Konservatiivisen vallankumouksen käsikirja

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

”Konservatiivisella vallankumouksella” viitataan Saksan oikeistolaisiin älymystöliikkeisiin ajanjaksolla, joka ulottuu ensimmäisen maailmansodan lopusta Hitlerin valtaannousuun. Termi on jälkikäteen keksitty kattokäsite; liikkeiden piiriin kuuluneet eivät käyttäneet sitä luonnehtimaan itseään eivätkä muutenkaan katsoneet edustavansa mitään yhtenäistä ilmiötä. Sen keksi sveitsiläissyntyinen aatehistorioitsija ja filosofi Armin Mohler vuonna 1950 ilmestyneessä kirjassaan Die Konservative Revolution in Deutschland 1918-1932. Mohlerin kirjasta on julkaistu useita eri laitoksia, ja se on edelleen keskeinen johdatus aiheeseensa. Viime vuoden lopulla ilmestyi F. Roger Devlinin kääntämä uusi englanninkielinen laitos The Conservative Revolution in Germany 1918-1932, jonka Mohlerin työtoveri Karlheinz Weissmann on päivittänyt ja varustanut kommentaarilla.

Mohler päätyi kirjoittamaan kirjansa mutkikkaiden vaiheiden kautta. Parikymppisenä Baselin yliopiston opiskelijana ennen toista maailmansotaa hän liikkui enimmäkseen vasemmistopiireissä, mutta perehtyminen Oswald Spenglerin, Ernst Jüngerin ja Carl Schmittin teoksiin käänsi hänen katsomuksensa suuntaa. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli Mohlerille ratkaiseva käännekohta, ja vuonna 1942 hän siirtyi laittomasti rajan yli Saksaan tarkoituksenaan liittyä SS:n jäseneksi. Organisaatiossa häneen ei kuitenkaan luotettu, ja hän päätyi kirjautumaan Berliinin yliopistoon ja jatkamaan aatehistoriallisia tutkimuksiaan. Mohler pettyi nopeasti kansallissosialistiseen järjestelmään, jota hän piti ”komissaarivaltiona Saksan maaperällä”, ja katsoi sen tärvelleen 30-lukua edeltäneen nationalistisen älymystön ideat. Hän palasi Sveitsiin vuoden 1942 lopulla ja joutui kärsimään puolen vuoden vankeustuomion laittomasta rajanylityksestä ja armeijan kutsuntojen välttelystä.

Sodan jälkeen Mohler jatkoi opintojaan Berliinissä, ja Die Konservative Revolution in Deutschland valmistui hänen väitöskirjanaan vuonna 1949. Tohtorinväitöksen ohjaajana toimi Karl Jaspers. Samana vuonna Mohlerista tuli Ernst Jüngerin henkilökohtainen sihteeri, ja myöhemmin elämässään hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa Carl Schmittin kanssa ja tutustui läheisesti moniin eurooppalaisen ”uuden oikeiston” kärkihahmoihin. Heidän joukossaan oli Alain de Benoist, joka on laatinut englanninkielisen laitoksen esipuheen ja jälkisanat.

Konservatiivinen vallankumous on paradoksaalinen ilmaus, jonka käyttöä jotkut tutkijat ovat arvostelleet. Arvostelijoiden mielestä se ei kerro paljoakaan termin alle niputettujen ajattelijoiden käsityksistä, ja sosiologi Stefan Breuer pitää sopivampana puhua vaikkapa ”uudesta nationalismista”. Käsitettä ovat taas puolustaneet Gilbert Merlio ja Rolf Peter Sieferle, joiden mukaan se ilmaisee osuvasti liikkeen omaksumien vastakkaisten aatevirtausten välisen jännitteen.

Mohlerin mielestä konservatiivinen vallankumous oli reaktio 1800-luvulla vakiintuneiden poliittisten jakolinjojen – liberalismi, sosialismi, konservatismi – samentumiseen ja konservatiivisen politiikan kriisiin. Aateliston asteittainen katoaminen 1800-luvun aikana oli vienyt Saksan poliittiselta konservatismilta sen keskeisen tukijoukon, ja se kykeni oikeuttamaan olemassaolonsa vain liittoutumalla liberaalien kanssa sosialisteja vastaan tai takertumalla ancien régimen aikaisiin ulkoisiin muotoihin. Konservatiivivallankumoukselliset vastasivat tähän yhdistelemällä eri tavoin poliittisen oikeiston ja vasemmiston ideoita. He halusivat yhdistää konservatiivisen arvomaailman radikaaleihin modernin maailman elementteihin kuten työväestön joukkoliikkeisiin ja uuteen teknologiaan. Sidosaineena toimi saksalainen nationalismi, jota Versaillesin rauhansopimus vei militanttiin suuntaan. Konservatiivivallankumouksellisten keskuudessa suhtautuminen vaikkapa sosialismiin tai teolliseen yhteiskuntaan vaihteli suurestikin, mutta kaikki heistä omaksuivat tavalla tai toisella ajatuksen, että vallitsevassa kansallisessa alennustilassa jopa paluu ikuisten arvojen pariin vaati perinpohjaista mullistusta. Liike oli vallankumouksellinen, koska se hylkäsi sekä reformit että restauraation.

Konservatiivivallankumouksellisia yhdisti myös käsitys historiallisten syklien toistuvuudesta, johon vallankumouksen eli revoluution käsitteen alkuperäinen merkityskin palautuu. Latinan verbi revolvere tarkoittaa kiertoliikettä, ja konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat katsoivat saksalaisen yhteiskunnan olevan vaiheessa, jossa se pyörähtää takaisin alkuperäisille urilleen liberaalien kokeilujen jälkeen. Vallankumous ei siis tarkoittanut heille jonkin kokonaan uuden rakentamista eikä vanhan palauttamista, vaan nietzscheläistä ”ikuista paluuta”, jossa historiallinen kehitysvaihe toistuu mullistuksen jälkeen uudessa muodossa.

Konservatiivivallankumouksellisia on toisinaan nimitetty ”kansallissosialismin trotskilaisiksi”, ja Mohler itsekin on ohimennen käyttänyt ilmausta. Määritelmä menee harhaan, sillä konservatiivinen vallankumous ei missään vaiheessa ollut kansallissosialismin sisällä toiminut oppositioliike, vaan oma virtauksensa. Pikemminkin kansallissosialismin trotskilaisiksi voisi sanoa NSDAP:n vasemmisto-opposition keskushahmoja Gregor ja Otto Strasseria, joista edellinen murhattiin pitkien puukkojen yön puhdistuksessa ja jälkimmäinen siirtyi maanpakoon Hitlerin noustua valtaan. Osa konservatiivivallankumouksellisista siirtyi kansallissosialistien leiriin näiden poliittisen vaikutusvallan kasvaessa, mutta valtaosa reagoi natsivaltaan joko vastarinnalla tai vetäytymällä kokonaan politiikasta. Osa konservatiivisen vallankumouksen keskeisistä nimistä päätyi kansallissosialismin aikana teloitetuksi, vankilaan tai maanpakoon. Vastarinnan valinneista konservatiivivallankumouksellisista nimekkäin oli Martin Niemöller, entinen Freikorps-mies ja nuorkonservatiivisen liikkeen aktiivi, joka joutui keskitysleirille vastustettuaan natsien puuttumista protestanttisten kirkkojen sisäisiin asioihin. Konservatiivivallankumouksellisten aatteet vaikuttivat myös heinäkuun salaliittolaisiin, erityisesti Claus von Stauffenbergiin ja Henning von Tresckowiin, jotka perustelivat Hitlerin vastaista attentaattia konservatiivivallankumouksellisen liikkeen parissa kehitetyllä ”salaisen Saksan” käsitteellä.

