja ja valkoisia kansoja ylipäätään. Ne joko avustivat saksalaisia murhatöissä tai tekivät liian vähän niiden estämiseksi. Alkujaan holokaustin pyhittämisen piti olla juutalaisten keskinäinen asia, keino vahvistaa lujittaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ja nationalismia perustaltaan maallisessa Israelin valtiossa. Mutta hiljalleen holokaustin muiston aktiivisesta varjelemisesta on tullut koko muun maailman, tai ainakin Eurooppalaisen kulttuuripiirin velvollisuus (tai ”oikeus”, kuten kirjailija Elie Wiesel aikoinaan sanoi ajaessaan holokaustimuseon perustamista Yhdysvaltoihin).

Historiallisen holokaustin ympärille rakentunut universaali myytti muistuttaa kristinuskon kertomusta syntiinlankeemuksesta: tähän alkusyntiin suoraan tai välillisesti osallistuneet rikkoivat edistyksen ja humanismin järjestystä vastaan ja joutuivat siksi historian normaalin kulun ulkopuolelle. Heidän rikoksensa oli perustava ja vailla vertailukohtaa, sen jälkeen maailma ei enää ollut entisensä. Tähän rikokseen ei kuitenkaan ole mitään sovituskeinoa. Eurooppalainen ihminen on tuomittu kantamaan syyllisyytensä raskasta hakaristiä ikuisesti ja anomaan anteeksiantoa, jota hänelle ei voida myöntää. Kenties sovitus tapahtuu vasta sitten, kun hän luopuu tyystin identiteetistään, hyvinvoinnistaan ja oikeuksistaan (jotka ovat etuoikeuksia) köyhempien ja lukumäärältään suurempien kansojen hyväksi.

Holokaustia käytetäänkin rutiininomaisesti takaamaan sotaa pakenevien tai paremman elintason toivossa saapuvien siirtolaisten pääsy länsimaiden rajojen sisään, tai estämään heidän heittämisensä ulos. Turvapaikanhakijoiden karkottamista verrataan suoraan juutalaisten lähettämiseen kuolemanleireille. Niin moni juutalainen joutui uuniin koska unohdimme periaatteemme, nyt emme saa kääntää selkäämme näille uusille juutalaisille… Terrorismin, rikollisuuden, naisten ympärileikkauksen kaltaisten tapojen, etnisten yhteenottojen ja yleisen epäjärjestyksen lisääntyminen on hinta, joka meidän täytyy maksaa, jotta pääsisimme eroon natsismin historiallisesta taakasta.

Antifasistisen puoliuskonnon ytimessä on säälin ja nöyryyden ehdoton imperatiivi. Säälimme ja huonon omantuntomme on aina ylitettävä kylmä järjenkäyttö ja jopa itsesäilytysvietti. Jos oma tai oman etu on ristiriidassa hädänalaisen vieraan edun kanssa, on toimittava vieraan hyväksi vaikka se tarkoittaisi tuhoa itselle. Tietenkään useimmat uskovaiset eivät suostu näkemään asiaa näin kirkkaasti, vaan kiistävät ristiriidan ja traagisuuden. He uskottelevat itselleen ja muille, että mitään valintaa ei tarvitse tehdä, koska kantaväestön ja kolmannesta maailmasta saapuvien edut menevät yksiin. Työtä ja sosiaalitukea riittää kaikille.

Nämä uskovaiset, joista useimmat tulevat yhteiskunnan korkeasti koulutetuista kerroksista, voivat ajatella näin, koska heiltä ei ole koskaan puuttunut mitään. Heidän varmuutensa perustuu sille, ettei sitä ole koeteltu. Mutta sisimmässään he vaistomaisesti ymmärtävät oppinsa edellyttävän äärimmäistä itsekieltäymystä, eikä sellainen oikein tyydytä heitä. Useimmat kaipaavat muutakin kuin alistunutta tilan tekemistä ja siitä kumpuavaa vinoa ylemmyydentunnetta. He haluavat kamppailla aktiivisesti oikean asian puolesta tai ainakin väärää asiaa vastaan.

Tässä astuvat kuvaan kerettiläiset, jotka ovat torjuneet antifasistisen uskon: nationalistit, populistit, rasistit, äärioikeistolaiset… rakkaalla vihollisella on monta nimeä. Elleivät he ole suoranaisia natseja tai fasisteja, heissä ainakin elää näiden perintö: kansallisen itsekkyyden ja rotuylpeyden kuolemansynti. He ovat julkeasti kieltäytyneet ottamasta oppia holokaustin historiallisesta ilmestyksestä. Turhautuneelle uskovaiselle he ovat taivaan lahja, sillä heidän olemassaolonsa todistaa, että tehtävää on vielä, että vanhurskaita tarvitaan. Ja mikä parasta, he tarjoavat kohteen oikeutetulle vihalle.

Tämä sokea, tunnearviointeihin perustuva viha ei useimmilla etene väkivallan asteelle. Se olisi liian jyrkässä ristiriidassa heidän humanistisen katsomuksensa kanssa, joka takaa anti-ihmisellekin jonkinlaisen ihmisarvon, ja he joutuvat tyytymään sanalliseen aggressioon. Antifa-aktivistien roolina onkin lainkuuliaisten moralistien väkivaltafantasioiden toteuttaminen. Yleensä nämä fantasiat pidetään tiiviisti vakan alla, mutta ajoittain ne väistämättä paljastuvat. Niin kuin vuonna 2017, jolloin Der Spiegelin toimittaja valitteli artikkelissaan Vaihtoehto Saksalle -puolueen 12,6 prosentin äänisaalista ja totesi lopuksi: ”Antifalle tulee nyrkkipyykkiä.”

