Eläköön kuolema!

JARKKO PESONEN

–

Jonakin päivänä sinä, minä ja kaikki jotka tunnemme ja joita rakastamme, ovat kuolleita. Riippumatta siitä kuinka ponnistelemme pysyäksemme terveinä ja kohottaaksemme elintasoamme, olemme kaikki lopulta mätäneviä kasoja haisevaa kudosta ja nesteitä.

Milloinkaan ennen ei tietoisuus omasta katoavaisuudesta ole tuntunut yhtä kauhistuttavalta kuin nykyisessä kulttuurissamme. Olemme onnistuneesti steriloineet ja etäännyttäneet kuoleman kauaksi arkisesta kokemusmaailmastamme. Vanhat ja sairaat sukupolvet eivät enää kohtaa loppuaan kodeissamme, emme pese vainajiamme emmekä teurasta ravintoamme. Kun läheisemme heikentyvät, sysäämme heidät laitoksiin ja heidän kuoltuaan jätämme etäisiksi tavoiksi kuihtuneet rituaalit ammattilaisten suoritettavaksi.

Ihailemme nuoruutta, rypyttömyyttä ja lyhytnäköistä itseriittoisuutta, vaikka jokainen oman nuoruutensa ilman valheellista nostalgiaa muistava ymmärtää kuinka hölmö ja vähän arvostettava on ollut kasvaessaan aikuiseksi. Kaikki tämä on epätoivoista pakoilua väistämättömän edessä. Elämän juhlien halutaan jatkuvan loputtomasti vielä lääketeknologian ja vakaiden yhteiskunnallisten olojen tarjoamien jatkojen jälkeenkin.

Hölmöt vanhenevat arvottomasti. He sullovat hidastuvan aineenvaihduntansa turvottamia ahtereitaan nuorisovaatteisiin ja ovat innokkaasti ”seuraamassa aikaansa”, vaikka aika repii jokaista kohti vanhuutta, sairauksia ja manalaa. Viisaammat ymmärtävät elon kierron väistämättömyyden ja pyrkivät venyttämään elämänsä merkityksellisyyttä hankkimalla lapsia, kirjoittamalla kirjoja ja säveltämällä musiikkia. Jättämällä merkityksellisen jäljen maailmaan.

Jotkut rikkaat ostavat kryoniikkapalveluja, joissa henkilön pää tai koko ruumis kuoleman jälkeen säilötään jäädytettynä odottamaan aikaa, jolloin teknologia kykenee palauttamaan heidät henkiin.

Mistä syntyy ihmisen vimma ja hinku pysyä nuorena, välttää vanhuus ja kuolema? Jossain muodossa kuolemattomuuden kaipuuta on esiintynyt melkein kaikissa kulttuureissa, mutta ikuisen nuoruuden tavoittelu oli menneinä aikoina poikkeus eikä yleinen hyve. Nykyään valtaosa haluaa olla oman elämänsä Erzsébet Báthoryja ja haaskaa ainoaa elämäänsä johonkin saavuttamattomaan. Yksi ilmeinen syy on maailmankuvan sekularisoituminen ja materialisoituminen. Kun elämän merkityksellisyys on riisuttu ikuisuutta ja ajasta riippumatonta edustavista konteksteista, jää elämän sisällöksi vain tarvehierarkian alhaisimpien tarpeiden tyydyttäminen yhä suuremmalla intohimollla. Vainajakultti, ukonvasara, ristit ja Jeesuksen opetukset on häpeämättä vaihdettu Black Friday -alennusmyynteihin ja jellyjortikoihin. Samalla kadotamme sen, mikä elämässä on todella merkityksellistä. Hapuilemme rappion yössä tarttuen mihin tahansa valotuikkuun jonka markkinamies käteemme tarjoaa.

Mikä elämässä on merkityksellistä? Ihminen syntyy äidistään, vaeltaa aikansa maan kamaralla ja lahoaa hautaansa. Tässä välissä kuitenkin ihmisen tehtävänä on olla soihdunkantajana menneiden ja tulevien polvien välillä. Elämänsä iltaan saapuneista tyytyväisimpiä ovat ne, jotka ovat palvelleet jotakin transsendenttia ideaa, mistä heille itselleen ei ole suoraa hyötyä ollut. Olipa kyse perheen kasvattamisesta, taisteluista maamme sodissa tai tieteen ja tutkimuksen saralla tehdyistä koetuksista, ovat kuoleman edessä tyynimpiä ne, jotka ovat elämässään nähneet muunkin merkityksen kuin omien tarpeidensa maksimaalinen tyydyttäminen.

Mutta mitäpä jos itsensä syväjäädyttäneet ihmiset ovat oikeassa ja teknologian keinoin onnistumme tulevaisuudessa voittamaan kuoleman? En usko ikuiseen elämään tuonpuoleisessa, enkä toivo sitä tässä maailmassa, sillä jos aikaa olisi käytännössä loputtamasti, mitä merkitystä olisi enää elämälläkään? Miksi vaivautua ja ponnistella minkään eteen kun mitään ei tarvitsisi jättää jälkeensä? Kuoleman katoaminen riisuisi ihmiskunnan hyveistään ja suistaisi sen pelkkään alhaisen nautinnon hakemiseen – kuten se on jo nyt jossain määrin tehnyt. Asioiden arvo kytkeytyy suoraan niiden niukkuuteen. Miljardööreille raha on käytänössä merkityksetöntä, koska he voivat hankkia mitä tahansa miten paljon tahansa. Samoin loputon elämä tekisi itsestään merkityksetöntä, koska minkä tahansa vaivaa vaativan projektin voisi lykätä tulevaisuuteen.

Niin kauan kuin kuolema on väistämätön olemassaolon päätepiste, pakottaa se jokaisen pohtimaan elämäänsä vähintään kymmenien vuosien aikaskaalalla. Jos ei ole sokaissut itseään edellä kuvatuilla harhakuvilla, on perustavanlaatuisesta eksistentiaalisesta kriisistä selviytyminen inhimillisen elämän päätehtävä. Ihminen, joka on täysin sisäistänyt elämälleen asetetut tehtävät ja tarmokkaasti toiminut niiden eteen, voi kohdata loppunsa tyynesti ja arvokkaasti. Jos asettamiensa tavoitteiden ja ihanteiden eteen on tehnyt kaiken voitavansa, voi katsoa kuolemaa silmiin pelkoa tuntematta. Voi niitä, jotka ovat jääneet harhailemaan nuoruuden jumalien valheellisille alttareille ja jotka silti säälittä revitään pois elämästä.

Minulla ei ole lapsia, emmekä puolisoni kanssa ole aikeissa niitä hankkia. En myöskään ole kristitty tai muunkaan uskontokunnan edustaja, joten kuinka olen saattanut ratkaista olemisen ongelman? Minulle nationalismi ja toimiminen isänmaan idean eteen on ollut se transsendentti toiminnan muoto, joka itsessään on antanut syyn olla olemassa. Hautaan vaipuneiden työ ja uhraukset koen velvoittaviksi, samoin ajatukset kansamme lasten tulevaisuudesta. Jos en pyrkisi viemään eteenpäin esivanhempieni henkistä ja kulttuurista perintöä, vaan riistäisin sen tulevilta polvilta itsekkäästi ja välinpitämättömästi, pettäisin sekä menneet että tulevat sukupolvet. Olisin sukupolvien ketjun hauras lenkki, joka pettäessään tekisi tyhjäksi esivanhempieni vuodattamat hien, veren ja kyyneleet.

Olkoon kansamme tulevaisuus mikä tahansa, olkoon pyrkimykseni se, että niin vainajat hautojen kummuista kuin vielä syntymättömät heimosisarukseni voivat katsoa eloani ja tekojani hyväksyvästi. Siihen minut pakottaa tieto elämäni rajallisuudesta ja siksi totean: Eläköön kuolema!

–

–

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.