Mohlerin kirjan alaotsikkona on ”Käsikirja”, ja sellaisena se pitkälti toimiikin. Se esittelee ja asettaa historialliseen kehykseensä kaikki ne virtauset, järjestöt, ryhmät, julkaisut ja yksilöt, jotka tavalla tai toisella kytkeytyivät konservatiiviseen vallankumoukseen. Käsiteltyjä henkilöitä on noin 500, ja yhdistyksiä ja ryhmiä melkein saman verran. The Conservative Revolution in Germany on eräänlainen johdanto mainitsemiensa ajattelijoiden omiin kirjoituksiin, joita on käännetty runsaasti englanniksi ja jonkin verran myös suomeksi.

Konservatiivisen vallankumouksen Mohler jakaa kolmeen ”perheeseen”. Ensimmäinen niistä on völkisch-liike, jonka kansaan, heimoon ja etnisyyteen viittaavaa nimeä on mahdoton kääntää muille kielille. Liikkeen juuret olivat saksalaisessa romantiikassa, ja sen kiinnostus kohdistui erityisesti kansanperinteeseen ja paikallishistoriaan. Völkisch-ryhmiä syntyi kuin sieniä sateella ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina, mutta 20-luvun edetessä liikkeen vetovoima ja merkitys asteittain vähenivät. Tämä johtui pitkälti liikkeen hajanaisuudesta ja siitä, ettei se onnistunut hahmottelemaan selkeää positiivista ohjelmaa. Völkisch-liike keskittyi kehittyessään yhä enemmän uskonnollis-mystiseen puoleen: germaaninen pakanuus, esoteeriset opit ja rotuaatteisiin yhdistynyt okkultismi vetosivat joihinkin lukeneiston edustajiin, mutta kansansuosiota ne eivät saaneet. Yleisesti tunnetuimmat völkisch-aktivistit olivat ensimmäisen maailmansodan kenraali Erich Ludendorff, joka oli presidentinvaaliehdokkaana ja osallistui Hitlerin oluttupavallankaappaukseen, ja hänen vaimonsa Mathilde, joka perusti edelleen toimivan uuspakanallisen Bund für Gotteserkenntnis -järjestön. Liikettä lähellä oli myös Nobel-ehdokkaanakin ollut filosofi Ludwig Klages, jonka ”biosentrinen metafysiikka” loi pohjaa syväekologialle.

Arthur Moeller van den Bruck

Toinen perhekokonaisuus oli nuorkonservatiivinen liike, joka syntyi ”Kesäkuun klubi” -ajatushautomon (Juni-Klub) ympärille vuonna 1919, ja jonka piiriin kuuluivat muiden muassa Arthur Moeller van den Bruck, Edgar Julius Jung, Oswald Spengler, Heinrich von Gleichen ja Othmar Spann. Nuorkonservatiivit muodostivat yhteyksiä puoluepolitiikkaan, mutta epäluulo perinteisiä konservatiivipuolueita kuten Alfred Hugenbergin Deutschnationale Volksparteita kohtaan tyrehdytti liikkeen osallistumisen päivänpolitiikkaan. Alkuvaiheessa nuorkonservatiivit suhtautuivat myönteisesti Italian fasismiin ja elättelivät toiveita joukkotoimintaan yhdistyneestä sotilasvallankaappauksesta, joka syrjäyttäisi liberaalin Weimarin tasavallan. Konservatiivivallankumouksellisille yleiseen tapaan nuorkonservatiivit pitivät poliittista liberalismia Saksalle vieraana elementtinä, ”sisäisenä englantilaisuutena”.