Radikaali antifalainen tekee kaiken sen, mitä tavallinen vasemmistotoimittaja tai internetaktivisti ei uskalla. Hän paitsi lyö ”natsia” turpaan, myös korvaa moraalisen omantunnon kokonaan niin sanotulla sosiaalisella omallatunnolla. Virallisen antifasistisen uskonnon puitteissa hän on epäilyttävän kiihkeä lahkolainen, mutta samalla emansipoitunut ihminen, joka sallii itselleen sairaimmat ja julmimat teot, jos ne vain tehdään täydellisen ja lopullisen tasa-arvoisuuden puolesta.

Antifalaisuus vie myös johdonmukaiseen päätepisteeseensä pyrkimyksen siirtää loputtoman monimutkainen historiallinen todellisuus televisiosarjan sentimentaaliseen ja välittömästi ymmärrettävään kuvamaailmaan. Heidän maailmassaan on vain fasisteja ja fasismin vastustajia, ja tarkempaa hiustenhalkomista tarvitaan vain selvittämään, kuinka fasismia voisi mahdollisimman tehokkaasti vastustaa. Fasismi, tai se mikä sellaiseksi kulloinkin määritellään, ei ole tietyssä historian vaiheessa kehittynyt ilmiö tai aatesuunta, jonka synnylle ja suosiolle on syynsä, vaan eräänlainen ruttobakteeri, joka pitää eristää ja tuhota. Vastaan väittäjät huudettakoon hiljaisiksi iskulauseilla.

Juuri suhteessaan historiaan radikaali antifasismi on poliittisen vastapoolinsa varjo. Filosofi John Gray on nimittänyt kansallissosialismin historiankäsitystä negatiiviseksi eskatologiaksi; toisin kuin ihanteelliseen tulevaisuuteen katsovat vasemmistoliikkeet, se loi katseensa myyttiseen menneisyyteen. Mennyt suuruus oli kadonnut ja sekä nykyhetki että lähimenneisyys olivat sanoinkuvaamattoman rappion aikaa – mutta kadotettu paratiisi voitaisiin kuitenkin toisintaa uudessa muodossa. Tähän kytkeytyi eräänlainen negatiivinen utooppisuus, jota kiinnostivat pikemminkin tuhatvuotisen valtakunnan tiellä olevat esteet kuin tämän lopullisen päämäärän varsinainen olemus. Aatteen keskeisin osa oli demonologia: pahan voimat ruumiillistuivat juutalaisessa. Juutalaisesta piti kerta kaikkiaan päästä eroon, jotta harmoninen valtakunta voitaisiin rakentaa.

Juutalainen oli natseille pakkomielle. Kyömynenäinen karikatyyri toistui lehtien pilapiirroksissa ja propagandajulisteissa, juutalaisuuden piilevää vaikutusta etsittiin ja löydettiin yhteiskuntaelämän joka lohkolta. Juutalaisten järjestelmällinen tuhoaminen alkoi siinä vaiheessa toista maailmansotaa, kun Saksa oli jo tehnyt ratkaisevat strategiset virheensä, ja kiihtyi sitä mukaa kun tappio läheni. Käydessään sotaa kolmea maailman mahtavinta suurvaltaa vastaan Saksa sitoi kuljetuskalustoaan ja miesvoimaansa sellaisten ihmisten tuhoamiseen, joista ei ollut sille mitään välitöntä vaaraa. Vielä silloinkin kun valtakunta oli luhistumassa ympäriltä, hävityskoneisto pidettiin säntillisesti käynnissä. Tämä kaiken pragmaattisuuden hylkäävä asenne osoittaa, kuinka ensiarvoisen tärkeä juutalainen natseille oli.

Vastaava pakkomielle, tosin käänteinen, elähdyttää tämän hetken virallista antifasismia ja sen radikaalia versiota. Pahan alkujuuri on natsi, joka on entistä vaarallisempi kun häntä ei voi tunnistaa pilottitakista ja kaljusta päästä. Antifa-aktivistit ottavat väsymättä selvää poliittisesti stigmatisoitujen ihmiskontakteista ja taloudellisista kytköksistä, epäilyttävien ravintoloiden asiakaskunnasta, vääräoppisten yhtyeiden keikkapaikoista ja laulunsanoituksista… Tällaiseen salapoliisityöhön tuskin riittäisi energiaa, ellei vakaasti uskoisi olevansa paljastamassa pimeyden voimien agentteja.

Mutta pimeyden voimien agentteja ei ole olemassa. He ovat sellaisten ihmisten keksintöä, joille ajatus historian päämäärättömyydestä on mahdoton kestää. Kun kangastus harmonian ajasta pakenee vaikka kuinka kovaa juoksisi, löydetään ihmishahmoinen paholainen, jonka vihaamiseen ja vastustamiseen voi käyttää turhautuneen energiansa. Mutta historia jatkaa yhä kulkuaan intohimoineen ja ristiriitoineen, kukoistuksineen ja lakastumisineen, ja sen puitteisiin meidän on sovitettava tavoitteemme.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: