Luokkayhteiskunnan estetiikka

LAURI STARK

–

En tiedä, kuka lausui ensi kertaa: ”Kommunismi on kaunis idea, joka vain ei toimi käytännössä”. Se on kritiikki, joka kiistäessään kohteensa toteutumismahdollisuudet kuitenkin tunnustaa oikeat motiivit sen taustalla. Reaalisosialismin epäonnistuminen antoi väitteelle pontta, mutta kritiikki on sittenkin jäänyt puolitiehen. Yritän seuraavassa pohtia asiaa teoreettiselta kantilta, ottamatta juuri kantaa elävän elämän esimerkkeihin

Kun puhutaan siitä, mikä kommunismissa tai ylipäätään vasemmistolaisessa ajattelussa tenhoaa, on sivuutettava tuotantosuhteet ja työn arvon teoriat. On mentävä ytimeen ja löydettävä sieltä esteettinen visio, joka on hypnotisoinut ihmisiä jo vuosisatoja: tasa-arvo. Ajatus maailmasta, jossa ihmiset ovat samalla viivalla, on ravisuttanut yhteiskuntia ja nostattanut vallankumouksia. Se on ollut vastustamaton kiusaus, josta on tullut modernin lännen kyseenalaistamaton perusta. Suosion ei pidä antaa kuitenkaan hämätä, sillä kyseessä on vain kuumehoureinen hallusinaatio. Toisin kuin kristinuskon lupaama tuonpuoleinen vapahdus, edustaa tasa-arvo tämänpuoleista pelastusta. Se on kangastus, joka pakenee horisonttiin.

Edellämainitut huomiot eivät ole sinällään uusia. Kuitenkin yllättävän moni oikeallakin takertuu ajatukseen, että ainakin periaatteessa tasa-arvo on kaunis ajatus. Mutta ei se ole, tasa-arvoa ei ole olemassa missään muodossaan, ei käytännössä eikä teoriassa. Oli kyseessä sitten tasa-arvo lain edessä tai sukupuolten tasa-arvo, ovat ne fiktioita yhtä kaikki. Ennen kaikkea tasa-arvo on ruma idea, joka sumentaa esteettiset vaistot missä tahansa sitä yritetäänkään soveltaa. Sotke se seksiin, ja kukaan ei enää kiihotu. Sotke se urheiluun, ja lopputulos ei jännitä. Sotke se taiteeseen, ja mikään ei tunnu miltään. Sotke se yhteiskuntaan, ja ihmiset keksisivät hierarkioita vain tylsyyden tappaakseen. On läntinen tragedia, että näin pöyristyttävä ajatus on koskaan noussut ihmismielten johtotähdeksi.

Ortodoksinen marxismi sisältää tunnetun lausahduksen ”kultakin kykyjensä ja kullekin tarpeidensa mukaan”. Modernilla mittapuulla tämä ei edes ole egalitaarinen näkemys, sinällään se vain vahvistaa erään toisen sanonnan: ”jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla vaatia”. Tästä huolimatta vasemmiston traditio on aina ollut sodassa asioiden luonnollista järjestystä vastaan; hierarkiat ovat virhe ja siten myös erot ihmisten välillä. Joko erot kielletään tai niiden alkusyy jäljitetään valtarakenteisiin, orgaanista ja luontaista ei ole mikään. Puhuttiin sitten rodullisista älykkyyseroista taikka sukupuolten kyvyistä, mitään substantiaalista niissä ei ikään kuin ole. Erot, sikäli kuin vasemmisto ne ymmärtää, ovat pinnallisia ja irrelevantteja.

Kuitenkin erotteluyky on jo ajattelun perusta. Ilman kategorioita ei ole ideoita, eikä niiden kommunikaatiota. Ja mikä tärkeintä, ilman kategorioiden hierarkisointia ei ole järjestystä. Hierarkiat osoittavat asioille oikean paikkansa ja siten antavat niille arvon. Eriarvoisuus tekee elämästä elämisen arvoista, kun kustakin asiasta osaa nauttia oikeassa suhteessaan. Kauneus ei ole vain katsojan silmässä, vaan laajenee sievästä subliimiin. Vain se, että sattuu karamelleista suuresti pitämään, ei tee niistä perunaa ravitsevampia. Jos jämähdämme vain makuasioihin, mitä tahansa voidaan myydä taiteena. Ero korkean ja matalan välillä katoaa, eikä siitä kärsi ainoastaan kaikki ylväs vaan myös kaikki rahvaanomainen. Asiat putoavat paikoiltaan, kun ylväs yrittää teeskennellä maanläheisyyttä ja rahvas sotkee yksinkertaiset ilonsa tekotaiteellisuudella.