Nuorkonservatiivit eivät kuitenkaan olleet yksiselitteisesti antidemokraatteja. Useimmat heistä halusivat suunnistaa ”diktatuurin Skyllan ja rahvaanvallan Kharybdiin” välistä säilyttämällä parlamentarismin mutta laajentamalla korkeimpien poliittisten viranhaltijoiden valtaa. Yleisen äänioikeuden he halusivat korvata porrastetulla järjestelmällä, jossa suurempi yhteiskunnallinen vastuu toisi mukanaan suuremman äänivallan. Olennainen piirre heidän ajattelussaan oli valtion ja yhteiskunnan erottaminen toisistaan. Valtion auktoriteettia tuli vahvistaa, mutta samalla yhteiskuntaa tuli suojella valtion vallankäytöltä korporatiivisella järjestäytymisellä ja itsehallinnollisilla rakenteilla. Kansallissosialistien suurten vaalivoittojen jälkeen 30-luvun alussa jotkut nuorkonservatiivit alkoivat kannattaa väliaikaisen sotilasdiktatuurin perustamista estääkseen kansallissosialisteja saamasta hallintoa käsiinsä.

Radikaalein ja modernein Mohlerin ”perhekunnista” oli kansallisvallankumouksellinen liike, saksalaisen nationalismin uusi virtaus. Sen tausta oli ensimmäisen maailmansodan rintamakokemuksessa ja sodan jälkeisten vuosien vapaajoukoissa (Freikorps), jotka tukahduttivat vasemmiston kapinoita ja puolustivat Saksan etuja Baltian maissa. Liikkeen alkuvaiheessa oli militantteja piirteitä, sen jäsenet sekaantuivat vallankaappausyrityksiin, attentaatteihin ja aseelliseen vastarintaan Ranskan miehittämillä alueilla. Siitä sukeutui kuitenkin lähes puhtaasti kirjallinen liike, jonka kanavia olivat sanomalehdet kuten Arminius ja Stahlhelm-veteraanijärjestön Standarte.

Kansallisvallankumouksellisten asenne oli aggressiivisen antiporvarillinen. He pitivät liberaalidemokraattista tasavaltaa velttona kauppiasvaltana, joka oli pettänyt sotasukupolven ihanteet ja eksynyt yhteiskunnallisen kehityksen tieltä. Heidän mielestään sodan kokenut polvi, joka oli tehnyt suurimmat uhraukset ja löytänyt keskinäisen solidaarisuuden äärimmäisissä olosuhteissa, oli itseoikeutettu mudostamaan tulevan Saksan hallitsevan eliitin. Tällaiset painotukset olivat läsnä erityisesti Ernst Jüngerin ja aristokraattisen Freikorps-veteraani Ernst von Salomonin kirjoituksissa. Jünger piti nationalismia vastauksena modernille nihilismille: koska modernisaatio oli pannut viralta jumalan ja rikkonut oman lupauksensa jatkuvasta universaalista edistyksestä, nationalismin tuli ottaa uuden uskonnon rooli. Nationalismi oli hänelle paitsi välttämätön, myös tervehdyttävä kuume, joka takaisi Saksan uuden nousun.

Jüngerin mielestä nationalismin piti olla modernia, jotta se säilyttäisi tehonsa. Uusi nationalismi oli syntynyt mekanisoidussa sodankäynnissä, ja sen piti todistaa kykynsä teollisessa korkean teknologian maailmassa. Tämä oli kaukana vaikkapa völkisch-liikkeen romanttisista talonpoikaisista utopioista. Kuitenkin sen perimmäinen maailmankatsomus tunnusti irrationaalisen voiman ja hylkäsi modernit arvot ja illuusiot:

Me nationalistit emme usko universaaliin moraaliin. Me emme usko mihinkään kollektiiviseen ihmiskuntaan, jolla on yhteinen omatunto ja jakamaton käsitys oikeudesta. Sen sijaan me uskomme, että totuus, oikeus ja moraali ovat vahvasti alisteiset ajalle, paikalle ja verelle. Me uskomme erityisen arvoon. (Jüngerin kirjoituksesta ”Das Sonderrecht des Nationalismus”, 1927)

Teknologian ja sotilaallisesti organisoidun yhteiskunnan ihailu toivat monet Jüngerin 20-luvun kirjoitukset lähelle Italian futuristien ideoita. Tämän kehitysvaiheen huipentuma oli vuonna 1932 ilmestynyt, sisällöltään moniselitteinen kirja Der Arbeiter (”Työläinen”). Kirjan ilmestyessä Jünger oli jo vuosien ajan ottanut etäisyyttä nationalistiseen liikkeeseen ja editoinut poliittiset elementit pois kirjojensa uusista laitoksista. Onkin edelleen epäselvää, onko Der Arbeiter utopia, varoitus vai epäpoliittinen tutkielma teknologian luonteesta. Siinä Jünger hahmotteli tulevaisuuden, jossa teknokraattis-militaristisin periaattein organisoitu yhteiskunta korvaa talouden ja politiikan vapaan yhteistoiminnan. Hän piti uuden Saksan mallina Fredrik Suuren ja Otto von Bismarckin Preussia, keinotekoista valtiota joka oli sellaisenaan luonnollisen saksalaisen kansankokonaisuuden vastakohta mutta antoi sille lopullisen muodon. ”Kolmas Preussi” kasvaisi Saksan vanhasta maaperästä, mutta olisi poliittiselta tyyliltään ehdottoman moderni, lähes avantgardistinen. Tämä visio kytki Der Arbeiterin kansallisvallankumouksellisten poliittiseen ohjelmaan, mutta sen taustalta kuulsivat myös teknologiakriittiset painotukset, jotka nousivat keskeiseen asemaan Jüngerin myöhemmässä tuotannossa.

Ajatus yhteiskunnan organisoimisesta ylhäältä päin oli osa konservatiivisen vallankumouksen vasemmistolaista juonnetta, joka ilmeni eri asteisena liikkeen eri suuntauksissa. Oswald Spengler ja liikkeeseen sen alkuvaiheessa kuulunut Thomas Mann hahmottelivat kurinalaisuuden, luovuuden, yhteisvastuun ja ahkeruuden hyveille perustuvaa ”preussilaista sosialismia”, jota he pitivät sosialismin alkuperäisenä, marxilaisuutta edeltävänä muotona. Osa kansallisvallankumouksellisen liikkeen edustajista lähti tätä radikaalimmalle polulle ja sympatisoi avoimesti Neuvostoliittoa, joka oli Saksan tavoin joutunut kansainvälisen hylkiön asemaan Versaillesin rauhansopimuksen seurauksena.

Vasemmistoradikaalin suuntauksen näkyvin edustaja oli Ernst Niekisch, joka nimitti ideologiaansa ”kansallisbolshevismiksi” ja kannatti Saksan aktiivista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa maailmansodan voittajavaltioita vastaan. Niekisch piti nationalistista liikettä kansallisena versiona kommunismista: työväenluokkaa ei hänen mielestään pitänyt integroida kansankokonaisuuteen, vaan sen tuli toimia kansallisen vallankumouksen kärkenä. Hänen visioimansa globaalista taloudesta irtautunut, agraarikommunistinen Saksa olisi liittoutunut kaikkien sorrettujen kansojen kanssa ja toiminut maailmanlaajuisen kumousliikkeen kärkenä. Niekischin kansallisbolshevismista ei koskaan tullut poliittisesti merkittävää liikettä. Stalinistinen kollektivismin malli ei vedonnut saksalaisiin, joihin ”idän kauhun” eli neuvostokommunismin pelko oli juurtunut syvälle, eikä moni älymystönkään edustaja asettunut kansallisbolshevikkien riveihin.