Logiikka pätee myös yhteiskunnallisella tasolla. Ihmiset ovat eriarvoisia ja he ovat sitä moninaisilla tavoilla. Kuka on pidempi, kuka fiksumpi ja kuka kauniimpi. Se, että juoksijat ponnistavat samalta viivalta, ei ole tasa-arvoa vaan reiluutta. Tasa-arvoa olisi heidän saapumisensa maaliviivalle yhtä aikaa. Reilussa maailmassa annetaan mahdollisuus, mutta kaikki eivät voita eikä pelkästä osallistumisesta palkita. Rumassa maailmassa sen sijaan teeskennellään, että kaikki ovat yhtä pystyviä. Kun alamittaiset eivät pystykään, he pettyvät. Seuraavaksi petetyt kapinoivat standardeja itseään vastaan. Lihavat ovat yhä terveitä kuin laihat ja rumat yhtä kauniita kuin missit. Miehen ei tarvitse olla voimakas, sillä voiman edellytys on toksista maskuliinisuutta. Itse asiassa tosi miehisyyttä on imeä peukkua ja vollottaa, koska tosimies ei välitä mitä muut ajattelevat. Ei sillä väliä, että miehisyyttä on aina määrittänyt myös vertaisten tuomio. Nyt koko käsite redusoituu sisäiseen kokemukseen. Tämä heijastuu myös käsitykseen sukupuolesta yleisesti, jolloin uskonnolliset dogmit ja biologia saavat kokonaan väistyä itsemääräämisoikeuden tieltä. Kun sukupuoli voi merkitä itse kullekin mitä tahansa, on sukupuolia yhtä monta kuin maailmassa ihmisiä. Kategoriat jatkavat murtumistaan.

Tasa-arvoa propagoidaan rauhana ja harmoniana, vaikka siinä ei ole muuta kuin kaaosta. Kun kukaan ei tunnusta alempiaan eikä ylempiään, ei ole olemassa kunnioitusta mihinkään suuntaan. Egalitaristit poikkeuksetta kyllä tunnustavat heikompiensa olemassaolon ja heidän auttamisensa tärkeyden. Mutta ylempiään he eivät koskaan suostu tunnustamaan, paitsi korkeintaan riistäjinä; hierarkia ei heille voi olla koskaan moraalisesti oikeutettua, sellaisen olemassaolo perustuu aina alistamiselle. Oma lukunsa ovat masokistit, jotka tunnustavat alemmissaan herransa. He nöyrtyvät, väistävät ja lopulta tukkivat suunsa. On kuitenkin kaksi väärää tapaa suhtautua alempiinsa: joko nöyryyttää heitä tai imarrella heitä. Alempiarvoisilla on paikkansa ja siihen sisältyvät etunsa ja rajoitteensa. Jos on törkeää polkea heitä jalkoihinsa, on vain teennäistä kohdella heitä vertaisinaan ja vastenmielistä kohdella heitä ylempinään.

Kauniissa maailmassa kukin tietää paikkansa ja tyytyy siihen. Elämässä ei ole vääriä rooleja, ainoastaan huonoja näyttelijöitä. Osaansa tyytyminen ei kuitenkaan oikeuta passiivisuutta, päinvastoin. Kunkin tehtävä on olla niin hyvä omassa roolisaan kuin on mahdollista. Elämä asettaa meille syntymässä rajoitukset, joihin emme voi vaikuttaa. Sen sijaan voimme vaikuttaa siihen, mitä teemme meille asetetuissa rajoissa. Erilaiset ihmiset muodostavat erilaisia joukkoja, ja erilaiset joukot erilaisia luokkia. Jokaisessa orgaanisesti rakentuneessa yhteiskunnassa luokat ovat väistämättöyys, eikä niitä vastaan tule taistella. Marxismi ei tietenkään tätä lähtökohtaa tunnusta, mutta kykenee vain järjestämään hierarkiat uudelleen. Nämä keinotekoiset hierarkiat ovat poikkeuksetta jotain rumempaa ja luonnottomampaa. Esteettisenä vertailukohtana voi pitää traditionaalista ja modernia arkkitehtuuria. Traditionaalinen arkkitehtuuri kehittyessään täydensi vanhaa, siinä ei tyydytty vain raivaamaan edeltänyttä rakennuskantaa. Moderni arkkitehtuuri sitä vastoin murtautuu väkivaltaisesti esiin, se on olemassa vain vanhemman kustannuksella; joko se on esteettisessä ristiriidassa perinteisen kanssa tai yksinkertaisesti tuhoaa sen tieltään. Traditionalismi edustaa orgaanista kehitystä, modernismi mielivaltaista puuttumista siihen.

Arkkitehtoninen esimerkki, jonka voisi nostaa luokkayhteiskunnan symboliksi, on Mont-Saint-Michelin luostarisaari. Paikan historia ulottuu varhaiskeskiajalle saakka, ja sen arkkitehtuuri on vuosisatoja pitkän prosessin tulos. Luonto ja ihmisen kädenjälki sulautuvat siellä yhteen, kaukaa katsottaessa on kuin katselisi merestä kohoavaa vuorta. Eri aikakausina tehdyt korjaukset ja muutokset eivät välttämättä erotu toisistaan, eivät ainakaan riitasointuisesti. Kuten luostari on kuin kalliosta itsestään kasvanut, on luokkayhteiskunta kuin ympäröivästä maasta kasvanut. Vaan sijoita moderni betonikuutio kyseiselle saarelle ja koko näkymä on kerralla pilalla. Aseta yksikin ihmisryhmä sille kuulumattomalle paikalleen ja koko yhteiskunta on sekaisin. Erilaisista maaperistä kohoaa erilaisia ihmisiä, ja ihmisistä erilaisia kansakuntia. Orgaanisesti kehittyneinä ne muodostavat omia ekosysteemejään, joiden tasapaino on herkkä. Häiritse tuota tasapainoa ja jotain kaunista on iäksi poissa.

Näkökulmani on ollut vain teoreettinen, en ole ottanut mitään kantaa luokkayhteiskuntien käytäntöön. En ole sanonut mitään siitä, milloin jokin hierarkia on perusteltu ja milloin ei. En ole lausunut halaistua sanaa epäoikeudenmukaisuudesta, en mielivallasta. Tähän ei ole tarvetta, sillä olen käsitellyt tasa-arvoakin vain teoreettisena konstruktiona. Reaalisosialismista ja sen käytännön epäkohdista on puhuttu kylliksi, kuten on luokkarajojenkin. Koska kukin ideologia tarvitsee teoreettisen perustansa, on hyvä välillä piipahtaa norsunluutornin korkeuksissa.

Ydinsanomani on, että tasa-arvon ideassa ei ole mitään kaunista eikä tavoiteltavaa. Se on aina ja ennen kaikkea filosofinen mahdottomuus. Arvo ei ole jokin yksi ja mittaamaton asia, vaan se saa merkityksensä vasta hierarkiassa. Elämä ei ole mahdollista ennen kuin asiat on asetettu tärkeysjärjestykseen. Tasa-arvo ideana on mahdollinen vain sekulaarina parodiana kristinuskon pelastussanomasta. Mutta kristitty, joka ei ole Jumalaansa hylännyt, tietää ettei tasa-arvoa ole. Sitä ei ole hänen ja Jumalan välillä. Sitä ei ole hänen ja muiden ihmisten välillä. Jeesus soi armonsa koko ihmiskunnalle, vaan pelastuvatko kaikki? Eivät. Kuten Nicolás Gómez Dávila sen sanoi:

Helvetissä kaikki ovat tasa-arvoisia. Hierarkiat ovat taivaallisia.

–

–

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.