Niekisch on tietenkin ääriesimerkki, mutta konservatiivisen vallankumouksen yleisemmätkin vasemmistolaiset elementit saattavat vieraannuttaa niitä, jotka nykyään määrittelevät itsensä konservatiiveiksi tai nationalisteiksi. Niitä arvioidessa kannattaa kuitenkin muistaa, että ne syntyivät omanlaisessaan historiallisessa tilanteessa, jossa sota oli hävitty, keisarillinen hallinto oli pyyhkäisty pois, Saksan alue oli voittajavaltioiden pilkkoma ja talous katastrofaalisessa tilassa. Ulkoa päin pakotetulle ja kaoottiselle liberaalille järjestykselle etsittiin vaihtoehtoa, ja sosialismi näytti tarjoavan aineksia sellaisen rakentamiseen. Konservatiivivallankumoukselliset halusivat olla vaihtoehto myös voimistuvalle sosialistiselle liikkeelle, ja uskoivat saavuttavansa tavoitteensa omaksumalla joitakin kilpailijansa ominaisuuksista.

Huomauttaa voi myös, ettei kapitalismin naiivi syleileminen juuri edistä nykyisten kansallismielisten tavoitteita. ”Vapaiden markkinoiden” kultti ei ole ainakaan jarruttanut massamaahanmuuttoa, perheen hajoamista, kansallisten hallitusten päätäntävallan supistumista eikä edes radikaalivasemmiston arvomaailman tunkeutumista yhteiskunnan instituutioiden ytimeen. Ilmaisunvapautta rajoittavat Facebookin ja Amazonin kaltaiset suuryritykset siinä missä valtiotkin, ja yksityisin varoin ylläpidetyt yliopistot tuottavat gender-ideologiaa siinä missä julkisetkin opinahjot. Ajatus markkinavoimista perinteisten arvojen suojavallina on osoittautunut harhaksi vasemmiston ja suurpääoman epäpyhän liiton myötä. Konservatiivisen vallankumouksen aikaan nykymuotoista kapitalismia ei vielä pidetty luonnonlakina, ja liikkeen edustajien kirjoitukset ovat kelpo välineitä ajattelun avartamiseen.

Armin Mohler

Mohlerin kirja tarjoaa siis eväitä muillekin kuin aatehistorioitsijoille. Konservatiivisen vallankumouksen vaikutukset näkyvät nykyisin yhä vahvempina siinä älyllisessä liikehdinnässä, jota on syntynyt kansallismielisten puolueiden ympärille kaikkialla Euroopassa. Maa, jossa konservatiivivallankumouksellisten tekstit ovat toimineet kokonaisen nationalistisen liikkeen innoittajana, on ehkä yllättäen Ukraina. Kiovassa toimiva Plominin klubi, jolla on kiinteät yhteydet Kansalliset joukot -puolueeseen, tutkii, kääntää ja levittää aktiivisesti Jüngerin, Schmittin, Spenglerin ja vastaavien tekstejä ja käyttää niitä poliittisen strategian teoreettisena perustana. Ukrainalaiset nationalistit saattavatkin onnistua siinä missä alkuperäiset konservatiivivallankumoukselliset epäonnistuivat, eli joukkoliikkeen ja vakavan älyllisen apparaatin yhdistämisessä.

Huomionarvoista Mohlerin lähestymistavassa on sen säilyttämä etäisyys kohteeseensa – erityisesti, kun ottaa huomioon kirjoittajan tunteman sympatian konservatiivista vallankumousta kohtaan ja hänen henkilökohtaiset siteensä liikkeen moniin edustajiin. Kliininen ote mahdollistaa liikkeen lähes sekavuuteen saakka monimuotoisen aatemaailman tarkan käsittelyn. Se erottaa Mohlerin myös monista myöhemmistä tutkijoista, jotka ovat pitäneet konservatiivivallankumouksellisia lähinnä natsismin aatteellisina tienraivaajina. Täsmällisyytensä ja ennakkoluulottomuutensa vuoksi Mohlerin käsikirja kestää aikaa tulevaisuudessakin.

–

Armin Mohler & Karlheinz Weissmann: The Conservative Revolution in Germany 1918-1932. A Handbook. (Translated by F. Roger Devlin, Radix / Washington Summit Publishers, 2018)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat muistelmateos ”Lihamylly” (2017) ja esseekokoelma ”Medusan kasvot” (2018). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.